Pia Valkonen

Moskovaan, Moskovaan

to 16.8.2018

Lapsi meni kouluun. Ehkä on vain hyväksyttävä, että toinen lapsi on tahtomaailmaltaan kuin betoniseinä. On aivan turha hakata päätä siihen. Näen lapsessa biologisen isänsä. Kun hänen silmänsä kapenevat viiruiksi, siinä kohtaa on vastaväittäjän tai kasvattajan syytä pelätä ja perääntyä.

Lapsi meni kouluun sitten, kun halusi. Ehdottamasti ei niin kuin olisi pitänyt, vaan niin kuin hänestä itsestään tuntui.

Tuli Helsingistä myöhään sunnuntaina (koulu olisi alkanut perjantaina). Maanantaina kävi tapaamassa opoa. Tiistaina ei ollut otollinen päivä. Vasta iltapäivällä oli otollinen hetki. Eilen oli hyvä päivä ja tänään. Huomenna lähtee Helsinkiin. Toivottavasti ehtii piipahtaa koulussa. Kävisi edes syömässä lounaan.

Toisaalta olen ylpeä lapsistani. Olen pelännyt sitä, että he jäävät jumimaan tänne tympeälle keskiluokkaiselle pikku paikkakunnalle ja että heille käy niin kuin Tšehovin näytelmän kolmelle sisarelle. Tänne voi kyllä palata, mutta sitten, kun on maailma nähty ja käyty muuallakin kuin kerran Nilsiän takana. Kotiin voi aina palata nuolemaan haavoja ja parantelemaan mustelmia. Missä se vanhempien koti sitten tulevaisuudessa sijaitseekaan. Näinhän meidän äiti ja isä viestittivät aina.

Jahas, Kansallisteatterissa olisi Kolme sisarta ensi syksynä. Se on nähtävä tyttöjen kanssa! Mitä sanoo tähän teatterikumppani-bestis, eikös olisi hyvä idea? Minä en ole sen enempää lukenut Kolmea sisarta kuin nähnyt sitä näyttämölläkään. Pitääpä vielä tsekata, olisiko Leonidin kirjastossa näytelmää venäjäksi.

Kirjahyllyn lasiovien aukivetämisen ääni; kevyt suihkaus. Rapinaa. Ohuiden sivujen selaamisen vaimeita ääniä.

Leonidin jäämistössä oli kuin olikin "Täydellinen valikoima Tšehovin näytelmiä." Venäjäksi. Luin ensimmäiset rivit. Saattaisin vaikka ymmärtää näytelmätekstiä. Aivot ovat kyllä niin ruosteessa, että töitä teettäisi.

Toissapäiväinen ajelu viisaan Reetan kanssa sai ajattelemaan. Reetta nauroi hyväntahtoisesti minulle ja kysyi, luulenko tosiaan, että saan Matin muuttumaan. En minä saa, mutta olen varma siitä, että Matissa on syvyytensä tietyn suojaavan julkisivun alla. Se, mikä on varma asia, että en tyydy julkisivuun enkä halua olla "rakennusmestarin rouva". Matti varmaan tuudittautui ajatukseen siitä, että sellainen riittää minulle. Ei vittu riitä. Jos jollekulle riittää rakennusmestarin rouvuus, olkaa vain hyvät. Olisi tarjolla pesti.

Haluaisin olla naimisissa Matin syvyyksien kanssa. En hänen julkikuvansa.

Moskova, Moskova

Tällaisen kirjoitin eilen: "Semmoinen vielä, että sama juttu mulla suhteessa helsinkiläisiin ja Helsinkiin. Asuin kolmeen otteeseen siellä 1990-luvun taitteessa ja kamalaa oli! En myöskään ymmärrä sitä, mihin kaikki olivat kadonneet. Oilikin. Minä vain viiletin yökaudet joissain hirveissä kapakoissa yksikseni ja raahasin kämpilleni jotain ihan kummallisia tyyppejä.
....
Se oli kyllä aivan täydellistä yksinäisyyttä se.
...
Onneksi olin töissä Kodin Kuvalehdessä, jossa muut toimittajat olivat perheellisiä eivätkä halunneet juttukeikoille muualle Suomeen. MINÄ HALUSIN JA NIIN KOLUSIN MUUTA SUOMEA. Olin aivan taivaassa aina, kun pääsin POIS HELSINGISTÄ.
...
Nyt Helsinki on ihan toinen kaupunki. Siellä on mamut. Moskovasta kaipasin nimenomaan sitä ystävyyskansojen eriväristen kasvojen kirjoa metrossa. Me asuttiin asuntolassa lähellä Patrice Lumumban ystävyysyliopistoa, jota kävivät kaikki kiinnostavat tyypit.
...
Heh, me opiskeltiin kaasu- ja öljyinstituutissa, jossa oli paljon syyrialaisia, intialaisia ja tuli sinne Persianlahden sodan aikaan maanalaisia kommunisteja Bahrainista ja Arabi-Emiraateista, Jemenistäkin muistan paenneen pakkas-Moskovaan tyyppejä rantasandaaleissa."

Maanalaiset kommunistit

Niin. Irak hyökkäsi Kuwaitiin 2. elokuuta 1990. Me läksimme Moskovaan opiskelemaan syyskuun alussa. YK julisti Irakia vastaan talouspakotteet. Neuvostojoukot piirittivät Moskovaa. Sotilaat olivat "perunannostossa". Syksy oli sateinen ja perunasato surkea. Kaupoissa, jos joskus edes perunaa niissä oli tarjolla, myytävät perunat olivat rupisia ja savisia. Melkein syötäväksi kelpaamattomia. Onneksi olin varustautunut opiskeluvuoteeni hankkimalla Stockmannin luottokortin. Koska minulla ei ollut vakituista työtä eikä vakituista asuinpaikkaakaan, tarvitsin takaajan. Takaajaksi suostui Risto Puolimatka, joka nyt on Nivala-lehden päätoimittaja. Ristolla kaiketi oli silloin vakityöpaikka Ylen uutistoimituksessa, koska kävi takaajaksi.

Me ulkkuopiskelijat kävimme ostamassa ruokamme Moskovan Ruoka-Stockalta. Niitä muistaakseni oli kaupungissa kaksi. En muista, miten kaupat erosivat toisistaan.

Ruokatavaroita ei päästetty kauppoihin, sillä Neuvostoliiton korkein neuvosto oli antanut Gorbatšoville poikkeusvaltuudet toteuttaa talousuudistus. Talousuudistuksen laadusta voitte lukea Naomi Kleinin kirjasta Tuhokapitalismin nousu sivulta 267. Luvun nimi on Nuoren demokratian rovio ja siinä kuvataan, kuinka Venäjä päätyy Pinochetin vaihtoehtoon.

"Me olimme pitkään kommunistien diktatuurissa, ja nyt olemme saaneet huomatta, ettei liikemiestein dktatuurissa ole sen parempi elää." (Venäläinen kirjailija Grigori Gorin vuonna 1993)

Niin. Tuhokapitalismi on sama kuin uusliberalismi.

Syksyn 1990 ajan USA lähetti joukkoja Persianlahden alueelle. Operaatio Aavikkokilvellä USA rakensi Saudi-Arabian puolustusta. Vuosi 1991 oli Leonidin Inessa-vaimon viimeinen elinvuosi. Hän kuoii Leonidin syliin 17. joulukuuta 1991.

USA aloitti Persianlahden sodan 12. tammikuuta 1991. Moskovassa oli 40 astetta pakkasta. Kaasu- ja öljyinstituutti oli suljettu. Vain me suomalaisopiskelijat tulimme kouluun, sillä 40 asteen pakkanen ei ollut meille mikään juttu. Sitä paitsi se oli oikein miellyttävä säätila. Moskovassa ei ollut koko edellisen syksyn aikaan vallinnut korkeapaineen hippustakaan ja minä tanssin instikan käytävällä kuin talitiainen. Pakkasella herään henkiin ja kivut katoavat.

Opettajat pyysivät minulta apua. Instituuttiin oli paennut maanalaisia kommunisteja Arabiemiraateista, Jemenistä ja Bahrainista. Sain käteeni käsin kirjoitetun lappusen, jossa oli osoite ja mukaani bahrainilaisen Abdulin.

Koska Abdulilla oli jostain syystä siunautunut villapaita, hän pääsi kanssani kaupungille etsimään osoitetta, jossa myytiin käytettyjä vaatteita. Abdul oli lyhyt ja pyöreäposkinen nuori mies. Arabiemiraateista oli pitkä ja hoikka, oikeastaan melkein nälkiintyneen oloinen musta mies (afrikkalaistaustainen?), jolla oikeasti oli jalassaan vain sandaalit ja  likaiset kanavarkaan housut. Lahkeet olivat nuhraantuneet ja liian lyhyet. Lahkeista pistivät ulos liikuttavat nilkat. Itkettää nyt, kun ajattelen niitä.

Kävimme ostamassa kasan talvivaatteita pojille. Minä ostin itselleni ihanan tummanvihreän talvitakin, jossa oli karvakaulus sekä turkishihansuut. Unelmoin, että vihdoin näyttäisin yhtä upealta ja traagiselta kuin Asta Leppä Tampereen yöelämässä muutama vuosi takaperin. Asta Lepällä oli viininpunainen villakangastakki, jossa oli pitkät laskeutuvat helmat ja se oli kurottu vyötäröltä. Muistini lisää hänelle vielä mustan turkispuuhkan, johon hän pujotti sulokkaasti kätensä, mutta tämä saattaa olla kuva jostain imelästä, amerikkalaisten tekemästä Доктор Живаго -elokuvasta.

En koskaan laihtunut tummanvihreään takkiini. Abdul tuli luokseni muutamaksi yöksi. Hän luuli rakastuneensa minuun ja minulla on mustavalkoinen valokuva siitä, kuinka hän miettii muutenkin lapsenpyöreät silmänsä superpyöreinä sitä, miksi päärynäpuu haluaa olla omenapuu ja viikunapuu appelsiinipuu. Abdul seurasi siinä joka-aamusita metamorfoosiani, johon kuului silmien maalaminen rosanpunaisiin kasvoihin.

En kirjoittanut, että porsaanpunaisiin. Rosanvärisiin.

Sen sijaan, että olisin kysynyt, miten joukko maanalaisia kommunisteja oli oikein päätynyt Moskovaan, olin vain ärtynyt. Olin huolissani siitä, että en saa meikata ja föönata rauhassa, kun vieressäni häntää heilutti palvova koiranpentu.

Minulla, pohjoismaisen hyvinvointivaltion yltäkylläisyydessä kasvaneella ja kouluja käyneellä pikku pissiksellä ei ollut sen kummempaa murhetta keskellä maailmanpolitiikan polttopistettä, että tulipas nyt vähän vino kulmakarva.

Lasteni biologinen isä koetti samaan aikaan pitää perhettään hengissä toisaalla luhistuvassa Neuvostoliitossa. Lasteni biologinen isä alkoi vähitellen Leningradin valtionyliopisto-drop outina nähdä, miltä venäläisittäin näyttäytyivät "Amerikan ihannointi" ja "täysin vapaa länsimainen demokratia". Länsimainen demokratia venäjäksi tarkoitti sitä, että papat myivät torilla viimeisiä Ladan osia saadakseen viinantipan ja mummot lyyhistyivät nälästä porttikongeissa kantaakseen kasseissa leipää lapsenlapsille, joiden äidit ovat huoraamassa Suomessa ja isät vankilassa.

Love and peace.

Lasten serkku, Kirill, kertoi omasta lapsuuden kokemuksestaan Leonidin synnyin-Kirovskissa. Kun Neuvostoliitto kaatui, hän oli 14-vuotias. Oli pakko lopettaa koulunkäynti ja etsiä työtä, sillä hän oli äitinsä Zinaidan kanssa kaivellut viimeiset homeiset leipäpalat keittiön kaapin nurkista.

BTR-80

Me Moskovan-journalistiopiskelijat kiipesimme 27.3.1991 hotelli Inturistin kuudenteen kerrokseen odottelemaan, mitä Moskovan keskustassa tapahtuu. Meitä oli kielletty ehdottomasti menemästä keskustaan, mutta hyppäsimme päivän viimeiseen metroon ja pyyhälsimme Maneesinaukiolle. Sen jälkeen metro ei enää toiminut, joten  kämpillemme emme päässeet. Intun teehuoneesta oli muistaakseni ikkunat aukiolle päin. Houkuttelevasti höyryävän teekupposen ylitse katselimme ikkunasta ulos ja aukiolle alas. Aukion toisella laidalla pilkotti rivistö panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja, BTR-80:siä. BTR-60:t korvasivat vuonna 1978 BTR-70:t ja vuonna 1986 neuvostoarmeija otti käyttöön BTR-80:t.

"BTR-60 on neuvostoliittolainen kahdeksanpyöräinen panssaroitu miehistönkuljetusajoneuvo. Lyhenne BTR tulee sanasta Бронетранспортер; Bronetransporter. BTR-60 tuli käyttöön Neuvostoliitossa 1961, jolloin se korvasi vanhemman BTR-152-vaunun. Kaksihenkisen miehistön lisäksi vaunu voi kuljettaa kahdeksan sotilasta varusteineen." (wikipedia)

Punaisen torin kulmalta alkoi tulla sotilasrivistöjä Maneesinaukion yli hotelli Inturistin edestä kulkevalle Gorkin kadulle (улица Горького), joka on nykyään Tverskaja ulitsa (Тверская улица).

Juoksimme kiireesti Inturistin ovesta Gorkin kadulle. Gorkin katua pitkin oli sotilaita vastaan tulossa kymmenisen tuhatta mielenosoittajaa. Me hyppäsimme suoraan sotilaiden ja mielenosoittajien väliin.

Я хочу поцеловать песок,
по которому ты ходила

Oli yhdeksän kuukautta siihen, kun lasteni biologisen isän vaimo ja lasteni pietarilaisen veljen äiti kuoli. Olimme eräänlainen pikkuruinen ulkomaalainen ihmiskilpi sotilaiden ja järjestelmään kyllästyneiden neukkujen välissä. Puristuimme sotilaiden muovisten rynnäkkökilpien ja mielenosoittajien paineessa. Sotilaat etenivät määrätietoisesti ja painoivat mielenosoittajat vähitellen taaksepäin sieltä, mistä he tulivatkin - Gorkin katua takaisin.

Katsoimme nuoria neukkusotilaita silmiin. He pelkäsivät. Olin ensimmäistä kertaa matkustanut Neuvostoliittoon syksyllä 1986. Teimme Tampereen toimittajaopiskelijoiden kanssa reissun Tallinnaan. Tulin siihen tulokseen, että en pidä virolaisista. Toisen matkani Neuvostoliittoon tein toimittajaopiskelijoiden kanssa vuonna 1989 ja se oli Moskovaan. Kun saavuimme Leningradin asemalle ja astuimme alas junasta, löi vastaan Moskovan paksu ilma. Rakastuin siihen heti ja minulle tuli olo, että voisin suudella hiekkaa tai rispaantunutta asfalttia, joita pitkin neukut kävelivät.

Tiedättehän laulun: "Я хочу поцеловать песок, по которому ты ходила." Katontekijät lauloivat laulua Konevitsan luostarissa. Lasten biologinen isä kopisteli kengästäni hiekan syksyllä 1997, kun olimme lähdössä talkooleiriläisten kanssa saarelta. Kuvasin Leonidia saaren rannassa ja kenkääni meni hiekkaa.

Sukupolvikokemus

Kokemus Neuvostoliiton viimeisestä mielenosoituksesta, joka sen sitten kaatoi, ei ollut traumaattinen. Se on niin absurdi, että en ole voinut siitä kunnolla puhua.

Ainoa, jolla on sama sukupolvikokemus, täällä viheliäisessä ja takapajuisessa, ummehtuneessa ja sisäänpäin lämpiävässä Ylä-Savossa on sonkajärveläinen kommunistijohtaja Asko Julkunen. Kivat sulle. Hänet aviomieheni, korpikommunisti, haluaisi mieluusti ampua.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi