Heidi Jaatisen Koskesta merkintä melkein loppuun

Otan syntymäpäivälahjaksi kirjoitusaikaa itselleni kello 9.10 - 10

ti 16.10.2018

Täytän tänään 53 vuotta kirjoitan merkinnän Heidi Jaatisen Koskesta loppuun. Ehkä. Matti ähkii toisella puolella keittiön pöytää oman läppärinsä äärellä. Kirjoittaa sähköpostiviestiä ja lukee kohta sen minulle tarkistusta varten. Saa kaataa mulle kahvia ja sitten suljen korvani.

Heidi Jaatisen Koskessa minua kiinnosti kerronta. Se oli kaunista, imuisaa, herkkää ja tarkkaa. Myös se, miten sujuvasti näkökulma romaanissa vaihtui, oli taitavasti ja samalla hyvin hienovaraisesti tehty.

Ihan ensin innostuin kehyskertomuksesta. Tekstaroin Railille välittömästi, että alussa on lämmin kuvaus siitä, kuinka minäkertojan isä tekee kuolemaa. Minäkertoja kirjassa on, mutta pysyttelee visusti taustalla. Tulee esille vain suhteessa isään. Isä on koko ikänsä ollut taustakulisseissa eikä suostukaan kuolemaan niin kuin kuuluisi. Hän alkaakin yht´äkkiä elää, kuten kenties on aina halunnut.

Viehättävä oli kuvaus isän zeniläisestä elämänfilosofiasta. Hän on elämässään tupakoinut kymmeniä tuhansia savukkeita. Seissyt ja istunut parvekkeella, tupakoinut ja miettinyt. Lapset olivat omissa elämissään ja omissa perheissään. Miksi tarvitsisi tehdä jotain muuta kuin tupakoida parvekkeella? Jostain syystä minäkertojaa vanhempi sisko oli suljettu ulkopuolelle. Ehkä sukutrilogian seuraavat osat kertovat, miksi. Asiat ovat menneet niin kuin ovat.

Minäkertojan isä on joutunut aikoinaan hurjan soturisetänsä Paavon kasvattamaksi. Hänen äitinsä on suutarin tytär, pieneläjä, ja kun tämä kuoli - en muista tarkkaan, kuolemastako oli kyse - lapset hajotettiin sukulaisten perheisiin. Ilkka Tuure joutui Vienan sotareissun tehneen ja Varkauden Huruslahden teloittajan Paavon huusholliin.

Koski viittaa tulevaan. Mietin jo nyt, millainen kasvattaja Paavo on.

Jaatisen kielessä on tutuksi käyneitä ilmaisuja. Ne eivät minulle ole luontaisia, mutta olen niihin mielistynyt. Tai ainakin oppinut niitä kuulemaan. Luontevasti en niitä käytä. Pidän sanasta juur´mutiaan myöten. Tosin lukemisen helpottamiseksi kirjailija on jättänyt heittomerkin pois ja kirjoittaa: juurimutiaan. Voihan se olla, että sanonta Varpaisjärven Itäkoskella, jossa puheessa on paljon nilsiää ja lähellä olevaa kainuuta, sanasta jää i-kirjain pois. Kuuntelen Varpaisjärven itäkoskea täällä päivät pitkät. Se ei ole lainkaan samaa savoa kuin Iisalmen suunnassa. Ja voi olla, että Kiuruvedellä juuri Kosken talon kylällä siihen kuuluu i. Matti sanoo, että iisalmelaiset käläpättävät. Lisäävät puheeseensa aivan turhia vokaaleja. Erityisesti Mattia ärsyttää, kun Eppu Nuotio puhuu iisalmeaan.

"Ananias ryhtyi syömisen työhön hypistelemällä karpaloita, sillä tavalla tämä oli sivistynyt häärätessään kestikievarin isäntänä. Sitten mies antautui tarkemmin syöntipuuhaan, pisteli alkajaisiksi kapallisen perunoita, ahmi lihaa vuoroin pienellä, vuoroin isolla haarukalla huvittaakseen yleisöään, ilmi paistisoosit juurimutiaan myöten." (Heidi Jaatinen Koski s. 125)

Kyseessä oli Tuuren ja Stiinan häät. Pitopöydän antimia kirjailija kuvaa laajasti ja sitä, miten hartaasti sulhasen veli Ananias syömisen työhön ryhtyi. Syömämies oli täynnä aistillisuutta ja lihallisuutta. Lopuksi hän nukahti pienille ruokaperäisille.

Ananias oli rehevä ja perheen naisetkin vankkoja kuin jauhosäkit. On todellä jännä huomata, miten aviomieheeni on tarttunut kainuulaista karuutta. Ruoasta ei nautita. Se on mahan täytettä, polttoainetta, eikä mikään aistinautinto. Kiuruveden ja Itäkosken välillä on vain reilu satakunta kilometriä. Samaa maakuntaa ollaan, mutta tajunta aivan erilainen. Minä olen työteliääseen aviomieheen verrattuna kuin voisulaa imeskelevä patalaiska slaavi. Myös sanaa tyttöpäänä käytetään meidän perheessä, kun puhutaan jostakusta naimattomasta naisesta tai nykyisestä rouvasta tyttöpäänä. Matti puhuu myös työmiehistä kasakoina (s. 159).

Kehyskertomuksen jälkeen näkökulma on ensin Tuuren, joka on melkoinen kantaisä. Hän tekee Hilmalle lapsen lapsensa perään, kunnes Hilma ei enää jaksa. Hänestä tulee sulkasatoinen raukka ja hän kuolee pois.

Tuuren mieleen on Paavo-poika, välkky ja yritteliäs, aloitteellinen. Juuri hänen pitää lähteä sisällissodassa etsimään taisteluita ja tappajaisia. Monet taistot ikään kuin väistävät häntä ja kun tosi tulee vastaan: pitää viedä punaisia veljiä teloitettavaksi, ei homma enää olekaan niin kovin kivaa. On ammuttava poikanen, joka ei edes kestä katsoa teloittajiaan silmiin. Poika pyytää silmiensä eteen liinaa. Kukaan teloittajista ei ensiammunnalla kykene tappamaan poikaa. Tämä jää henkiin. Kidutus on karmea. Paavo ei voi ampua tätä kuin hihaan. Joku teloittajista ampuu tappavan luodin.

Paavo oksentaa oksentamasta päästyäänkin. Sisällissodan ja Vienan reissun jälkeen hän on hyvin hiljainen. Koski hiljenee Paavosta sotareissujen jälkeen. Hän jäänee odottamaan sitä, että saa vanhoilla päivillä kasvatettavakseen Ilkka Tuuren, kirjailijan isän.

Kosken taloon isännäksi jää Juho, kanta-Tuuren vanhin poika. Hän ei saa kirjailijalta paljoakaan huomiota. Juho on uskonnollinen, körtti, ja Paavo tuhahtaa halveksivasti veljelleen, kun tämä sanoo saavansa rukoilemalla yhteyden: "Mikä yhteys?" Tuurekaan ei uskovaista poikaansa arvosta. Ikään kuin Juho olisi pontevan isänsä mielestä joutava uskovainen vossottaja. Isä kyllä ottaa Juhon mukaan, kun käy kosaisemassa Stiinaa. Ensikosinta meni vähän reisille, sillä Puolakan talon väki nauraa Tuuren aurahaaveille ja sulhanen törmää ulos talosta harmista puhkuen.

Rakkaudesta ei ole kyse. Stiina on leski-Tuuren lasten äidin isosiskon tytär, lasten serkku, melkein keskenkasvuinen vielä. Stiinalla jutut sujuvat paremmin yksiin Juhon kuin Tuuren kanssa. Avioliitolla varmistetaan talojen jatkuvuus ja äidittömille lapsille kasvatus.

Paavo kasvaa ennemmän palvelija-Tildan hoivissa kuin äitipuolensa.

Tuure siittää Hilma-paralle lapsia kuin kelloa vetämällä. Ja ne, paksuposkiset pullapitkot, vievät äidiltään elinvoiman. Viides lapsi, herneennuppu, ei jaksa imeä. Vanhemmat hautaavat lapsen kirkon taakse, lähelle kuusenalusta, josta appivanhemmat olivat varanneet hautapaikan itselleen. Sitten syntyy taas kaksi tyttöä puolentoista vuoden välein. Hilman lapsia on koossa kuusi ja sitten taas syntyy tyttö, joka kuolee vuosikkaana. Hän kyllä jaksoi imeä, mutta sairastui hinkuyskään.

Hinkuyskään kuolleen tytön hautajaisissa Tuure ehdottaa vaimolleen pidättäytymistä. Vaimo pudistaa päätään. Vielä syntyy kolme lasta ja sen jälkeen Hilma on loppu. Hän kuolee luurangoksi kuihtuneena.

Heidi Jaatisen teksti on niin kaunista, että välillä luin kappaleita Matille ääneen (kello on nyt 10.07 eikä merkintä ole valmis, lisään itselleni syntymäpäivälahjakirjoitusaikaa vielä puolisen tuntia). Luin esimerkiksi kohdan, jossa Paavon verkkokalvolle on jäänyt Viena kuin lasinegatiivissa. Paavo halusi pois Vienasta, mutta Viena ei poistunut hänestä.

Tuure toi Kosken taloon Stiinan, mutta hänen viriliteettinsä vaati lisäksi Miina-piian kuksimista ja vielä kirkonkylällä hienoissa huorissa käyntiä. Kiuruveden kirkonkylällä on kirjailijan mukaan asunut hieno leskirouva, joka kyllä vilpittömästi ajatteli sopivansa Tuure-leskelle emännäksi Kosken taloon, mutta Tuurella oli ihan toiset ajatukset. Jos en väärin muistan, rouvan luona kävi myös uskovainen Juho menettämässä poikuutensa. Heti perään rouvan residenssiin kömpi isä, mutta tätä mätystelemään kerronnassa ei jääty. Olisipa hauska romaanitrilogian seuraavissa osissa tutustua Kiuruveden kirkonkylän hienoon kurtisaaniin. Hänestä tuli mieleen John Steinbeckin huoratalon emäntä, vaikka Kiuruveden rouva oli yksityisyrittäjä ja tavoitteli avioliittoasemaa. Steinbeckin Vihan hedelmiä tai Eedenistä itään tarkoitan. Etsin kirjan kohdan tänne vielä joskus. Se on niin makoisa.

Stiinan ensiyhdyntä oli kauniisti kuvattu. Pitkin matkaa Stiinaa oli varoiteltu Tuuresta. Puolakan talon kulkijamiehet olivat sanoneet, että Tuure vielä halkaisee nuorikkonsa ja muiltakaan ikäviltä vihjauksilta morsian ei säästynyt. Stiina pelkäsi, miten hän saa miehelleen tehtyä niin paljon ruokaa kuin iso mies oli tottunut syömään. Siinä missä synnyttäjä-Hilma oli nääntynyt pois, Tuure kukoisti. Olipa asetelma! Ihan raivostuttaa mokoma possu! Tai kantakirjasonni, prkl.

"Stiinan kasvoilla liekkui kukka, terälehdet avoinna. Tuure pujotti huulensa syvämetiseen kukkaan ja joi. Pörräsi kuin syysampiainen eikä ollut osata. Kun hän varovasti hellin aikein laskeutui Stinaan, kohotti tämä katseen nähdäkseen...." (Heidi Jaatinen Koski s. 127)

Kaunista kaunista. Ihan niin kuin Lolita tai Erika ja Danny! Oikeasti! Tämä ei ole vittuiliua.  Minua vaivaa todella Dannyn ja Erikan välinen suhde. Arvatkaapahan miksi? No niin, tässä se tulee: "Mikä satumainen onni, nuori vaimo, jonka kanssa oli helppo olla." Kylläpä kyllä. Olisihan se kirkonkylän frouva ollutkin hankala pideltävä. Olisikohan enää edes ollut hedelmällisessä iässä. Olisi varmaan vaivannut Tuure-parkaa sopimattomilla puheenaiheilla.

Jossain kohti oli, kun pieni Stiina tunsi litistyvänsä Tuuren alle. Stiina heti alkuun, kuten uuden emännän tuleekin tehdä, kiersi Kosken torpparit ja mäkitupalaiset. Stiina lähti tarkastushiihdoille senkin vuoksi, että pääsi ottamaan etäisyyttä muun muassa hyytävästä Miina-piiasta. Metsässä asui salaperäinen nainen, Raakel, sikiönlähdettäjä, tietäjä. Stiina yksinäisenä ystävystyi Raakelin kanssa. Raakelin poika Eelis oli Kosken talossa renkinä ja piti Stiinan puollta äitinsä käskystä. Minulle jäi vähän epäselväksi, miksi Stiina Raakelin luona kävi. Pyysikö hän vanhemmalta naiselta jotain rohtoja lisääntymiseen vai kahden lapsen, Aarnen ja Vilhon, jälkeen ehkäisyyn? Kohdat, joissa Stiina käy Raakelin luona, taidan joskus lukea uudestaan.

Stiina tosiaan joutuu melkein heti kahnauksiin Miina-piian kanssa. Miinalla ja Tuurella ilmeisesti oli ollut sutinaa jo Hilman tehtyä kuolemaa eikä isäntää eroottisessa otteessaan pitävä nainen todellakaan tunne minkäänlaista naissolidaarisuutta tunkeilijaa, uutta emäntää kohtaan. Stiinalla on ajatuksia marjapensaista ja muista uudistuksista. Miina torppaa nuoren emännän ideat ja seuraavaksi Tuuren ja Hilman Iisalmeen oppikouluun lähetetyt, Hanna sekä Martta, tekevät Stiinan elämän tukalaksi.

Hannasta tulee opettaja. Hän on romaanin minäkertojan kummi. Minäkertojastakin tulee opettaja, hän lunastaa suvun odotukset, mutta kehyskertomuksessa joutuu jättämään opettajan työn menetettyään äänensä. Muistan Heidi Jaatisen kuiskaavan käheän äänen Lapinlahden Aikataikassa. Ääni oli tosiaan kadoksissa.

Sisällissodan kynnyksellä Miina häipyy jonnekin. Toivottavast hänestä kuullaan vielä, sillä eihän se oikein ole, että kantakirjasonni ilottelee alempisäätyisensä kanssa eikä piika koe sosiaalista nousua. Jossain kohtaa Miina salaperäisesti sairastuu. Ilmeisesti hänkin on "käynyt Raakelin luona", tätä kertoja ei kerro, lähdettämässä sikiötä niin kuin Tilda myöhemmin. Tildan kohtalona ei ole Tuure, vaan Seppe, joka punikkina pakenee ja kuolee Vienassa. Jospa Miinasta tuli Koskelta päästyään itsellinen nainen, vaikka tehdastyöläinen. Toivottavasti Miina olisi lähtenyt vaikka Kuopioon Saastamoisen tehtaille töihin. Tai jonnekin kauemmas.

Tuuren horjuvasta sosiaalisesta asemasta tai elämästä ikään kuin yhteiskuntaluokkien välimaastossa on heti trilogian alussa oiva kuvaus. Tuure on ollut itsellisen talonpojan poika. Hänen isänsä oli ostanut kolme maatilaa omansa lisäksi, vaikka itsekin oli ollut perheensä nuorimpia. Tuure oli sisarussarjansa pohjimmainen ja joutunut rengiksi Kosken taloon. Tuuren isä oli yhdessä veljiensä kanssa nainut siskokset. Eivät he olleet ainoat. Kiuruvedellä oli kokonaisia sisarussarjoja, jotka menivät veljessarjojen kanssa naimisiin. Jollei halunnut torppariksi, oli tartuttava tilaisuuteen ja näin talot eivät menneet "vieraille".

Tuure meni rengiksi Kosken taloon ja siitti Kosken talon tyttärelle, Hilmalle, lapsia kuin sonniyhdistyksen paraskin siitossonni. Tuuren sosiaalinen asema on ollut vaihteleva. Renkinä hän samaisti itsensä työväestöön ja kävi työväentalolla sivistymässä. Sitten kuitenkin Tuurea alkoi tympiä, kun työväentalolla ryhdyttiin agitatsiooniin (s. 159).

Kohdassa, jossa Tuure saa kuullla, että työväki on perustamassa omaa osuuskauppaa, on hienoa kuvausta. Tuurea hieman harmittaa, että hän ei isäntänä ole hankkeessa mukana. Ihmettelee, miten ne saivat ryhdyttyä sanoista tekoihin, ilman häntä. (s. 84). Jaatinen käyttää sanaa ne! Siihen tiivistyy paljon. Tuure ei ole enää työväen säätyä, mutta ei hän ihan porvariluokkaankaan asetu. Ei oikein koko elämänsä aikana. Tuure ei kuulu niihin ja kompensoi kuulumattomuuttaan ajattelmalla niitä - ei heitä.

Jännää, miten vaihtelemalla pronominia, voi ilmaista hiuksenhienoja nyansseja. Se voi olla tuttavallista puhekieltä, mutta myös etäännyttää.

Kirkonkylän sahan johtaja pitää Tuurea edelleen sosialistina. "- Mikä se sinutkin pani sitä työväen asiaa ajamaan? mies hörähteli -Ymmärrän, että työläinenkin trvitsee levon, mutta siitä tulee, jos mennään työaikoja lyhentämään" (Heidi Jaatinen Koski s. 86)

Tuure vitsailee, että työväen aatteessa hienoa on raittiusaate, raittiit työmiehet ja renkirukat pitää säästää suistumasta raittiuden jalolta polulta. Tuure koettaa päästä porvarien joukkoon, keventää omaa sosialistitaustaansa vitsailemalla. Kaikkitietävä kertoja päästää lukijan pinteestä, ainakin minua alkoi ärsyttää Tuuren luokkalipominen. Johtaja alkaa puhua Hingunniemen Antin hankkimasta automobiilista. Romaanin marssii Hingunniemen Antti, Hinku-Antti, toiminnan mies, ottaa sisällissodan kynnyksellä töihin Seetin, maltillisen työväenliikkeen miehen, eikä pakota tätä lähtemään valkoisten puolella taistelemaan. Seeti vain sanoo, että ei ole asemiehiä. Seeti vie Kiuruveden punavangeille Hingun talosta leipää ja lopulta, kun nälkä on pahimmillaan, vie koko vankijoukon rekikyydeissä vartijoineen Hingunniemeen isännältä salaa syömään. Hinku-Antti vain huomauttaa asiasta, ei sen enempää.

Myös Tuure hoitaa ruokaa Suomenlinnan vangeille, kun hän, Hanna, Martta ja Stiina ovat katsomassa Helsingisssä valkoisten voiton paraatia. Helsingistä Hanna ja Martta lähettävät Puolakkaan, äitinsä kotitaloon, aika kornin ja tahdittoman hyvän kesän toivotuskortin. Kortin kuvapuolella on valkoisten ruumisarkkuja ja tekstiosassa hilpeät kesäntoivotukset. Oikeassa elämässä kortit saivat Heidi Jaatisen innostumaan suvun vaiheiden tutkimisesta.

Nyt minulla on ollut jo kaksi tuntia syntymäpäiväkirjoitusaikaa. Jätän Stiinan yksinäisyydestä kirjoitamisen seuraavaan kirjoituskertaan, josta en yhtään tiedä, milloin se toteutuu. Maria pitää pukea, saatta aamiaispöytään, laskut kirjoittaa ja palkat laskea. Sitten kutsuu Iisalmi. Sellainen synttäripäivä.