Pia Valkonen

Epäluotettava kertoja Anna-Leena Härkösen romaanissa Valomerkki

ti 14.8.2018

Aloin toissayönä miettiä, oliko Anna-Leena Härkösen romaanissa Valomerkki minäkertoja klassinen esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Ikään kuin "Anita" ei olisi halunnut kertoa lukijalle kaikkea. Anitahan toisessa luvussa jo sanoi, että hän piilottaa iitsensä aina monimutkaisen juonen taakse. Ehkä sen vuoksi "Anitan" masennus ei tuntunut uskottavalta Hesarin kriitikonkaan mielestä:

"....onko Anita uskottava? Minusta ei."

https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000005254321.html

Hesarin kriitikon mukaan Anitan elämä oli aivan liian järjestyksessä, jotta hän olisi voinut olla masentunut. Minä olin taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla, kun luin kirjaa. Hermostutti ja ärsytti. Ärsytti myös sekin, miksi Härkönen mainosti eutanasiaa. Olisi pannut vain Anitansa vetämään purkillisen diapamia - sillä sipuli. Miksi Anita halusi vetää ystävänsä avustamaan elämänsä päättämisessä?

Mystillinen hyökkäily vammaisuutta ja vammaisia kohtaan kummastutti myös. Onko Anna-Leena Härkönen jotenkin traumatisoitunut siitä, että hänellä oli yksivuotiaana kuollut pikkuveli - down-Veli-Jussi?  Me Naisten jutun mukaan kirjailija on Veli-Jussin kuollessa ollut 16-vuotias.Vai poteeko kirjailija Valomerkin kummallisissa vammaisia koskevissa kohdissa sitä, että oli pikku veljen kuollessa 16-vuotias ja elämäntilanteessa, jossa itse ollaan lentoon lähdössä ja lähdössä maailmaan  maailmaan, jossa arvostetaan vain huippuja, kokoomusmaailmaan, Nykypäivä-maailmaan. Maailmaan, joka ei halua nähdä vammaisia, heikkoja tai köyhiä. Tai suosittelee vajavaisille, huonoille tai epäkelvoille eutanasiaa tai itsemurhaa.

Muistin väärin. Anna-Leena Härkönen ei kuvaa Valomerkissä vammaisen lapsen päätä amerikkalaiseksi jalkapalloksi. Kuvottavassa kohdassa Anita on kaupan kassalla ja hänen katseensa kiinnittyy Ilta-Sanomien kannessa olevaan kuvaan vammaisesta lapsesta. Hänen päänsä näyttää tyhjentyneeltä jalkapallolta. (Anna-Leena Härkönen Valomerkki s. 74)

Ehkä Härkönen vain rehellisesti kuvaa sitä, mitä masentuneen mielessä kulkee. Ehkä masentuneet ihmiset ajattelevat vammaisista noin. Ehkä yksivuotiaana kuolleen Veli-Jussin kuva kummittelee kirjailijan päässä. Ehkä, ehkä, ehkä, mutta miksi, miksi, oi miksi tällainen tekstikohta? Miksi Anita saa fasistisen kohtauksen lukiessaan lehdestä luunhaurastumatautia sairastavasta äidistä, joka haluaa täyttää Suomen luunhaurastumatautia sairastavilla jälkeläisillä, jotka sitten yhteiskunnan tuella saavat lisää luunhaurastumatautia sairastavia jälkeläisiä. Ihan kamalaa!

Ei puhettakaan siitä, että yhteisöt voisi sopeuttaa heikomman mukaan, vaan rivien välissä uusoikeistolainen, meille 1960-luvulla syntyneille, hyvin tyypillinen - lukekaa vaikka Kuppalehdestä Olli Herralaa - ajatus heikkojen, sairaiden, vammaisten, rumien ja köyhien eliminoimisesta.

Miksikö ajattelen Härkösen näin ajattelevan enkä syytä "Anitaa"? No, ihan puhtaasti siksi, että Härkönen on kirjoittanut kolumneja  Nykypäivään. Voi, voi.

Kirjailijan pikku sisko Killi on tehnyt itsemurhan ja siitä Härkönen on kirjoittanut kirjan Loppuunkäsittelty. Ehkä Veli-Jussin kuolema on traumaattinen siinä mielessä, että kirjailija oli juuri pienen veljen kuollessa siirtymässä lapsuudesta aikuisuuteen eikä ehkä empatiakyky ollut kehittynyt. Kirjailija on puhunut julkisuudessa suhteestaan isäänsä, mutta äidistä, en muista yhtään, onko ollut kirjassa Loppuunkäsiteltykään edes.

Luin Härkösen esikoisen Häräntappoaseen suurin piirtein heti, kun se ilmestyi vuonna 1985. Muistelen, että olisin lukenut sitä vuokrakortteerissani Kärpäsen mummon yläkerrassa Järvelässä. Joka tapauksessa Härkönen on vaikuttanut minun sukupolveni lukijoihin melkein yhtä voimakkaasti kuin Anja Kaurasen Sonja O. Sonja O:sta muistan innostuneeni niin, että tein siitä äidinkielen esitelmän.

Senkin joudun tässä tunnustamaan, että en uskaltanut kirjata Sonja O  -esitelmääni mitään omakohtaista. Jäljensin siihen suurin piirtein tekstin suoraan kirjan kansiliepeestä.

Anja Kauranen on sukupolveni tuntojen tulkki. Hän toi eittämättä kauniilla ja herkällä tavalla meille uusliberaalin, kylmän ja hyytävän, periaatteen: "Minulle kuuluu nautinto!" Siis näin: "Minulle, minulle, minulle!" 

Anna-Leena Härköseltä olen Häräntappoaseen lisäksi lukenut autofiktiivisen romaanin Sotilaan tarina ja varmaan aika monen avioliittoa kuvaavan Ei kiitos -kirjan. Ei kiitoshan käsitteli tavallistakin tavanomaisempaa tilannetta, jossa avioliitosta on hävinnyt intohimo. Loppuunkäsitellynkin olen lukenut. Härkösen raskaus- ja lapsikirjasta Heikosti positiivinen jäi mieleen ainoastaan se, kuinka kirjailija oli saanut jonkin narsistisen raivokohtauksen synnytyslaitoksella. Semmoisen, että minä haluan olla vain ihan tavallainen nainen synnyttämässä ja siitä huolimatta te ette taida tietää, kuka minä olen. Muistelen, että minua huvitti erään tunnetun naispuolisen kuvataiteiijan käytös ristisaatossa Valamosta Lintulaan.

Nainen oli kätkenyt kasvonsa huivin sisään ja näytti ristisaaton alussa tosiaan siltä, että haluaa pysyä tuntemattomana. Kun aloin jutella avoimen ja suorasanaisen, kursailemattoman kirjailija Liisa Laukkarisen kanssa vapautuneesti, näin, kuinka taiteilijatardiiva pullistui raivosta. "Ettekö todellakaan tunne minua?", diiva näytti ajattelevan.

Akvaariorakkauden kyynisen maailmankuvan olen arvellut olevan itselleni liikaa, en ole sitä nähnyt sen enempää elokuvana kuin lukenut romaaninakaan. Tunnistan itseni niiden joukosta, joista Härkönen sanoo, että hän herättää joissakuissa suuria aggressioita. Minusta Härkönen on ollut 1960-luvulla syntyneiden äidinmaitouusliberalismin kuuluvimpiin kuulunut airut! Oikeistoakka, kokoomusakka.

Lupaan lukea Valomerkin uudestaan. Olen sivuuttanut siinä alitajuisesti joitain osioita, jotka eivät sovi kuvaan, jonka Härkösestä olen itselleni tehnyt. Kävin äsken hakemassa Valomerkin takaisin yläkerrasta ja selasin sitä koettaessani löytää kohtaa, jossa Anita ihmettelee, miten joku äiti voi rakastaa vammaista lasta, lapsen päähän on epämuodostunut, amerikkalaisen jalkapallon muotoinen.

Löysin kuitenkin kohdan, jossa Anita kuvailee aloittavansa aina vain uusia päiväkirjoja. Kun edessä on uusi päiväkirja ja puhdas ensi sivu, Anita kuvittelee, että ahdistus häipyy. Itselläni on tapana hankkia aina uusi kalenteri puolen vuoden välein. En jaksa samaa kalenteria kokonaista vuotta! Kyllästyttää! Samat sivut!

Useasti hurmaannun ostamaan kalenterin, jossa on valmiiksi joitain kuvia. Valmiiksi kuvitetut kalenterit ovat aina pikkuruisia ja eihän minun pullistunut egoni mahdu pikkuruiseen kalenteriin. Jos voisin valita, valitsisin A4 kokoa olevan kalenterin, mutta se ei mahdu kassiin.

Valomerkin kirjoittaja on ammattilainen. Ammattilaisen tunnistaa siitä, että hän rajaa pois epäolennaisen. Ammattikirjoittaja tekee tekstiin rakenteen ja käyttää kaikki seinällä hirvensarvissa roikkuvat aseet, sillä mitään ammattitekstissä ei saa mainita, ellei sitä viedä loppuun asti.

Niinpä kirjailija Laura Honkasalo oli hämmentynyt Essi Kummun autofiktiivisesta kirjasta Hyvästi pojat! Kummu ei kertonut romaanissa, miten hänen käsikirjoittamansa tanssiperformance lopulta meni. Kummu ei kertonut, miten hän ratkaisi kasvatusongelmansa tai millaisia ihmisiä kasvoi ihanan omapäisestä tyttärestä, jonka kanssa romaanin minäkertoja otti jatkuvasti yhteen.

Monet teemat jäivät Kummulla kesken ja sitten asia, jonka kirjailija saattoi loppuun oli kummallinen elämänratkaisu; suhde naiseen. Vai hetkonen! Jäikö sekin kesken? Taisi jäädä. Ikään kuin minäkertojan suhde naiseen olisi ollut vain paperisuhde - kirjesuhde, päiväkirjasuhde, tekstisuhde. Se ei herännyt minusta lainkaan eloon enkä kiinnittänyt siihen oikeastaan juurikaan huomiota.

Kaikki muu kirjassa Hyvästi pojat! oli niin paljon mielenkiintoisempaa!

Samalla tavalla kesken jäänyt asia oli Jonathan Franzenin romaanijärkälessä Vapaus. Franzen marssittaa näyttämölle yhden päähenkilöistä, Pattyn, mutta jättää tilanteen, jossa hän astuu näyttämölle, täysin auki. Patty vain marssii häirikköpoikien keskuuteen, sanoo jotain reipasta ja se siitä. Minua jäi vaivaamaan, oliko Pattyn esiintymisellä jotain vaikutusta poikiin vai jatkuiko häiritseminen. Oman poikansa kanssa Patty joutui kasvattajana aivan hukkaan.

Patty on kulmakuntansa sosiaalista liimaa, hieman ylemmyydentuntoinen, yliopistokoulutettu kotirouva pikku kaupungista. Romaanissa kuvataan hienovaraisesti Pattyn masennuksen juurimutia ja masennuksen syntyä, periaatteessa ei-mitään, Pattylla ei kaiken järjen mukaan ole oikeaa "syytä" masennukseensa, kuten ei Valomerkin Anitallakaan, tosin Anita, Valomerkin minäkertoja, ei ehkä kerro kaikkea, Franzen sen sijaan Vapaudessa vaikuttaisi kertovan ihan kaiken, siis kaiken keskiluokan ei-mitään oikeaa ja konkreettista syytä masennukseen,

Luen Franzenin Vapautta toiseen kertaan. Vaikka kukaan arvonsa tunteva kriitikko ei voi sietää Franzenia, on pakko sanoa, että rakastan hänen tarkkaa amerikkalaisen mielen kuvaustaan. Rakastan Franzenin luomia hahmoja, kuten Kjell Westönkin. Itkin Westön romaanin Missä kuljimme kerran päätteeksi, sillä romaanin lopussa olivat melkein kaikki romaanihenkilöt kuolleet ja sitten nauroin itselleni; elämänsä lopussa jokainen on kuollut.

Sitä paitsi! Franzenin Vapaus on Barack Obaman lempikirja.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi