Pia Valkonen

Venuksen vuosi hyppelehtien

Lopetin Lasten planeetan ja aloitin Joenjoen laulun

su 23.9.2018

Kuukausi vielä ja sitten on tyttöjen Pietarin-veljen toisen lapsen, pojan, laskettu aika. Pitää lähettää viesti - nyt kun minulla on kyrilliset kirjaimet ja älykännykkä. Ljova, Janna ja Matfeij ovat muuttaneet takaisin Pietarin keskustaan Rubinšteinin kadulle.

En tullut kysyneeksi Leonidilta, miksi Rubinšteinin kadulla on sellainen nimi. Nyt googlasin. Kyse lienee jommastakummasta Rubinštein-nimisestä säveltäjästä.

On myös olemassa sellainen nykyrunoilija kuin Lev Rubinštein (Лeв Семёнович Рубинштейн; s. 19. helmikuuta 1947 Moskova). On näköinen mies wikipedian kuvassa. Laiha kuin Leonid. Hänen tyylilajinsa on kuulema moskovalainen konseptualismi ja ei tarvitse kuin googlata, mitä tarkoittaa konseptualismi.

Wikipediasta tällainen siivu: "Konseptualismi eli käsitenominalismi on ontologinen universaalien ongelmaan liittyvä kanta. Konseptualismin mukaan universaalit ovat olemassa mutta vain mielessä, eikä niillä ole ulkoista tai substantiaalista olemassaoloa."

Jahas.

Vai niin.

1970-luvulla Рубинштейн on ollut undergroundrunoilija. Leonid oli undergroundhippi ja pyöri Pietarin boheemitaiteilijapiireissä. Rubinšteinin runoteoksia ovat Это я, Случаи из языка ja Духи времени

Tässä ote teoksesta Это я - runoteos on kirjoitettu vanhoille kirjastokorteille.  Рубинштейн kun oli kirjastovirkailija ammatiltaan.

Tässä olen minä.
Tässäkin olen minä.
Ja tässä olen minä.
Tässä ovat vanhemmat. Ilmeisesti Kislovodskissa. Kirjoitus: ”1952”.

Alkoi naurattaa heti, kun luin runoteoksen nimen. Tulevat mieleen katontekijät Konevitsasta ja kesä 1993. Katontekijät olivat myös vuorikiipeilijöitä ja heistä Sergei Tsistjakov kertoi juttuja ja vitsejä. Vitsit ovat yleensä tulkin painajainen, mutta tämä Sergein kertoma kääntyy mielestäni suomeksikin:

- Näin viime yönä hirveän painajaisen.
- Millaisen?
- Eroottisen.
- Miten niin painajaisen? Nainen ja nainen?
- Ei.
Keskustelukumppani vetää sisään henkeään. Mikä voisi olla kamalinta, mitä tietää, hän keksii:
- Mies ja mies?
- EI!
- ?
- Я и я.
(Suom. Minä ja minä!)

Vitsistä tuli mieleen Heli Heinon Venuksen vuosi. En olisi halunnut lukea sitä, koska luulin, että kirja on vain sitä ihteään. Kun Markku Suokonaution kirjallisuuspiiriläinen Rutakolta, sellainen arvokkaan oloinen, mutta kuitenkin lakonisen hauska, rouva listasi aika vasemmistolaista luettavaa, hän listan päätteeksi puuskahti, että haluaa lukea jotain sellaista, missä on seksiä. Paljon seksiä.

Nauroimme ääneen hänen tokaisunsa sävylle. Nyt on luettu kaikki Ilkka Taipaleen ja Sinikka Mönkäreen elämäkerroista lähtien, nyt riittää asia! Tässä tarvitaan seksiä!

Sanoin siinä kohtaa heti, että sunhan on luettava ehdottomasti Venuksen vuosi ja sanoin senkin samaan hengenvetoon, että en sitä meinaa kyllä itse lukea missään nimessä! Sitten sain jotenkin painostamatta tahtoni lävitse. Se on seuraava kirjallisuuspiirin kirja. Sain muuten torpedoitua Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Jouduin lukemaan sen Lapinlahden kirjallisuuspiirissä kirjana, johon en muuten koskisi. Hyvä niin, mutta se riitti. Tuotteistettua paskaa, joka monistuu nyt yhtä tuotteistettuna elokuvana. Oksennan joka kerta, kun näen mielensäpahoittajan karvalakin.

Kummasti Heli Heinon kirjasta tuli mielleyhtymä ruotsalaisen Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä ja Vailla henkilökohtaista vastuuta. Anderssonin kirjoihin olen viittaillut pitkin matkaa sen jälkeen, kun ne luin. Ajoin Varkauden Portin Kirjapörssiin asti ostaakseni kirjat muutamalla eurolla itselleni. Viisas Reetta parka, joutui mukaan kummalliselle kirjanhankintareissulle, johon sisältyi lisäksi venäläinen liftari. Aloitin Omavaltaisen menettelyn uudelleen, mutta ei se vielä kantanut toista kertaa. Ensimmäisistä lukemisista ei ollut kulunut tarpeeksi aikaa.

Anderssonin kirjassa ei litise eikä puhuta pimperosta. Yhdyntöjä minäkertojan ja hänen kummallisilla miehillään, varattuja kummassakin teoksessa, kyllä oli jokunen. Niiden avulla minäkertoja pysyi suhteen koukussa. Koska itse kiinnityin varmasti epäterveesti välttelevään mieheen, aviomieheeni, joka oli (huom! imperfekti!) taipuvainen ajattelemaan niin, että läheisyys on makoisinta avioliiton ulkopuolella, tunsin häijyä epämukavuutta Anderssonin kirjoja lukiessani. Enkä voinut ymmärtää, miksi kirjoja piti kirjoittaa kaksi. No. Ehkä siksi, jos kerta keisejä, melkein identtisiä, on ollut kaksi.

Kirjailijan pitää kirjoittaa, mitä kirjailijan pitää kirjoittaa. Lukijana pidätän itselläni oikeuden valittaa asiasta. Luin Anderssonin kirjat ja tunsin kipua. Kipu tarkoitti sitä, että omassa ihmissuhteessani oli päästävä eteenpäin jumiutuneesta, lukkiutuneesta ja etääntyneestä tilanteesta. Ja eteenpäin olemme päässeetkin. Otan siitä kyllä sulat omaan hattuuni. Minä olen tehnyt paljon työtä asian eteen. En ole tehnyt sitä lämpimästä ihmisrakkaudesta tai jostain altruistisesta löpölööstä. Olen tehnyt sen itsekkäistä syistä, itseni takia. Minä haluan itselleni hyvän elämän. Sorge! Nyt on minun vuoroni! Tytöt ovat jo isoja.

Жизнь зла - полюбишь и козла. Shit happens.

Yhtäläisyys Heinon ja Anderssonin teksteissä oli mielestäni se, että mies typistyi kummallakin. Eri tavalla toki. Heinolla ei Leosta näkynyt oikeastaan kuin penis, sormet ja huulet, jäsenet, joilla hän tuotti nautintoa minäkertojalle. En minä mikään miesten vapautusliikkeen kannattaja ole, mutta mieskuvauksen typistys vähensi kummankin kirjailijan kirjan mielenkiintoisuutta. Anderssonin romaanien miesrakastetut olivat hyisen kylmiä ja yksiulotteisia, minäkertoja ei ymmärtänyt heitä ollenkaan ja Heinon Venuksen vuodessa Leo oli epäuskottava. Hyvä on. Arvelen, että Heinon oli varjeltava Leo-Alin yksityisyyttä. Hän loi karikatyyrin ja osin luonnostelmaan jäi henki puhaltamatta. Anderssonin miehet puolestaan olivat vain yhtä henkeä, hyytävän kylmää henkeä.

Venuksen vuoden ajattelin jättää kesken noin sivulla 50.

Aloin siinä kohti pelätä, että kirjassa ei muuta tulekaan kuin naturalistisia kuvauksia erilaisista yhdynnöistä ja orgasmeista. Tulihan sieltä. Lopussa kiitos suorastaan seisoi. Heli Heino kuvasi Lindan ja Leon yhteistä telttamatkaa Norjaan. Matkaan kiteytyi paljon odotusta. Ja pieleenhän se meni. Riita laskeutui matkaseuraksi heti ensimmäisen karmivan yön jälkeen.

Jännä juttu, miten Venuksen vuodessakin oli klassinen draaman kaari. Draaman kaari rakentui varmaan Heinon sen kummemmin rakentamatta niin, että lukija tosiaan jännittää, tapahtuuko tässä kirjassa loppujen lopuksi muuta kuin sitä. Ja sitten kun tapahtui! Konflikti! Riita! Mökötys!  - se oli katarttista. Oli elettävä läpi seksin litisevä piina - aloittelevaa John Irvingiä oli joku kokeneempi amerikkalainen kirjailija ohjeistanut, että sukupuoliyhdyntöjä ei romaaneissa kannata kuvata, ja sitten Irving oli alitajuisesti toiminut juuri niin, kuvannut seksiä, vaikka oli alunperin päättänyt, että tekee niin kuin häntä oli neuvottu.

Tiedän, tiedän, tämä tuntuu irvuilulta tai ilkeilyltä. Eikä! Pidin Heinon kirjasta hirmuisesti. Ja pidin suurimmasta osasta seksikuvauksiakin, sillä minäkertoja ei todellakaan säästellyt itseään tai Heli Heino ei säästellyt 92-prosenttista itseään, kuten Heli Heino ja Ali Helin Aamulehden haastattelussa lausuvat. Seksikuvauksia vain oli hieman liikaa, mutta ehkä liika ei ollut liikaa, vaan  tarpeellista ja jos vaikka lie ollut tarkoituksellistakin. Heino ensin uuvutti lukijan ja palkitsi sitten lopun mielenliikkeiden kuvauksella.

Venuksen vuoden alussa riipaisevaa oli myös se, miten minäkertoja ikään kuin oli menettänyt itsensä seitsemän vuoden sinkkukauden aikana: "Vaikka omanarvontuntoni ei yksin eläessä kohentunut, ei se toisaalta murentunutkaan, sillä kukaan ei päässyt lähelleni kohtelemaan minua kaltoin." (Heli Heino Venuksen vuosi s. 5)

Minäkertojalla on ollut täysin vastakkainen elämänfilosofia kuin minulla. Minä olen tainnut aina ajatella, kuten vuonna 1994 kuolleen rakkaan ystäväni Jouni Rainion postikortissa kuvapuolella luki: "Kaikkea pitää kokeilla paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja."

Toisaalta! Minäkertoja on työntänyt itsensä seitsemäksi vuodeksi syrjään, kasvattaakseen yksinhuoltajana poikansa. Sellaisen itsensä sivuun työntämisen hyväksyn kyllä! Sitä en hyväksy, jos tarkertuu sovinnaisuuksiin. Ettei uskalla elää, mitä naapuritkin ajattelevat. Tai elää salaa. Naapureilta salaa. Itseltään salaa.

Heli Heino saisi kirjoittaa jatkon Venuksen vuodelle. Jatko voisi olla nimeltään Roskapussien vuosi tai jotain sellaista. Arkista ja luonnollista ja sen tulisi kertoa suoraan ja peittelemättä siitä, kun kaninaintivaihe oli ohi. Mistä pariskunta löysi läheisyyden ja yhteiset asiat? Vai löysikö ollenkaan? Riikka Pulkkisen Lasten planeetta on kertomus siitä, kun pariskunta ei löytänyt.

Pääosin Lasten planeetta kertoo äidin ja tyttären ihanan kipeän satuttavasta, mutta varmasti myös palkitsevasta suhteesta. Se oli paras lukemani kirja pitkään aikaan. Illalla yht´äkkiä, kun en jaksanut jatkaa Eugen Rugen Vähenevän valon aikaa, tartuin yläkerran kirjahyllystä paistavaan Päivi Alasalmen Joenjoen lauluun. Se jos mikä on lumoavaa, kaunista tekstiä, pienine yksityiskohtineen. En tiedä, onko uskottavaa, että vuonna 1519 nuori saamelaisnainen ajattelee siskonsa viemästä rakastetustaan näin kirpeän happamasti: "Kaiken pelon keskelläkin minua alkoi ärsyttää Toijan (siskon) teeskennelty avuttomuus ja tukeutuminen mokomaan Kuiviin, joka ei miehenä ollut yhtään paksuposkista, hyvälihaista sopulia kummempi." (Päivi Alasalmi Joenjoen laulu s. 39)

Mustasukkaisuutta on varmasti ollut maailman sivu. Koiratkin ovat mustasukkaisia. Pimu ainakin on kauhean huolissaan siitä, että Muru palaa taloon, kun hän nyt on saavuttanut johtavan nartun tai kuningattaren aseman. Ja väliäkö hällä, sattuiko ajatus vuoteen 1519, kohta sai minut nauramaan ääneen.

Riipasevaa myös oli se, että Joenjoen laulun minäkertoja tajusi olevansa surullinen siitä, että ihana mies, jonka minäkertoja oli ajatellut itselleen, olikin vienyt häneltä siskon. Vaikka tuskallistahan se alunperin oli ollut niin, että sisko vei miehen.

Samanlaisia surun ja kirskuvan tuskan tunteita minulla oli, kun paras ystäväni Seija vei minun ihastukseni Hannun. Tai ei! Ei se niin ollut. Hannu pokasi Seijan. Seija vain oli niin kaunis ja valovoimainen minuun verrattuna. Ei hän voinut sille mitään.

Voi perse. Matti on äreä. Hakee kohta asuntovaunun pihaan. Pitää mennä kaveriksi siivoamaan sitä. Olen nyt ottanut itselleni aikaa kirjoittamiseen monta tuntia aamusta. Pitää ladata pyykinpesukone ja viikata Annan pussilakana. Eilen siivosin alakerran ja pesin oman sekä Annan vessan lavuaareineen. Mitäs minun piti vielä muistaa tallentaa tähän? Niin! Pyyhin vessanrenkaista sellaisen ärsyttävän raon sieltä renkaan nivelten välistä. Tarvitsin raon puhdistamiseen vanhoja hammasharjoja. Sain kuin sainkin jotakuinkin raot puhtaaksi. Pyyhin vielä tuvasta vanhan patterin vasemmalla sivulla olevan jalkalistan. Tai no. Kolmekymmentä senttimetriä jalkalistaa. Sekä liinavaatekaapin oven alaosat. Kyllä minä näissä kotitöissä kehityn.

Pesin myös Annan pyyhe- ja lakanakasat. 

Riikka Pulkkisen Lasten planeetassa oli herkullisia kotielämän yksityiskohtia, mutta en käy niitä tähän merkintään tallentamaan. Kirja ansaitsee oman merkintänsä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi