Pia Valkonen

Hannu Mäkelän Sveta

Avioliiton obduktio

la 24.8.2018

Luin Hannu Mäkelän Valon, kertomuksen rakkaudesta. Kirja oli sijoitettu Suomalaisessa kirjakaupassa outoon luokkaan. Toki vieressä oli Mäkelän Krimiturkkinen karhu, mutta silti. En uskaltanut edes katsoa, mikä kirjallisuusluokitus oli kysymyksessä. Joka tapauksessa erillään kaunokirjallisuudesta se oli.

Toivon kuitenkin, että kirja ei lymynnyt osastossa ihmissuhteet tai ihmissuhdeoppaat. Valon alaotsikko Kertomus rakkaudesta tökkäisi. Ylipäätänsä sanat ovat liian vähän valottamaan Hannu Mäkelän kirjaa vaimostaan, joka vain kuoli. Siinä kaikki. Ymerla, vsjo.

Enkä edes pidä sanasta valo. Ostin kerran Varkauden Portin Kirjapörssistä Johanna Venhon runokirjan. Olin taas kerran päättänyt ryhtyä ymmärtämään lyriikkaa ja olin pitänyt Venhon jostain runosta jossakin ja olin kopioinut sen blogisivuilleni - en tiedä, saiko niin tehdä, mutta runo oli hyvä, se kosketti minua syvältä. Kirjapörssissä oli runokirja Tässä on valo ja yht´äkkiä päässäni alkoi soida jonkin lasten animaation korvamato. Animaatioelokuvaa mainostettiin vuoden 2012 tienoilla televisiossa pätkällä, jossa kaksi värikästä tietokonepiirrettyä kalaa uiskentelee meressä ja hokevat toisilleen: "Valo, valo, valo!"

Aina kun näen sanan valo, aivoissani käynnistyy elokuva, jossa kaksi kalaa uida puiskentelehteleikseen pyrstö pystyssä ja kalat sanovat vuorotellen Valo! Valo! En yhtään käsittänyt, mistä animaatiossa on edes kyse. Disney-kamaa se oli.

Elokuva oli varmaaankin Nemoa etsimässä 3D-versiona. Sen ensi-ilta on ollut 21.12.2012 ja Johanna Venhon runokirjan olen ostanut ehkä vuoden 2013 puolella. Tai sitten olemme käyneet joululomalla 2012 Varkauden Portilla ja Kirjapörssissä, kun ajoimme päiväretkelle Imatralle lukemaan Etelä-Saimaan ja Ylä-Vuoksen Buttenhoffin kahvilassa. Muistan, että lehdissä oli murrejuttu. Varmaankin molemmissa, eivätköhän ne samaa konsernia ole?

Siksi ripustin otsikkoon Hannu Mäkelän Sveta. Valo, kertomus rakkaudesta aiheutti sen, että itkin koko seuraavan yön, kun olin lukenut sen loppuun ja joitain kohtia siterannut aviomiehelle, joka asetteli paikoilleen joitain listoja Riistaveden työmaalla. Istuin vanhan maalaistalon kuistilla, sisällä oli työsuhdemummo, meidän raksapojille tuli työmaalla oheisetuna rollaattorimummo, joka päivittäin kysyi, kettee työ ootta, tällä kertaa mummu ei tullut lainkaan esiin, oli sadepäivä ja matalapaine.

Istuin kuistilla työteliään pintakäsittelyammattialaisettaren maalamaan pitkän penkin päällä, jalkani juuri ja juuri ylettyivät lattialle. Ammattilaisetar, läpeensä tekninen ihminen teknisine koulutuksineen ja erikseen kirjoittamineen yhdys sanoineen, mieheni pitää hänestä aivan liikaa, sillä hän on kuin jokin etelävenäläinen arohevonen, hoikkajalkainen, mutta sitkeä, kestää karuja oloja eikä pelkää korkeita paikkoja, kuten kattoja, joita maalaa urakalla ja huolettomasti muun työnsä ohella energisenä ja valoisana mutkattomana ja harmia tuottamattomana kuin ohut vuoristotuuli.

Luin Valoa, kertomusta rakkaudesta enkä siinä kohtaa vielä itkenyt, kun kirjailija kuvasi Smolenskin hautausmaalla Pietarissa olevaa Ksenia Pietarilaisen kirkkoa. Me kävimme kirkolla, kun syksyllä 1997 olimme matkalla Käkisalmeen Konevitsan podjvorjen 150-vuotisjuhlaan. Meistä oli Pietarissa jo Emma, Aino ja Paulon mamma sekä Lasse-vainaa. Minä tulin junalla perässä. Lasse jäi Pietariin siskonsa kanssa tai matkusti koti-Suomeen, en muista varmasti, mutta minä tulin junalla ja sain rajalta junaan seurakseni rajamiehen Oleg Ryibtsenkon, mitähän sillekin poloiselle kuuluu? Olin tutustunut häneen edellisenä kesänä rajalla Nuijamaalla vai olikohan se edellisenä jouluna. Veimme kuitenkin humanitaarikuormaa Venäjälle, saattoi olla Siverskin lastenkotiin Hatsinan eteläpuolelle ja rajamies yht´äkkiä pyysi minua seuraavalla kerralla tuomaan hänelle lenkkarit.

Se oli ja ei ollut vitsi.

Pietarissa ehdimme Emman, Ainon ja Paulon mamman kanssa käydä Ksenia Pietarilaisen kirkossa rukoilemassa. Minäkin rukoilin, mutta ihan hiljaa, rukoilin itselleni Mariaa ja Annaa . Ainokin varmaan rukoili samaa, itselleen kahta pientä ortodoksista tyttöä, mahtavat olla isoja he, kuten Emmankin lapset, kolmehan lapsia on Emmalla. Aino, ortodoksiteologina, rukoili niin kuin venäläiset, otsa pyhäkön seinää vasten. Minä varmaankin tein vain ristinmerkin ja katsoin vierestä mallia.

Leonid tuli paluureissulla kanssamme Käkisalmesta Pietariin ja asui kuin Vladimir Vysotski, ei misään ja ystävien luona. Minä olin Marina Vlady.

Ja siinä minä olin. Yht´äkkiä rakkaan ihmisen kanssa Riistavedellä, jossa Leonidin kanssa asuimme Annan äitiysloman ajan, maatalon kuistilla ja tehtävänäni oli tuoda vasara ja liiteristä laudankappaleita. Näin lyhyiä, saa olla tok´ pitempikin. Rakkaan ihmisen kanssa, johon on niin vaikea saada yhteyttä, sillä kulttuuri meillä on niin erilainen.

Itku Valon lukemisen jälkeisenä yönö tuli syvemmältä kuin niin usein käytetystä sanaparista vesiputous. En itkenut kuin vesiputous. Itku irtosi syänalasta, mustasta sameasta ja rumasta möykystä. Möykky on joskus liuennut syvään mustaan kaivoon liejuksi, johon uppoan. Nykyään useammin kuin koskaan.

Siellä minä mätänin eilen aamulla. Pelkäsin, että aamu on nyt se, jota pelkään ja joka tuil vastaan äidilleni vaihdevuosien jälkeisessä masennuksessa. Että en nouse enää sängystä ja sairastan masennusta kuolemaani asti, kuten äiti. Sitten Matti tuli ja kysyi, keitänkö puuron ja juotko kahvin nyt.

Itkin yöllä myös sitä, että Matin ja minun suhdetta ei ole olemassa, koska Matti ei ole kirjoittanut minulle mitään. Jos saan häneltä kirjan lahjaksi, kuten Harri Nykäsen Erkon renki, ei kirjan kansilehdellä ole mitään. Eikö Matti halua todistusaineistoa siitä, että olemme joskus olleet naimisissa? Eikä meistä ole yhteisiä kuvia. Matti ei myöskään ota minusta koskaan kuvia ja esittele niitä ylpeänä Facebookissa.

(No niin, tiedän, tiedän, Matti ei halua kutistua Juha A:ksi kirjan . XX (etsin nimen tähän myöhemmin).... etulehdelle. Matti ei halua määritelmiä eikä sanoja, vaan mitä ilmeisemmin tekoja, yhteisiä puuhia, töitä. Vähän minä mietin, että vaimona välttäisi hyvä ja nöyrä, vähän arka suomenhevonenkin, mutta no, en valita. Läksimme eilen sitten Perävainion peltikattoa viimeistelemään.)

Minä olen juuri nyt hukkunut kuolevan ihmisen silmiin. Hän kuoli kahden tunnin päästä ja sanoi minulle jossain toisessa ulottuvuudessa, minä menen nyt ja sinä seuraat perässä, sanoin, että seuraan, mutta minulla on vielä paljon tekemistä, lapsetkin ovat vielä vähän pieniä. Hän ei ollut kerrankin uhkaava ja pelottava, toteava vain, silmissä oli imua ja sisällä paloin tuli. Ydinvoimala, jolla teki minulle lapset.

Hannu Mäkelä kirjoittaa kuolleesta vaimostaan kauniisti. Muuta sanaa en tähän keksi. Suomalaisen kirjailijan ja venäläisen toimittajan rakkaustarina on kaunis, kaunis, kaunis. Ja samalla surullinen. Maailmankaikkeus ei voi tehdä kahdelle toistaan rakastavalle ihmiselle noin pahoin.

Puolisoiden pitää kuolla toisiltaan vähitellen. Sillä tavalla, että elävämpi jo vähän kyllästyy; kuolisi pois. Että toisen kuolemiseen ja ajatukseen ehtisi tottua.

Anti-Sveta

Ehkä Matti ei kirjoita minusta siksikään, että olen anti-Sveta, antivalo, täysi pimeys juuri tällä hetkellä, temnota, темнота. Olen uponnut pimeisiin vesiin. Mies kysyi epätoivoissaan, onko minulla joskus ollut sellaista miestä, joka olisi samoissa syvyyksissä tai analysoisi ihmissuhteita.

Ei ole ollut, vastasin kiukkuisesti, mutta samalla lisäsin toiveikkaasti, kyllä sinä opit. Olet ensimmäiseni, minulle läheinen mies. Sanoin myös, että Leonidin tehtävä oli tehdä minulle lapset. Aviomies kysyi, olenko minä miesten hyväksikäyttäjä.

Sanoin, että olen. Ehkä jopa verenimijä. Minä en ole mikään leppoisa tai rauhallinen työhevonen kyntää suoraa vakoa tai iloinen tekninen keiju. Minä olen pohjavirta, minä olen mutapohja, minä olen kostea suonsilmäke, johon uppoat ja jos avaat minulle itsesi, ammennan sinut tyhjiin.

En kykene sanoin tavoittamaan raivoni määrää.

Kuvitelkaapa jättiläiskokoinen raastin. Leikelkää mies pitkänomaisiksi lihapaloiksi. Raastakaa siitä suurimmalla silmäkoolla lihasiivuja kuin porkkanaraasteessa raastepötkylöitä. Otan miehen lautaselta ei kun avioliitostamme pinsetillä silmieni eteen. Vedän rillit nenän päälle ja katson likinäköisenä linssien ylitse pinsetissä kiemurtelevaa raastettua madonpalasta.

Kääntelen sitä ympäri. Arvioin. Oliko tämä hyvää? Oliko tämä surullista? Oliko tämä hellää? Mitä sinä sanoit silloin? Miten asetit silmäsi? Kohosiko huulenkulmasi? Mitä viestit? Inhoa? Kyllästyneisyyttä? Välinpitämättömyyttä? Kohtaamattomuutta? Sisäänpäin kääntyneisyyttä? Kiirettä?

Olinko silloin minä voideltu sonkajärveläisen suonsilmäkkeen pinta-aineshiutaleilla, haisinko pizzerian poltetulta valkosipulilta entä hikiseltä norjalaiselta rasvasilliltä, harva nainen huokuu ruusuvettä, varsinkaan aikuinen, ei-neitsykäinen, eikä ole kuivana hiukan hiekkapintainen kuin meidän kodinhoitohuoneemme turvalattia.

Tiedän. Aviomieheni kaipaisi nyt hedelmällisen naisen raikasta ihailua. Hän haluaisi olla jälleen mies ja hän haluaisi, että vaimo on nuorempi, nöyrempi ja varmaan myös työteliäämpi, ainakin innostuneempi kotitöistä. Me emme kuitenkaan kollektiivina tarvitse tässä kiilanlyöjiä tai muita avuliaita aatuja väliimme. Kyllä aina ihmetyttää Lapinlahden-yhteisö. Niin mukavaa yhteisöstä olisi, että eroaisimme. Ehkä sen ilon vielä saatte, mutta mutta vain minun ruumiini ylitse. Taistelen viimeiseen vaihdevuosihikipisaran juureen asti.

Sitä paitsi on niin ihanan palkitsevaa panna Facebookiin päivitys siitä, kuinka aviomiehemme kanssa teemme jotain yhdessä, nyt harjoittelemme asioita, joita emme voineet suhteemme alussa tehdä sen vuoksi, että uusperheen muodostajat joutuvat selittämään olemistaan, toisiaan kaikille muille ja keskinäistä yhteyttä ei ehdi rakentaa. Ja sitten puoli Lapinlahtea räjähtää kiukusta. Ei heillä ole oikeutta, Se Toinen ei kuulu tänne, täällä menivät asiat aivan sekaisin, suunnitelmat eivät toteutuneet.

Mitä sanomatta jää?

Jäi kirjoittamatta, että niin lyyrinen kuin Leonidin ja minun suhteen alku olikin, siihen liittyi Oleg-rajamiehiä ja Spandauta Berliinissä asevelvollisuusaikana partioineita sotilaita. Ja tietenkin kaiken taustalla ja turvanani - kotona odottava ensimmäinen suomalainen aviomieheni.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi