Räpyttävät silmät

Jonathan Franzenin Vapauden kahdesta ensimmäisestä osiosta

ke 15.8.2018

Jonathan Franzenin Vapaus on niin tarkkaa kuvausta amerikkallaisesta tajunnasta, etten malttaisi tehdä muuta kuin lukea. Eilisen kuitenkin omistin vammaisneuvoston varapuheenjohtajan kanssa matkailulle ja sen miettimiselle, mitä sanomme, kun olemme muiden neuvostojen kanssa tarkastuslautakunnan kuultavana.

Öhöm, puhuimme me vammaisneuvostoasioistakin. Ainakin hätäpäissämme Siilinjärveltä Lapinlahdelle. Siilissä muistimme, että ai niin joo, pitää tarkastuslautakunnan kokoukseen valmistautumisestakin puhua.

Kuopion suuntaan ajaessa Siilinjärvellä vähän jälkeen entisen Aena Aaki -kaapan liftasi nuori mies kädessään kyltti: Helsinki. Olin juuri kuunnellut Kalle Haatasen ohjelman Afganistaniin liftanneesta Emma Vepsästä ja iskin jarrut pohjaan. Halusin tarjota kyydin liftarille. Ihan periaatteessa.

Luulin, että liftari on tanskalainen. Ei ollut. Oli Andrei ja tulossa Kiuruvedeltä ja Joensuusta. Puhui hyvää englantia. Äiti udmurtti ja isä venäläinen. Asuu, jos nyt jossain virallisesti edes asuu, Izevskissä, Udmurtiassa.

Kun kuulin, että liftarin äidinkieli on venäjä, vaihdoin kielen äkkiä venäjäksi.

Piti päästämän Andrei pois kyydistä Kuopion eteläpuolella. Teimme Reetan kanssa pikasuunnitelman muutoksen, että käymme ensin Matkuksessa ja sitten vasta Kuopion Satamassa lounaalla. Jutut Andrein kanssa olivat Matkuksessa vielä niin kesken, että päätin ajaa liftarin kunnolla Kuopion eteläpuolelle. Kuopion eteläpuolella jutut olivat niin kesken, että muistin yhden suunnitelman Reetta-päivälle. Ajattelinkin pyytää, että jos ajaisimme lounaan jälkeen Varkauden Portille ja kävisin ostamassa Kirjapörssistä Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta. Kirja vilahti Helsingin-matkallani silmäkulmassa, mutta ajattelin, että Andersson on niin tympiö, etten halua hänen kirjojaan kotiini Enpä uskoa enempää.

Hah.

Andrei kertoi liftaavansa paikasta toiseen. Lisäksi hän ostelee halpalentoja. Halpoja lentoja tuntuu saavan kaikkialta muualta paitsi Moskovasta. Hän oli lähdössä tänä aamuna halpalennolla Helsingistä Floridaan.

Andrei oli tehnyt Pyhän Jaakon pyhiinvaelluksen Santiago Compostelaan kumpaakin reittiä: Pyreneiltä ja Portugalista. Hän kertoi lumoavasti siitä, kuinka mieli ja ruumis käyvät kamppailua kovan fyysisen koitoksen kahtena ensimmäisenä viikkona.

Olin niin lumoutunut satunnaisesti kohtaamastani ihmisestä, että ajoin pitkälle Varkauden eteläpuolelle ennen kuin suostuin päästämään hänet ulos autosta ja jatkamaan matkaansa. Teki mieleni saattaa hänet Helsinkiin asti.

Ja teki mieli itsenikin maailmalle. Kerroin, kuinka enemmän kuin Espanja minua kiinnostaisivat sellaiset entiset Neuvostoliiton tasavallat kuin Kazakstan tai Uzbekistan.

Kerroin, että Konevitsan luostarissa tutustuin uzbekistanilaiseen Anwariin, joka oli saanut uuden ortodoksisen nimen Januari. Muistan, kuinka Januari koetti selostaa ortodoksisen nimensä merkitystä, mutten nyt enää pysty palauttamaan mieleeni, oliko Januari mahdollisesti jokin enkeleistä. Ei se arkkienkeli ainakaan ollut, mutta ikään kuin olisi ollut jokin vähempiarvoinen enkeli.

Perheemme liepeillä pyöri viime talvena afganistanilainen upea nuori mies, jonka toivoin jäävän perheeseen. Hänen kasvonsa muistuttivat uzbekkikasvoja, Januarin kasvoja.

Olen miettinyt jonkin aikaa, milloin oikein jäin jumimaan paikoilleni. Moskovan-opiskeluvuoteni jälkeen halusin maailmalle. Mietin: Venäjä, jokin IVY-maa vai Afrikka? Hah, päädyin avioon Kuopioon.

Tajusin kuitenkin välähdyksenomaisesti. Ei voi saada kaikkea elämässä yhtä aikaa. Olin ollut maailmalla, Moskovassa, ja halusin palavasti myös perhettä ja lapsia. Koko 1990-luku meni minulta kummalliseen tasapainotteluun siinä, olenko Venäjällä vai teenkö aviomieheni kanssa niitä lapsia.

Lopulta aviomieheni totesi itsekin, että vaimon raskauden esteet ovat maantieteelliset. Vaikea tehdä lapsia, jos toinen on koko ajan toisessa maassa. Erosin miehestäni ja hän sai kolme lasta ihan peräjälkeen. Pani mokoma paremmaksi. Minä en saanut kuin Annan ja Marian. Tosin kummallakin on niin jättiläismäinen ego, että vastaavat ainakin kuutta hemmoteltua ainokaista ja seitsemää iltatähteä. Me kasvattajat, Matti ja minä, olemme surkastuneet kahdeksi kuivettuneeksi rusinaksi keittön sohvalle.

Extra-, intra- ja hypodiegeettiset kertojat

Romaanin ensimmäinen osa käsittelee Pattyn ja Walterin vihervasemmistolaista perhettä jossain jenkkilän pienehkössä kaupungissa. Patty, vaikka on käynyt yliopiston, on halunnut perinteisen asetelman. Hän pysyttelee kotirouvana. Järjestely sopii Walterille, joka on opiskeluaikojen alusta lähtien palvonut tulevaa vaimoaan, Pattya, upeaa koripallotähteä.

Patty puolestaan on aina tuntenut olevansa eri maata kuin yhteiskunnallisesti valveutuneet vanhempansa ja siskonsakin. Isä on juristi, joka vapaaehtoisena puolustaa oikeudessa alaluokkalaisia ja syrjäytyneitä ihmisiä. Patty näkee isän lävitse. Isä suhtautuu ihmisiin, joiden asiaa ajaa, alentuvasti.

Samanlainen alentuvuus leimaa Pattyn käyttäytymistä kotikorttelissaan. Hän on oman poikansa lumoissa eikä väsy korostamasta poikansa erikoislaatuisuutta. Patty ylistää poikaansa naapureille kimurantilla tavalla verhoten ylistyksensa ja lumoutumisensa vähän vistoon kerrontaan. Naapurit eivät kuitenkaan ole tyhmiä, kuten Patty olettaa, vaan osaavat lukea rivien välit, eivätkä pidä Pattysta.

Kirjan alussa Pattyn ja Walterin perhe nähdään naapurien ja yhteisön silmin. Naapurit toimivat intradiegeettisenä kertojina tarinassa. Äh, en oikein oppinut ekstra-, intra- ja hypodiegeettisia kertojia kunnolla vuoden takaisilla kirjallisuustieteen perusopintoluennoillani enkä saa niistä tolkkua itseopiskelulla, jota oli turkasen paljon.

Hyviä naapureita -osiossa on taustalla ekstradiegeettinen kertoja, joka on lähestulkoon kaikkitietävä. Koska osion puhujat ovat Berglundien naapureita, jotka eivät oikein pidä Pattysta,

Kirjan toisessa osiossa puhuu Pattyn omaelämäkerturi. Jännä juttu. Pattyn omaelämäkerturista on kyse, mutta silti elämäkerturi, jonka pitäisi olla Patty itse. lihavointi, kursivointi ja alleviivaus on sanalla oma, kertoo Pattyn nuoruuden tarinaa hyvin ulkopuolisena. Osion saatesivulla sanotaan, että Patty kirjoitti omaelämäkertansa terapeuttinsa kehotuksesta. Kirjan alussa on vihjattu, että päähenkilö sairastaa masennusta.

Miksi kriitikot ja kirjallisuusihmiset suhtautuvat niin nyreästi paksuun ja täyteläiseen amerikkalaiseen nykyproosaan? Rakastan Vapautta ja sen erittelevyyttä.

Patty pääsee irti ahdistavasta lapsuudenperheestään Minnesotan maalaisyliopistoon. Pattya ei pidetä perheessä mitenkään välkkynä, hän suuntautuu urheiluun ja on jonkinlainen koripallotähti. Etenkin äitiään Patty inhoaa. Inho äitiä kohtaan Pattylla on edessään suhteessan poikaansa. Poika dissaa äitiään jatkuvasti ja äiti palvoo.

Pattyn lapsuudenperheessä kukaan ei odota Pattylta oikein mitään. Patty on Patty, ei välkky, urheilija. Lopulta Pattyn siskot jäävät ikuisiksi taiteeseen ja erikoisuuteensa kietoutuviksi sinkkufriikeiksi ja Pattylle käy ekstradiegeettisen kertojan mielestä paremmin. Hän saa perheen ja lapsia.

Kimurantit suhteet jatkuvat yliopistossa. Patty ei ystävysty syvästi muiden tyttöjen kanssa kuin Erizan. Tämä on häiriintynyt, ystäväänsä epäterveesti ja pakkomielteisesti takertuva narkkari. Patty puolestaan takertuu emotionaalisesti Erizan poikaystävään Richardiin. Richard on pitkä ja cool rokkimies, kohtelee kaikkia naisia epäreilusti, tylysti. Kusta päässä mokomalla.

Richardin hovimestarina, ylimpänä palvelijana on Walter, Pattyn tuleva aviomies, kakkos- tai jopa kolmosstatusmies. Walter näkee Elizan tarkasti, mihin Patty ei millään meinaa kyetä. Mielenkiintoinen on myös kuvaus, jossa Patty hälyttää Elizan kämpille tämän vanhemmat, kun Walter on vihdoin saanut ihanan Pattynsa tajuamaan, että Eliza valehtelee; ei Elizalla mikään leukemia ole, vaan narkomania.

Elizan vanhemmat ovat kyllä järkyttyneitä tyttärensä huumehelvetistä sekä koettavat toimia, mutta sivuuttavat avunhälyttäjän täysin. Ehkä vanhempia hävettää niin kovin, he eivät pääse häpeästään, heitä hävettää eniten se, että joku perheen ulkopuolinen on nähnyt hyvän perheen tyttären alennustilan.

Pattyn oli tehtävä yhteinen matka Richardin kanssa ja tultava tämän torjumaksi ennen kuin hän tajusi, että yhteistä tulevaisuutta kanssa ei ole. Matkan kuvaus on riipaiseva, viiltävä.

Tapaus Pekka Makkonen

Jonathan Franzenin Vapaus aktivoi minussa muistojen vyöryn omista opiskeluajoistani. ............................................. pöh, pitää viedä koirat lenkille, jatkan tästä... joskus.... pitää ennen lenkkiä tehdä yksi lasku. Se on niin kuin tämän päivän työ.

Jatko:

Ei ehdi enää lasku postiin. Kello on 16.13 ja postin edessä olevasta postilaatikko tyhjennetään 2 minuutin kuluttua. Jotenkin alkoi kaikki täpöstämään.

Piti kirjoittamani seuraavasti tähän:

Me Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalaiset olimme lukioissamme päässeet sellaiseen "tähden asemaan", olimme kaikki omien koulujemme erikoisia. Minulla oli paljon, paljon kusta päässä, sillä olin ollut kaksi kesää kesätoimittajana Puumala-lehdessä ja siitä sain syttyjä selviytyä Järvelässä kuhmuuntuneesta itsetunnosta.

Itsetunto kuhmuuntui muun muassa, kun katselin lapsuuteni sankarin Teijo Kuokkalan kenkiä Uimosen Maken äidin pitämän kiskan kuistilla. Kengät olivat sellaiset coolit, mallia rotantappo. Minä olin superkiltti maalaistyttö ja tunnollinen lukiolainen. En ollut vähääkään kiinnostava Koskisen sahalla töissä olevan prolepojan mielestä. Se tuli selväksi! Teijo Kuokkala oli minun Richardini!

Ja sitten pam! Meidät otettiin Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalle ja ainakin minun välillä pullistumaan päässyt itsetuntoni sai kovan kolauksen (semmoinen on kyllä tarpeellista!). En ollutkaan ainutlaatuinen Suomessa tai maailmassa, vaan oli olemassa pekka- ja annemakkoset, oilipartaset ja katicastrénit ja virpiihoset. Olinkin yht'äkkiä yksi monista ja vielä EPÄ-ÄLYLLISIMMÄSTÄ PÄÄSTÄ!!!!!!!!!!!!!!

Erityisesti jotenkin vähän pelkäsin Makkosen Pekkaa. Ja hirmu paljon Kati Castrénia, joka oli Helsingistä ja tosi tosi tosi cool. Pekka oli viiltävän älyllinen ja ihan perkele oikeassa siinä, että kännissä piilarien kuivuessa silmiini olin tyhmä kuin lapanen. Jos en ollut selvin päin rohkeimmasta päästä, olin alkoholin vaikutuksen alaisena kuin mykkä pöllö - ne piilarit!

Ja kauhein asia, jota en voinut tunnustaa kuin vasta nyt lähes viisikymppisenä. Vanhempani olivat kepulaisia.