Pia Valkonen

Ты вкусно пахнешь

la 1.9.2018

Konevitsassa oli 1990-luvulla tosi kiva kahvilanpitäjä. Me suomalaiset sanottiin häntä kahvila-Tatjanaksi. Tatjanalla oli vähän yli kymmenvuotias pirteä peippospoika Sergei, joka pyöri jonkin verran mun helmoissa, kun äitinsä oli aina kahvilassaan. Kerran istuttiin Sergein kanssa luostarin rannassa ja Sergei sai kokeilla mun järjestelmäkameraa. Otti minusta valokuvan. Muahan ei kukaan koskaan kuvannut, kun itse aina kuvasin. Samalla Sergei ikään kuin näki minut ja sanoi tosi sydäntäsärkevästi - teititellen, kuten lapset vähänkin vieraampia aikuisia teitittelevät Venäjällä: "Teillä on niin paljon aikaa minulle, kun teillä ei ole omia lapsia." Siinä aloin melkein itkeä. Niin. Minulla oli aikaa, kun ei ollut omia lapsia. Ja samalla oli liikuttunut. Saatoin olla vähän aikaa äiti. Siinä rannalla istuttiin ihan rauhassa eikä ollut mihinkään kiire.

Pidin kovasti Tatjanasta, vaikka venäläisten omanikäisten naisten kanssa en osannut ystävystyä. Tunsin itseni niin bulldozeriksi. Maastokenkämastodontiksi. Venäläisten naisten kädenpuristuskin oli aina niin... vieno hipaisu. Minä olin naisporukassa jotenkin norsu, kömpelö ja liian rymisevä. Sen sijaan paksuvyötäröisiä keski-ikäisiä, voimakkaita ja lihaksikkaita sekä VALLAKKAITA neuvostonaisia olen aina ihaillut. Siis niitä Tatjanoja, joilla on tissien ympärys kaksi metriä ja joilla on panssaririntaliivit, että niitä on heikkojen miesten syytä pelätä. En tiedä, ovatko sellaiset naiset kadonneet nyky-Venäjältä, mutta meillä Moskovan-instituutissa olivat molemmat opettajamme sellaisia. Uhkuivat voimaa ja valtaa.

Kerran notkuimme luostarin Valkoisen Hotellin pihalla ja Tatjanakin oli tullut tauolle kahvilastaan. Oli käynyt peseytymässä ja varmaan ihan saippualla. Peseytyminen oli Konevitsassa joskus vähän ongelma. Laatokka toki oli ympärillä aina, mutta alkukesästä se oli niin hyytävän jäätävä, että minä en ainakaan halunnut pistää edes jalkaani veteen. Tatjana oli pieni, siro, vaalea ja iloinen, kuten poikansa Sergeikin. Semmoinen sirkkunen. Tai västäräkki. Ihailemani katontekijä-restauraattori Volodja meni Tatjanan viereen ja nuuhkaisi näkvyästi ja sanoi, että vkusno phnesh - Ты вкусно пахнешь. (Tuoksut hyvältä.)

Ne olivat siinä niin kauniita. Pikkuruinen Tatjana ja kaunis Volodja. Tottakait tunsin kateutta, mustasukkaisuudenkin piston. Volodja oli poikana luistellut - käsittääkseni ihan kaunoluistelua, joten tällä oli Länsi-Venäjän kaunein peppu. Niin. Ja ihanat reisilihakset. Volodja oli pelannut ilmeisesti myös jääkiekkoa, sillä kun hän hymyili, oli hammasrivistön yläkalusto puhdasta välkkyvää kultaa. Volodjan silmät olivat isot kuin kauriilla ja ruskean-vihreät. Silmäripset pitkät ja kaartuvat, tummanruskeat. Volodjan iho oli pronssinvärinen ja luonnekin sitä puhdasta kultaa. Kiltti, sovitteleva ja mikä kummallisinta: Volodja ei ollut itse lainkaan tietoinen viehätysvoimastaan.

Volodja kaveerasi punatukkaisen ja ahvenanmaalaista juhannussalkoa muistuttavan ikonimaalari Sergein kanssa. Sergein nappasi ruotsalainen taidemaalari-emigranttiperillinen Maria Krohn. Olin jonkin aikaa kirjeenvaihdossa Marian kanssa ja harmittaa, että ystävyyssuhde hiipui. Maria järjesti yhdessä Sergein kanssa taidenäyttelyn Göteborgissa. Sergei kävi kyllä miettimässä, asettuako Marian luokse Ruotsiin, mutta jokin välirikko välillä tapahtui ja Sergei palasi Pietariin. Sergei lahjoitti mulle ensimmäisen ikoninsa, minkä oli koskaan maalannut. Se on meillä keittiön ikonostaasisssa: Maria ilman Jeesus-lasta. Sergei oli käynyt taidekoulun Leningradissa ja oli siis ammattitaiteilija. Kun Leonid oli tullut Suomeen, Sergei lähetti mulle pitkiä kirjeitä Pietarista, joihin en vastannut, en ehtinyt. Ja sitten kuulin, että Sergei oli mennyt ihan sekaisin, pudonnut takaisin narkkarinmaailmaan. Varastanut äidiltään kaikki huonekalut ja myynyt saadakseen heroiinia ja lopulta heittäytynyt kadulle parvekkeelta ja kuollut.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi