Heidi Jaatisen Koskesta vielä vähän - ja Jonosta

Stiinan näkökulma

ke 17.10.2018

Tottahan minä luen kirjoja ja kirjoitan niistä päästäkseni kirjoittamaan itsestäni. Mitä muuta oikein luulitte? Joka tapauksessa Heidi Jaatisen Koski kulki pitkään Kosken taloon tulleen nuoren miniän Stiinan näkökulmasta.

Stiinan ulkopuolisuus oli traagista ja sydäntäsärkevää. Se liippasi niin läheltä. Stiina aluksi otti suojakseen miehensä Tuuren heikon lapsen Eeron tai Einon, en löydä nyt tämän aamun kiireessä kohtaa, sillä en merkannut sitä ensilukemalla ylös. Stiina koettaa kantamalla ja hellimällä pelastaa Einon tai Eeron tai sitten molemmat elolle, mutta lopulta nämä kuolevat. Heti alkuun uusperheessä Stiina koettaa puhua puhumistaan ja kylvää hyvää siementä heidän yhteiseen tarinaansa. Paavo ei anna periksi. Hän sanoo, että Tuuren ja Hilman lapset sekä Stiina eivät ole mitään toisilleen. Äitinsä menettänyt lapsi on törkeä ja loukkaava. Kuulema siatkin nauraisivat sille, että Stiina voisi tulla hänen biologisen äitinsä tilalle. Tuure on tässä kohtaa Stiinan puolella, vaikka pitääkin Paavosta enemmän kuin uskovaisesta Juhosta, Kosken tulevasta isännästä.

Erityisen vavahduttava oli kohta, jossa Stiina lähtee Kiuruveden markkinoille. Markkinatori ei ole entisensä. Tässä kohtaa hieman nauratti, sillä minulla on karu kokemus Kiuruveden torilta eduskuntavaalikampanjoinnin talven 2011 tienoilta. Olimme Vasemmistonaisten kanssa Kiuruvedellä pitämässä jonkinlaista torikojua, mutta koska torilla ei ollut niin yhtään ketään, jätimme kojut rakentamatta ja vaelsimme ehdokkaina pitkin Kiuruveden kirkonkylää. Se oli paljon mielekkäämpää kuin töröttää jossain viimaisella aukiolla, jossa ei käynyt kukaan.

Tuure oli krapuloissaan. Hän oli ollut monipäiväisillä markkinoilla jo edellisenä päivänä. Silmien ympärillä kellottivat mustat renkaat ja aina silloin tällöin suvun kantaisä kurkotteli yökkäämään lumiselle pientareelle, valitti janoaan. Tuure oli käynyt tuikkasemassa myös Hankamäen pikku piikaa; mitä pienempi piika sitä mieluummin Tuure halusi leivoksen syödäkseen.

Jumalattoman julmaa tekstiä. En pysähtynyt ensi lukemalta tähän kohtaan, mutta jotenkin raivoni Tuurea kohtaan kasvoi kirjassa sivu sivulta. Hyvä on. Loppupuolella tuli sovitus. Tuure oli vain omien mielihalujensa vähän aivoton vanki ja Helsingissä kuitenkin hän osti punavangeille ruokaa. Ehkä joku Suomenlinnan nälkäänäkevistä hänen apunsa turvin säilyi hengissä. Olihan sekin jotain.

Alhaisen sosiaalisen statuksen piikanen ei haastanut suvun kantakirjasonnin miehisyyttä, kuten kirkonkylän koulutettu ja hieno leskirouva olisi saattanut tehdä: "Hän oli aina pitänyt piioista ja heidän arkisuudestaan, heidän tarjottimistaan, esiliinoistaan, elpymisistään, tarpeestaan tyydyttää." (Heidi Jaatinen Koski s. 187)

Muuten! Jaatisen Jonossa oli samanlainen palvelija-ajatus, Eekku, ajattelin, että hän on jokin thaikkunainen, en muista, oliko Jaatinen kuvannut palvelijaa thaikkuna, mutta jäi mieleen kuvaus, jossa palvelija kumartuu ja hänellä ei ole pikku housuja: "... ja kun hän kumartui (tavoittelemaan pudottamiaan avaimia maasta), hame valahti. Silloin miehet näkivät, että aurinko nousi naisen jalkovälissä. Punertavat kasteiset häpykarvat sädehtivät vasta heränneen voimalla. Näkymä terävöityi. Yliluutnantti näki siinä tiekartan, isä Sigfrid uskonkappaleen." (Heidi Jaatinen Jono s. 213)

Talon pihaan leiriytyneet miehet ottavat telttansa, reppunsa sekä rinkkansa ja lähtevät hyvässä järjestyksessä seuraamaan Eekkua. Minä tulkitsin Jonon niin, että siinä on aviopari, joka on ollut hyvän aikaa naimisissa. Mies syventyy omiin hommiinsa ja vaimo haluaisi seksiä. Lapset ovat jo isoja, itse asiassa en muista, oliko Ainalla ja Aarnilla niitä ollenkaan. Joka tapauksessa avioliitosta on seksi loppunut ja kirjastonhoitajan työssään Aina saa päähänsä, että tästä eteenpäin hän antaa aina, kun joku haluaa. Kun asiasta kiiri tieto eteenpäin, alkoivat miehet, mitä mielikuvituksellisemmat, leiriytyä Aina ja Aarnin kotipihaan.

Seksuaaliterapeutin vastaanotolla Aina ilmoittaa haluavansa superorganismin. Ei vauvaa, kuten terapeutti alkeissfreudliasesti tai olisiko se vulgaarijungilaisesti ajattelee, vaan superorganismin, uuden yhteisön, johon kuuluu kypsiä aikuisia: "Tarvitsin superorganismin, jonka suu, silmät, hartiat, suoli, koko elimellinen olemus kiertyi kuningattaren ympäirlle. Siihen minä olin valmis, vieläpä lyhyellä varoitusajalla, muuta Aarni rajoittuneempana tarvitsi valmistelua." (Heidi Jaatinen Jono s. 43)

Miehet eivät kuitenkaan halua kuningatarta, vaan opetettavaa palvelijatarta, Eekkua, jolle Aina on kertonut kirjallisuudesta, pyyhkeiden viikkaamisesta ja muista asioista.

Stiinakin kiinnostaa niin pitkään Tuurea, kun tämä on valloitettava neitsyt. Stiina arvelee, että mies ei pettänyt lujakätistä Hilma-vaimoaan. Voi olla, mutta arvelen, että kuitenkin Hilman surkean synnytyskone-elämän loppuvaiheille petti. Olihan talossa Miina, joka "vaani Tuure-poloista tämän omassa talossa".

Stiina pääsi markkinoille toisena markkinapäivänä, kun hänen miehensä huonon omantunnon siivittämänä, vastenmielinen huoripukki ja juoppolalli! sai päähänsä viedä nuorikkonsa ihmisten ilmoille kuin hyvää hyvyttään ja höyliyttään, mutta lapsuuden hohto markkinoista oli kadonnut. Vaimoihminen seurasi passiivisena miestään kojulta kojulle ja lopulta vaimo pyysi päästä käymään omilla asioillaan. Tuure päästi ja Stiina oli havaitsevinaan miehessä helpotusta. Ah, miten hienovaraisesti ilmaistu, uh, miten kipeää tekee lukea.

Stiina menee ennustajaeukon kojuun. Eukko katsoo kädestä, että Stiina on tarkoitettu lähelle toista ihmistä, mutta koska kulkee jotenkin huputettuna, ei pääse liki. Onnen lapsi hänelle on kuitenkin tulossa ja lopuksi kuin veitsen viilto: "Petollinen mies, käy naisissa." (Heidi Jaatinen Koski s. 194)

Vaikka Stiina oli isosta Puolakan talosta lähtöisin, hän ei saanut otettua luuloja pois keittiöpiialta eikä muiltakaan: "... tiesi, että hänen kuuluisi ottaa luulot keittiöpiialta, luulot sisäpiialta, luulot lapsenpiialta (ikään kuin Tuure olisi bylsinyt kaikkia piikoja, markkinoilta paluukohtaus vihjaisi niin), ketruumummolta (no, ei niitä Tuure kait sentään.), ruotiukoilta, separaattorilta, kangaspuilta, lakihirreltä. Ei hänestä ollut. Ei hän osannut kävellä mahtiaskelilla, leveillä lankuilla, ei katsoa väkeä hiljaiseksi. Sellaiseen tarvittiin haukan luonnetta. Tai edes pystykorvan." (Heidi Jaatinen Koski s.145)

Stiinan luonne oli pienen näätäeläimen. Hän oli sopeutuja. Stiina oli sitkeä, niin hänelle oli aina sanottu, hän oli selviytynyt lavantaudista, väistänyt tulirokon, noussut tuhkarokosta. Jokaisen lastentaudin jälkeen oli Puolakan talosta joku Stiinan sisarus kuollut, Stiina oli sopeutuja-selviytyjä.

Mutta joutui jotenkin kulkemaan Kosken talossa kaiken varjossa. Siksi hän koetti verhoilla itsensä Tuuren ja Hilman heikoimmilla lapsilla, jotta ei tarvitsisi olla kontaktissa kopeaan Miina-piikaan, joka selkeästi halveksi uutta nuorta ja epäautoritäärista emäntää. Kun talon heikoimmat kuolivat - taisivat kuolla molemmat Eero ja Eino, tarkistan tämän myöhemmin - Stiina oli jo raskaana, mutta hiihti pitkin metsiä "tarkistamassa torpparinperheiden tilannetta". Niinkin oli, mutta suurin syy oli päästä pois pihasta, Miina-piian vähättelevän katseen alta.

Nyt menen nostamaan Marian aamutoimille. Lähdemme Kuopioon taidemuseolle. Siellä on supertaidevartti, kolme varttia näyttelyopastusta. Tämä on penskoille pakollinen juttu - ja Matille myös, jos meinaa olla meikäläisen kanssa naimisissa! Luulot pois!