Heidi Jaatisen Kosken Eero ja Eino

Eilen Kuopion taidemuseossa - oivalluksia

Tuotesijoittelua osa 1

to 18.10.2018

Miksi en käy oivaltelemassa Lapinlahden taidemuseossa? En tiedä. Vaikea sanoa. Ehkä sen vuoksi, että Matti on taidemuseon valtuuskunnassa ja inhottava sanoa näin, mutta minusta tuntuu, että siinä instituutiossa minulle ei ole tilaa. Kuten ei paljoa muissakaan instituutioissa Lapinlahdella.

Ei hätää! Olenkin luonut omat instituutioni. Mehtosen Reetta houkutteli minut ammoin vammaisneuvoston puheenjohtajaksi ja sillä tiellä ollaan. Lähdössä esimerkiksi maakunnalliseen vanhus- ja vammaisfoorumiin kuun vaihteessa yhdessä Reetan ja minun kehittelemän ääridemokraattisen instituution kanssa. Me oikeasti olemme me. Joukkoistettu ameebamainen ja kaikki mielestäni ovat mukana. Resurssiensa mukaaan. Aina ei jaksa ja jos ei jaksa, pitää olla itsekäs. Ensin happinaamari itselle, jotta voi auttaa muita, kuten lentokoneen turvallisuusharjoituksissa kehotetaan pienten lasten kanssa matkustavaa.

Kirjailija Hannu Mäkelä oli luullut kuolevansa viime sunnuntain vastaisena yönä. Blogimerkintänsä mukaan hän näki unta, että makasi ruumisarkussa ja hausi arkkuun viimeisimmän teoksensa Valon, jotta Sveta olisi mukana. Hän nousi ylös ja kirjoitti kello kahdesta kello viiteen ja sitten nukahti ja heräsi aivan elossa ja terveenä, vailla sydänvaivoja kello puoli kahdeksan. Lähti ajamaan Salon taidemuseoon ja huomasi pitävänsä näyttelyn lyyrisimmistä Nanna Suden töistä.

Niin. Lapinlahden taidemuseossa olisi kesällä ollut Leena Luostarisen näyttely. Näyttelyn toi tänne Salon taidemuseon johtaja, Leenan sisar Laura. Laura Luostarisella on serkkuni X Kotron (olikohan etunimi Petri? Miksi minä olen tämänkin saattanut unohtaa?) kanssa lahjakas valokuvaajatytär Petra.

Olen pessyt Leena Luostarisen astiat harjoiteltuani hänen keittiössään leipomaan karjalanpiirakoita. Piirakkasavottaan opetti muistaakseni Laura-siskonsa. Olin Helsingissä käymässä valokuvaajakumppanini kanssa, voi että toivoin itselleni silloinkin miestä, joka olisi myös työkumppani, yrityskumppani ja kaikkea - etenkin heidijaatismais-jonoinen superorganismi, joka kietoutuisi monin tavoin kuningattaren (siis tietenkin minun!) ympärille. Joka tapauksessa taiteilija itse ei ollut kotona. Hänellä oli kaikenlaisia hauskoja esineitä. Erityisesti muistan hauskan päätynsä varassa pystyssä olevan punaisen puhelimen. Se oli kuin kapula. Elettiin vuotta 1988 tai 1989, jolloin kännyjä ei vielä ollut. Taiteilijalla oli ihana kirjahylly ja kirjahyllyn edessä jännittävä lukunojatuoli. Muistan miettineeni, miten siinä oikein voi istua. Se oli erikoinen.

Osallistuimme valokuvaajakumppanini kanssa Tiedonantaja-seminaariin. Ihan totta! Sempan vetivät Kari Kontio ja Erkki Susi. Molemmat ovat kuolleet, joten muistikuvan oikeellisuutta ei voi tarkistaa. Ehkä kumppanini Timo Kilpeäläinen muistaisi, mikä juttu se oli. En minä muista siitä muuta kuin, että olimme jossain luokkahuoneen tapaisessa paikassa ja oli vähän ankeata, tyhjää ja kylmää. Siis luokassa oli lämmitys pienellä ja minua paleli. Kontion performancesta tilaisuudessa en tajunnut tuon taivaallista ja sitten aivan varmasti! Ihan tosissaan. Koska Timo Kilpeläinen oli myös luontomiehiä, luontokuvaaja ja varmaankin ainakin jonkinasteinen metsäaktivisti tai taistolaisvihreä, kävimme Luonto-Liiton toimistossa. Minkä ihmeen takia sijoitan toimistoon myös Pekka Makkosen? Oliko Pekka käymässä toimistossa vai ajattelinkohan minä vain toiveikkaasti, että tapaan Pekan ja voin hieman esiintymällä Timo Kilpeläisen rinnalla hälventää hänestä sitä ajatusta, että Se Sorjosen Pia on vähän tyhmä ja kykenee räpyttelemään vain silmiään (kännissä, kyllä kyllä, mutta en minä oikeasti ollut yhtään sen terävämpi tai tiedostavampi selvin päin.).

Uh, miten kaivaudun täältä ylös? Mitä minun pitikään? Miksi menin taas tänne Leena Luostaris -keikkaan?

Haluan kirjoittaa ulos, että olen minä elänyt ennenkin. En ole syntynyt lumpeenlehdellä Matin odottaessa vieressä sukukypsäksi tulemistani. Minulla on ennenkin ollut potentiaalisia yhteistyö-symbioosi-työkumppaneita, ....ttu, minä olin  jotain jo ennen kuin kohtasin nykyisen aviomieheni.

Heidi Jaatisen Koski-eepoksen Stiinan kohtalo ja elämä eivät jätä minua rauhaan millään. Stiina oli sitkeä selviytyjä, vaatimaton luontojaan, näätäeläimen sukua, pieni ja ketterä. Hän itsekin mietti, että ei ole mikään kellokas, kun tuli viriilin ja aktiivisen Tuuren puolisoksi Kosken taloon suuresta Puolakasta, kun Tuuren Hilma-puoliso oli alituisesta lapsenteosta kuihtunut kuoliaaksi ja koko Kosken talo tuntui hylkivän häntä. Ihan niin kuin Lapinlahti minua! Minä tosin en ole näätäeläimen sukua, vaan pienen ja pullean pystykorvan. Pidän ihan helvetillistä meteliä ja olen oikeasti yhden miehen koira ei kun ...ttu mitä minä kirjoitan..... siis nainen. En koskaan karkaa metsässä, vaan teen sellaista ympyrää ja aina palaan miehen luo. Käyn välillä vain haukkumassa oravia ja kaivan myyriä.

Huonosti koulutettu lintukoira olen.

Stiina miettii, että ei kaikista lehmistä ole kellokkaaksi. Jotkut lehmät tulevat hulluiksi kellon kalkatuksesta, jos niiden kaulaan kello ripustetaan. Minä huomasin saman ilmiön, kun jouduin kesällä kymmenisen vuotta sitten ristisaatossa Valamosta Lintulaan ja takaisin valonkantajaksi. Koska olin aina siihen mennessä ollut ristisaattojen ja pyhiinvaellusten häntäpäässä jotain juoruilemassa omiani kavereiden kesken, ikonin kantaminen pyhiinvaellusjonon etupäässä olikin aika pysättävä juttu. Jalat eivät meinanneet totella. Henkeä salpasi, kun näin, että edessä on vain tyhjyys. Minun pitäisi tietää, mihin mennä.

Eilen illalla selasin Koskea ja etsin tietoa siitä, kuolivatko Eero ja Eino, heikot lapset. Stiina käytti Eeroa kotitalossaan Puolakassa, jossa viisaat hänen sukunsa naiset antoivat Eerolle karpaloa ja puolukkaa ja heikko kalpea poikapienokainen sai väriä poskiinsa. Minä tulkitsin, että Eero kuoli, koska hän käynnin jälkeen myöhemmin syksyllä muuttui yhtä kalpeaksi kuin ennenkin. Kun Stiinalle oli jo syntynyt Aarne ja Stiina otti vauvan selkäänsä johonkin sen ajan kenguruliinaan laskemaan mäkeä muiden lasten kanssa, oli Eero jätettävä kotiin. Eero oli taas kipeä. Hengissä kuitenkin. Eino putosi Stiinan emännyyden alkuvaiheessa koskeen, mutta ei hukkunut.

Tänä iltana, jos ehdin, tsekkaan kirjan viimeisen toimintakohtauksen, jossa oli hauskuuttaa ja toimintaa - koko talon väellä oli yht´äkkiä muuta ajateltavaa kuin sisällissota ja teloitukset. Ovatko heikot pojat mukana kohtauksessa?

Nyt kun koetin etsiä viimeistä toimintakohtausta Koskesta, tulikin vastaan kohta, jossa palvelija Tilda havainnoi tarkasti körttiuskovaisia. Tilda tuntuu taustattomalta ihmiseltä, mutta tärkeä hän on, Paavo-pojan sijaisäiti, kun äiditön Paavo ei koskaan Stiinaa hyväksynyt, ehkä kirjailija tai aikakirjat eivät tiedä Tildasta juuri muuta kuin, että hänellä oli veli Kalervo, joka joutui vahingossa punavangiksi, vaikka sisko oli siunannut ja edesauttanut hänen lähtöään Lappiin lentojätkäksi.

"Tuvasta kuului voimallinen virrenveisuu. Siellä ne veisaavat, Tilda ajatteli, hyysäävät toisiaan. Oli kuin näkymätön verho heilahtelisi hänen ja niiden välissä, aivan kuin he eivät voisi tarkkaan nähdä toisiaan." (Heidi Jaatinen Koski s. 598)

Heidi Jaatinen käyttää jännittävällä tavalla se ja ne -pronomineja. Ne korostavat puhekielenomaista tajunnanvirtaa, mutta joissain kohti pronominit suorastaan hyppäävät silmille. Kun Tuuresta oli tullut jo isäntä ja hän oli vaihtanut toiseen kertaa yhteiskuntaluokkaansa - Tuure oli isohkon talon poika, mutta joutui pestautumaan rengiksi, mikä oli selvästi luokkalaskeutuminen - hän tarkasteli pienoisen etäisyyden päästä Kiuruveden työväkeä perustamassa omaa osuuskauppaansa. Miten ne oiikein olivat saanet sellaisen alulle ilman häntä?

Körttiveisuukohtauksessa palvelija seuraa sivusta, kun talonväki veisaa tuvassa. Siellä ne hyysäävät toisiaan. Hänellä, eriluokkaisella, eriseuraisella oli ruokittavanaan ja elolle kiskottavanaan punavankileiriltä tullut veli, melkein kuoliaaksi nälkään hiipunut. Kyllä talollisen ja seurakunta tukivat toisiaan, hyysäsivät. Niin se veisuu. Parempiosaisten keskinäistä lohdutusta. Jaatinen lupasi kirjanjulkkareissa Savon Sanomien Seppo Konoselle, että sukusarjan seuraavassa osassa on jotain Kiuruveden Elias Simojoesta, joka on vaikuttanut paikkakunnan henkiseen ilmastoon sisällissodan jälkeen. Minkälainen lie ollut Kiuruveden 1930-luku? Onko kommunistilait pantu siellä miten voimaan?

Veisuukohtauksessa oli jotain, joka todella viilsi. Sijoitin itseni Alapitkän tiistaiseuran kokoontumisessa Salolahtien (en ole varma sukunimestä) eteiseen. Olin tullut tiistaiseuran kokoontumiseen Marian ja Annan kanssa. Tilaisuuden emäntä oli hoitanut Mariaa Kysin vastasyntyneiden teho-osastolla ja hän oli periaatteessa sillä tavalla tuttu jo ennestään. Kun seurakunnan isä tuli paikalle, kaikki jotenkin jäätyi. Tiistaiseuralaiset, ne oikeat, ryhmittyivät nätisti katettuun kahvipöytään. Tilanteessa oli jotain, mikä sai minut istumaan tyttöjen kanssa eteisessä, eriseuraisena. Jähmetyin. Sitten seurakunnan paimen (ilmeisesti hän ei luontojaan ollut kusipää, vaan paimenen ja seurakunnan välit olivat vain degeneroituneet vuosikymmenten saatossa ja sittenhän on otettava huomioon sekin, että koko kirkkokunta kärsi huonosta johtamisesta, oli vain tolkutettu, että järjestelmä on hierarkkinen ja piispavetoinen ja sillä sipulit! Jaa, että mikäs minä olen kertomaan kirkkokunnan organisaatio-ongelmista, olen minä! Minullahan oli tuore johtamiskoulutus, kun olin organisaatiossa töissä, Ilomantsin kreikkalaislähtöinen kirkkoherra vasta oli samaa tutkintoa tekemässä, käsittääkseni johtamiskoulutusta ei ollut muilla, ... ehkä jotakuta piispaa lukuun ottamatta nyt alan hihittää täällä hysteerisesti) .... alkoi kertoa tarinaa, joka minusta rikkoi jos ei nyt täysin rippisalaisuutta niin ainakin oli niin syvästi loukkaava, että peräännyimme hiljaa kohti ulko-ovea ja häivyimme vähin äänin kotiin, järven toiselle puolelle.

Kun seurakunta tuli päätoimittamani Solean piiriin Pielaveden lakkauttamisen jälkeen, olin ihan riviseurakuntalaisena palveluksessa Lapinlahden Kaikkien Pyhien Kirkossa. Olin vähällä oksentaa, kun minulle, päätoimittajalle, laulettiin monia armorikkaita vuosia. Se oli niin kornia, niin kornia.

Kello on kymmenen. Anna pitäisi herättää ja Maria pukea. Omat hampaat on pesemättä. Tukka letittämättä, yökkäri on päällä. Matti säätää Railin Ladan tyhjäkäyntiä. Teemme lähtöä Paula-siskon luokse Juukaan.

Miten minä kirjailija Hannu Mäkelän yöllisestä kuolemanpelosta pääsin Suomen ortodoksisen kirkon organisaatio-ongelmiin? Kelataan takaisinpäin. Mäkelä heräsi aamu-uniltaan elävänä ja päätti saman tien lähteä 50 kilometrin päähän Salon taidemuseoon, jossa on johtajana serkkuni lapsen biologinen äiti. Miksi en työntäytynyt tapamaan Laura Luostarista Lapinlahden taidemuseolle, kun hän oli täällä esittelemässä sisarensa taidenäyttelyä.

En tiedä. Jotenkin se vain meni ohi. Ajatukseni olivat muualla. Mikäs minulla silloin olikaan meneillään? En muista tarkkaan, mutta ei vain jotenkin aika ollut siihen juuri kypsä. Mutta mikä oli oivallus eilen Kuopion taidemuseossa, jossa osallistuimme Railin ja hänen ajattelevaisen oloisen pojan tyttären kanssa supertaidevarttiin.

Supertaidevartin veti klovnerian ammattilainen Sinikka Lumiluoto. No joo. Se nyt oli mikä oli ja paikalla runsaana merenä olevia penskoja varten. Ihan jees, Marian kanssa tuumittiin, että Pertti Louni, vaikka muistuttaakin aivan käärinliinojen Jeesusta, ei varmaankaan olisi saanut samalla tavalla lapsia kuuntelemaan taideteoksista kuin klovni.

Mutta se oivallus Jani Leinosen taideteoksesta taidemuseon kahvion seinällä. Ehdin tajuta siinä olevan mukaelman Subwayn logosta ja Maria pani merkille Lidlin logon. Sitten meidän piti hipsiä seuraavaan tilaan odottamaan klovnin ja museojeesuksen (on pihajeesus ja museojeesus) kommentaareja.

Emme olleet ehtineet tajuta, minkä lauseen ylikansallisten herkku- ja paskaruokafirmojen logot muodostavat.

"One day the poor will have nothing left to eat but the rich"

En jotenkaan osaa nähdä Jani Leinosen taidetta vaikkapa Lapinlahden taidemuseossa, jossa touhu on niin sovinnaista, niin sovinnaista. Parempiosaiset ja poliittisin nimityksin mukaan nimitetyt siellä avajaisissa vain taputapu tapsuttelevat keskenään. Hyysäävät toisiaan, kuten talolliskörtit Kiuruveden veisuissa 1920-luvulla, kun näkymättömän verhon takana punikki koettaa toipua eloon vankileiriltä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi