Hiki tulloo ja Ihmisiä suviyössä jäi lukematta

ti 23.10.2018

Tuli kiire. Perjantaisia kirjoittamisen perusopintoja varten piti tehdä ennakkotehtävä kahden palautetta koskevan blogimerkinnän perusteella. Kaikkein vaikeinta tehtävässä oli päästä kirjautumaan Jyväskylän yliopiston Koppaan, jossa tehtävänannon linkit sijaitsivat. Minä en vieläkään ymmärrä, mikä on Korppi ja mikä on Koppa enkä ihan varma ole edes siitä, mihin olen ilmoittautunut.

Taoin jo päätäni tietokoneruutuun ja hakkasin näppäimistöä niittaajalla.

Toivottavasti nyt ainakin Kirjoittamisen taiteellisiin ja tieteellisiin lähtökohtiin. Apua, Raili! Apua, miksi en ymmärrä näistä atk-pohjaisista alustoista mitään. Niinhän siinä kävi, että värkkäsin uuden salasanan kirjallisuusopintojen aikaisesta salasanasta. Enkä päässyt läpi. Järjestelmä tuntui lähinnä vittuilevan.

Olin jo haudannut ajatuksen siitä, että lukisin Markku Suokonaution Sukevan kirjallisuuspiiriä varten Frans Eemil Sillanpään Ihmisiä suviyössä. Rutakon piiriä varten luin Heli Heinon Venuksen vuoden, sillä itse sitä menin ehdottamaan ja hyvä, että ehdotin. Olin muodostanut kirjasta mielipiteen kirjaa lukematta.

Ajattelin, että luen Ihmisiä suviyössä, jos se tulee jossain vastaan. Eilen Matti ajoi ihan hulluna pois Helsingistä. Kuuntelin sanaakaan sanomatta radio-ohjelmaa juutalaisista ja sitten vielä parit Kalle Haataset perään. Sanoin Matille, että voin ajaa, jos ei jaksa ja pysähdytään kahville, kun hänen tekee kahvia mieli. Vähän ennen Mikkelin pohjoispuolella ollutta Shellin huoltoasemaa aviomies puhkesi puhumaan. Sanoi, että pysähdytään Shellillä, hän kertoo siitä tarinan.

Tarinan arvelin liittyvän aviomiehen armeijavuoteen Mikkelissä ja huokaisin, mutta onnistuin kuitenkin olemaan edes lievästi kiinnostunut. Matti kertoi, että Visulahden Shellille tulivat aina Mikkelin kasarmilta lapinlahtelaiset varusmiehet ruinaamaan kyytiä kotiin Pietikäisen Kuljetus Oy:ltä. MInä kysyin, että siltäkö Pietikäisen Kuljetus Oy:ltä, jota on Marja-Leena Pietikäinen, koruttomaksi koruntekijäksi Matti ja Liisa -lehden jutussa otsikoimani. Koruntekijä nimittäin sanoi minulle, että ei itse käytä ollenkaan koruja. Matti sanoi, että juuri samoja ja kuljetusliikeyrittäjä Yrjö Pietikäinen oli meillä kuskina Vieljärvellä, kun kävimme SPR-Hoijakan mummuloisten kanssa reissussa. Sanoin, että niin sama Pietikäinen, joka oli herrasmiesmetsästäjä Haukkuvalla. Hän ei uhannut ampua meidän koiria, vaikka ne objektiivisesti ottaen häiritsivät jäniskoirien työskentelyä. Pietikäinen on käsittääkseni kamu Tikkasen Jarin isän kanssa. Mitähän äreällä isä Tikkaselle kuuluu?

Kirjoitin siis jatkoa Matin aloittamaan tarinaan. Näin se ehkä pitkässä avioliitossa sitten menee. Mukavaa, että minullakin on jokin osuus johonkin. Lapinlahtelaiseen tarinankerrontaan. Naurua, hysteeristä naurua.

Parkkeerasimme syömään Matin sillivoileipää huoltoaseman kirpparikirjahyllyn viereen. Skannasin kirjojen selkiä. Löytyi kirjavalioita sekä Maria Jotunia ja F. E. Sillanpäätä. Huokaisin ja kysyin, onko aviomiehelläni kahta euroa. Sillanpään koottujen teosten joukossa oli Ihmisiä suviyössä. Luen ne, lupaan, seuraavaa kertaa varten, jolloin Sillanpää on vuorossa Rutakolla.

Kopioin tähän KIKP2010-kurssille kirjoittamani ennakkotehtävän, nyt kun aamulla luen sen uudestaan, voin moneen kohtaan panna sulkeisiin huomautuksia.:

Palaute

Minusta on aina sanottu, että olen hyvä kirjoittamaan. Sain koulussa ainekirjoituksesta hyviä numeroita. Olin ensimmäistä kertaa kesätoimittajana 17-vuotiaana. Sen jälkeen en halunnut muuta tehdäkään kuin kirjoittaa ammatikseni.

Tai no. Halusin myös valokuvata. Minusta on sanottu myös, että olen taiteellisesti lahjakas. Kuvisnumeroni oli aina ysi tai kymppi.

Menin tanssahdellen ylioppilaskirjoituksiin. Kirjoitin keikkuen ällät kielistä. Saksaa en viitsinyt kirjoittaa, kun sillä se olisi pitänyt kirjoittaa samana päivänä iltapäivällä kuin venäjä. Sutaisin kirjoittaa venäjän ja odotin parisen tuntia. Kuka sitä nyt enää olisi jaksanut toiseen kieleen samana päivänä keskittyä. Hui hai. Ylioppilasaineeni lähti Kärkölän lukiosta ylioppilastutkintolautakuntaan varmana laudaturina.

Se tuli takaisin ämmänä.

Aivan hirveää. Häpesin silmät päästäni. Vieläkin kuulen itseni sanovan, että olen neljän ällän ylioppilas. En ole. Kirjoitin ainekirjoituksessa magna cum laudaturin. Hiki nousee niskaani, kun ajattelen sitä. Kirjoitin vain viisi ainetta. Reaalia en kirjoittanut sen takia, kun olisi pitänyt lukea reaaliin kokonaisia kirjoja, jotka eivät minua siihen elämän aikaan olisi voineet vähempää kiinnostaa. Kyllähän minä kirjoja luin, mutta kaunokirjoja. Erica Jongia ja sen sellaisia.

Kirjoitusten jälkeen olisi pitänyt lukea Tampereen yliopiston toimittajatutkinnon pääsykoekirjoja. En jaksanut, mutta koetin kyllä päästä yliopistoon pääsykoekirjoja lukematta. Pitihän sitä kokeilla. Kun pöhöttynyt egoni oli saanut ensimmäiset terveet kolaukset Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalla, opettelin seuraavana keväänä pääsykoekirjat ulkoa.

Kansanopistovuoteeni asti olin vanhojen vanhempien hemmoteltuna iltatähtenä tuudittautunut siihen luuloon, että olen suloinen ja vastustamaton. Tv-linjalaisten illanvietossa sain itsestäni toista kertaa realistista palautetta – äidinkielen aineen arvosana oli ensimmäinen kerta – 2000-luvulla taiteen tohtoriksi väitellyt Pekka sanoi joskus loppuillasta, että näytän tyhmältä. Se oli kauheaa, mutta totta. Olin voimakkaasti likinäköinen ja juuri ennen Otavan opistoa olin kesätienesteilläni hankkinut piilolinssit. Aina kapakkatupakkasavussa linssit kuivuivat silmiini ja aloin räpytellä. Alkoholi teki ajatuksistani tahmeat enkä useinkaan toisen oluttuopin jälkeen saanut sanaa suustani. Tyhmältähän sitä näytin ja aika tyhjäpäinen sitä paitsi olinkin. Otavan opiston päätteeksi saimme linjana palautetta itsestämme. Olimme siihenastisista lahjakkain ja sosiaalisin. Ei haitannut, että yht’ äkkiä en ollutkaan porukan lahjakkain. Yllättävän vähän kirveli se, että linjalla oli oikeasti valovoimaisia ja erikoisia nuoria ihmisiä. En ollut siinä joukossa edes keskikaartia. Meidän linjalta tuli myöhemmin kaksi tohtoria, dokumentaristi, sivistynyt kulttuuritoimittaja, valokuvaajia, iskelmälaulaja, antropologi, monta tavallista toimittajaa, toimitussihteereitä ja muutama lupaus alkoholisoitui. Egoni alkoi hioutua normaalimittoihin.

(Höpsistä, kyllähän se silloin haittasi, että yht´äkkiä oli pudonnut jostain erikoisasemasta takariviin. Että olikin kokonainen luokallinen erikoisia nuoria ihmisiä siinä. Kyllä siinä surkastui! Luojan kiitos, että surkastui! Edes vähän tosiaan alkoi ego hioutua.)

Kun pääsin sisään toimittajatutkintoon, aloin ymmärtää; toimittajan ei kovin oppinut tarvitse ollakaan. Eikä haittaa, vaikka toimituspalavereissa ei pysty sen älyllisempään toimintaan kuin räpyttelemään lehmänripsiään hieman avuttomasti. Pääasia, että osaa kirjoittaa sujuvasti. Kevyesti. Lennokkaasti. Sitä toki osasin jo ennenkin. Onneksi suomen kielen opetus toimittajatutkinnossa oli hyvää. Meitä opetti Liisa Manninen. Hän ripusti toimittajan työssämme tekemämme kielivirheet piirtoheittimellä valkokankaalle.  Jokainen meistä sisään päässeistä oli ollut jo käytännön työssä, minä en varmastikaan olisi edes päässyt opiskelemaan ilman täysiä työkokemuspisteitä. Ja me opiskelijat voihkimme. Olimme tyytyväisiä ja kiitollisia. Saimme tarkkaa palautetta töistämme ja saatoimme turvallisesti olla noloja. Liisa Manninen karsi teksteistämme kökköydet ja virkamieskielen. Esimerkiksi sanaa toiminta en ole ensimmäisen yliopisto-opintovuoteni jälkeen saattanut käyttää missään yhteydessä.

(Liisa Mannisen opetus oli aivan mainiota teknistä opetusta. Meistä tuli hyviä tekstiteknikoita. Kielen tajumme ei siinä kovinkaan kehittynyt, mutta se ei ollut tarkoituksenmukaistakaan.Lisäys ti 23.10.2018 aamulla.)

Meistä tuli hyvän lehtikielen käyttäjiä. Siinä kaikki. Varmasti nekin, jotka olivat siihen mennessä salaa rakastaneet runoja ja lyyristä ilmaisua, taittoivat sulkakynänsä. Jutun ydin sanotaan ingressissä. Jokaiseen juttuun on rakennettava uutiskärki. Se, mikä on uutinen, on sanottava heti. Uutista ei saa piilottaa. Jokaisen lauseen on oltava yksiselitteinen. Juttu on voitava taittopöydällä katkaista hännästä asian kärsimättä.

Jokin minussa kapinoi koko sen ajan, kun tein toimittajan työtä. Kirjoitin aina liian pitkästi, sillä minusta maailman synty ei voi mahtua uutissähkeen kahdeksaan riviin eikä minusta ollut mielenkiintoista kirjoittaa asioista, jotka uutissähkeen kahdeksaan riviin mahtuvat.

Mitta tuli täyteen keväällä 2007. Tein mainosjuttuja kuopiolaiseen yrityskuvalehteen. Tein siihen juttuja, vaikka lehti itsessään oli journalistisesti ihan täyttä paskaa, mutta vaikka hoidin jo aviomieheni kanssa omistamani rakennusliikkeen talous-hallinnon, en luottanut siihen, että yritys voisi elättää meidät molemmat.

(No ei se kyllä elätäkään, mutta viis siitä. Hauskaa on ollut. Lisäys ti 23.10.2018)

Mittani tuli täyteen Martikaisen Konevuokraamon leguaani-merkkisistä henkilönostimista kirjoittamastani jutusta. Lässytin jutussa koko rahan edestä. Martikaisen konevuokraamon yrittäjänä on onneksi kaksi ihan älykästä veljestä. He sanoivat, että juttu ei kelpaa ja että se on ihan hirveä. Se oli niin totta. Samalla tajusin, että sellaista journalismia, jonka tekemiseen minut on 1980-luvulla Tampereen yliopiston toimittajatutkinnossa opetettu, ei tarvita enää.

Toimittajista oli tullut epämääräisiä markkinapellejä, joiden tarkoituksena oli uusintaa uusliberaalia höttökieltä. Toimittajan tuli verhota ”ikävät päätökset” jarisarasvuo-, esasaaris- tai tommyhellstenkieleen. Minä koetin kirjoittaa henkilönostimista satuillen jotain tosi myötähäpeää herättävää puppua. Konevuokraamo tarjoaa palveluita pääasiassa rakennusliikkeille sekä ammattirakentajille ja vaikka minulla oli omakin rakennusliike, sorruin typeriin sanaleikkeihin. Ties mitkä liskot tekstissäni kiemurtelivat. Sen verran minulla kuitenkin oli järkeä päässäni, että en kirjoittanut Martikaisen Konevuokraamon olevan asiakaslähtöinen yritys.

Siitä on nyt yli kymmenen vuotta. Olen saanut tarpeekseni myös rakennusliikkeen talous-hallintoammattilaisen urasta. Toimittajaksi en missään nimessä halua.

Haluan vihdoinkin opetella kirjoittamaan. Ihan alusta lähtien.

Lapinlahdella 22. lokakuuta 2018
Pia Valkonen