Pia Valkonen

Regressio

Kadonnutta avioaikaa etsimässä

ma 6.8.2018

Huomenna tulee kuusi vuotta Leonidin kuolemasta. Ehkä siksi pidän kesästä niin vähän. Parhaat asiat elämässäni ovat tapahtuneet keskellä talvea. Tyttärien syntymät ja joulu. Jostain syystä pidän joulusta niin, että valmistan silloin perheelleni ruokaa. Se on jo jotain. Ja uusi uudenvuodenperinnekin on muotoutumassa. Perheessä tärkeätä ovat rituaalit. Tai siis myös ovat tärkeitä.

Tänä kesänä olen taantunut ehkä enemmän kuin aikaisempina kesinä. Ainahan minä kesällä regressoidun, etenkin jos on helle. Aivosoluni jähmeytyvät, sormieni nivelet vääntyvät, nilkat turpoavat ja muutun hidasjärkiseksi virtahevoksi. Juutun saveen. En pääse irti. Unelmoin syyskuun ensimmäisistä aamupakkasista, jotka kylmä syksyaurinko viiltää auton tuulilasista. 

(Olisiko sittenkin viiltää-teonsanan tilalle parempi panna vain, että aurinko sulattaa? Kylmä aurinko viiltää aamupakkasen tuulilasista on ehkä liian kikkaileva ilmaus.)

Ortodoksinen kirkkovuoden alku on 1. syyskuuta. Silloin vietetään luomakunnan päivää. Me Matin kanssa kävimme ehtoollisella Lapinlahden luterilaisessa kirkossa toissa sunnuntaina. Yhdessä, sillä Maria halusi ehtoolliselle. Oli erityisnuorten konfirmaatio ja meillä oli kunnia tulla kutsutuiksi Marian Mäntykangas-koulukaverin Helenan rippijuhlille.

Yhteiselle ehtoolliselle aviomiehen - ja tyttären - kanssa pääseminen oli minulle tärkeää. Älkääkä tulko nyt inisemään siellä yksityiskohdista. Yhteinen ehtoollinen oli tärkeä. Piste. Ja onhan se Matti luterilaisen seurakunnan jäsen.

Ne, joiden mielestä olen rasittava avio-ongelmineni, voin sanoa, että lohduttautukaa; aviomiespoloisella se vasta rasittavaa kanssani on ollutkin. Mutta tämä nyt on hinta, joka tulee maksuun, kun olemme jäämässä kahden. Leonid ei ole enää edes tuhkaa Puumalan hautausmaalla, esikoinen asuu Helsingissiä ja kuopuskin suuntautuu sinne aina, kun on mahdollisuus. Aviomieheni ja minun välissäni ei kohta ole muuta kuin loputon ja ikuinen suomalaisen miehen työn eetos, ei ole lyönnin lommoo, pittää joutua, ei voi pysähtyä, ahdistus tavoittaa, jos lakkaa juoksemasta.

Maksuun on menossa kymmenen vuoden kuiva kausi, erämaalta tuntuinen kylmä yhteiselo, kasautunut viha, raivo, kauna, katkeruus, kohtaamattomuus, väistely ja ohittaminen.

J'accuse! Minä syytän!

Niin syytänkin. Se, joka nyt mussuttaa, että pitää suhtautua rakkaudella ja pitkämielisyydellä kaikkeen tähän, saa vetää puolestani omaan tumppuunsa.

Väestöliiton sivuilta printtaamassani parisuhdepsykoterapiakirjassa sanottiin, että 69 prosenttia aviopuolisoiden välisistä asioista on ratkaisemattomia. Niitä ei pidä ohittaa, vaikka ratkaisemattomaksi ehkä jäävätkin. Me Matin kanssa olemme syyttäneet toisiamme melkein mistä tahansa. Minulla on omasta mielestäni hallussani perussyytelmä, alkusyytelmä, avioliiton lopun alun a ja o.

Ilman sitä (yhtä pikku jutskaa) avioliitto ei ole mitään.

No niin. Matti on syyttänyt minua siitä, että hänen suheensa omiin lapsiinsa kylmenivät ja lapsenlapsiin ei syntynyt suhdetta juuri ollenkaan. Kaikki tämä on totta enkä tiedä, miten asian hyvittäisin tai korvaisin.

Matti myös syyttää minua siitä, että olen estänyt hänen suhteensa tyttäriini. Kyllä, sekin pitää paikkansa, mutta olen ollut niin raivoissani aviomiehelleni, että hän saa kiittää jumalia ylipäätänsä siitä, että on saanut hengittää. Sublimoimaton avioviha on kamala paikka. Narsismi muuten versoo nöyryytyksestä, häpeän tunteesta. Nyt visualisoin sublimoimattomat tunteeni Raskolnikovin sukkaan. Olen koettanut työntää häpeääni sängyn alle.

Sieltä se verisenä ja mutaisena pilkottaa.

No niin. Mutta minä kuitenkin yritin. Olisin niin toivonut, että esikoiseni olisi voinut käydä luterilaisen rippikoulun. Oli tarkoitus, että aviomies ja esikoiseni kävisivät yhdessä jumalanpalveluksissa ja aviomieheni olisi edistänyt esikoiseni uskontokasvatusta. Vitun karvat. No, se vain ei onnistunut.

Sitä paitsi Paripsykoterapia ja parisuhteen arvoitus johdannossa on kappale, jonka kopioin meille jääkaapin oveen: "Integratiivisessa paripsykoterapiassa korostuu kasvun näkökulma. Sen mukaan parilla on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä suhteessaan sekä tutkia sitä. Parin ei tarvitse heti ryhtyä toimimaan ja purkamaan parisuhdettaan, kun ei mene hyvin. Riippumatta siitä, mitä pari päättää suhteelleen tehdä, on tärkeää antaa mahdollisuus ja tilaa psyykkisille prosesseille ja mielen toiminnoille. Lasten ja nuorten kehityksen kannalta parisuhteen ja vanhemmuuden laatu, toimivuus ja riittävän pitkä kesto ovat keskeisiä."

Parisuhteemme on kyllä ollut riittävän pitkäkestoinen, mutta se ei ole toiminut alunpitäenkään ja laatukin on ollut varmaan ihan perseestä. Me kuitenkin ilmeisesti yritämme tästä eteenpäin molemmat.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi