Pia Valkonen

Tapani Kataisen kirjoista vielä - Botswana

Taikasukat

la 28.7.2018 aloitettu kirjoitus jatkettu ke 1.8.2018 ja lopetettu to 2.8.2018

Vaikka Tapani Kataisen kirja Rakentajat rajantakaiset oli ammattimaisempi ja rakennetumpi klassisine draaman kaarineen kuin Saharasta Ceylonille. pidin Sahara-Ceylon -kirjasta enemmän.

Se oli suoremmin omaelämäkerrallinen, rehellisempi kuin ennalta-ajatellun tuntuinen esikoinen. Luulin muuten, että kirjat ovat kirjoitetut päinvastaisessa järjestyksessä, mutta Sahara-Ceylonin loppupuolella Katainen viittaa siihen, että hän on rakentajakirjan on kirjoittanut ja niin on joku muukin samannimisen vielä.

Nyt googlasin. Toinen samanniminen kirja on vieremäläislähtöisen rakennusmestarin Esa Koukkarin. Hänkin kirjoittaa suomalaisten komennusmiesten kokemuksista ja työoloista.

Tapani Kataisen kirjat ovat kuitenkin omakohtaisia ja siinä mielessä - arvelen - kiinnostavampia.

Kuulin aviomieheltäni, että kirjailija Katainen oli Lapinlahden ilmailijoiden verkostoitumistapaamisessa viime lauantaina maininnut rouva Valkosen arvostelleen Rakentajat rajantakaiset ja Saharasta Ceylonille.

Kirjailija Katainen oli sanonut myös, että tekstissäni oli muutamia hänelle tuntemattomia termejä ja niinpä vedän pöytään vielä yhden: intentio. Opin sen Parnasson (3/2018) kolumnista Kieli ja mieli. Kolumnin oli kirjoittanut Juhani Lindholm ja  se käsitteli kirjallisuuden kääntämisen mahdottomuutta. Lindholm on suomentanut muun muassa japanilaisen Haruki Murakamin Kafkan rannalla englanninkielisestä käännöksestä.

Lindholm kirjoittaa, että kirjailija tarkastelee teostaan tekoprosessin aikana rivien välistä - kääntäjän - sekä varmaankin myös kriitikon, kröhöm, minämikäänkirjallisuuskriitikko´oonkirjoittelenkirjoistavainenhuvikseen - on koetettava hahmottaa teoksen sisältö, tarkoitusperä, intentio, taiteellinen idea, Sinne lopulta myös lukija leirinsä perustaa ja ryhtyy sanojen välisten jännitteiden avulla luomaan omaa tulkintaansa.

Niin juuri! Minä olen ammattilukija! Se minä olen, nyt tajusin. En ole kriitikko, vaan luon lukemastani häikäilemättömästi omia tulkintojani ja pidän niistä kiiinni.

Tapani Kataisen kirjojen intentio on sanallistaa - onhan tämä nyt vähän muotisana, mutta minusta hyvä sellainen, niiiii kirjallisuusterapeuttini - kirjoittajan upeaa kokemusten kirjoa eri puolilla maailmaa aikana, jolloin globalisaatiosta (globaalikapitalismista = aivan eri asia kuin globalisaatio!) ei vielä tiedetty. Globalisaatio oli vasta tuloillaan ja globaalikapitalismi ei ollut niin rakaa kuin se nykyään on.

Kaikkein elävintä ja aistivoimaisinta kuvausta Tapani Kataisella oli Sahara-Ceylon -kirjassa Botswanan jakso. Katainen oli Suomen ulkoministeriön ja YK:n hommissa opettamassa botswanalaisia rakentamaan omaa vesijohto- ja viemäriverkostoaan.

Afrikan-komennukselle lähteville UM järjesti mitäänsanomattoman valmennuskoulutuksen. "Kuulimme tarinoita taudeista, käärmeistä, myöhässä olleista lennoista. Kukaan ei kertonut alkoholisoitumisestaan, tappeluistaan, kännissä ajoistaan, tippurista, jonka oli saanut huonepalvelijaltaan tai keksittyjen laskujan maksattamisistaan työnantajallaan." (Tapani Katainen Saharasta Ceylonille s. 126)

Tapani Katainen joutui Botswanassa mahdottoman eteen - ja selviytyi! YK:n vapaaehtoiset, puolella Suomen minimipalkkasta ja ilman eläke-etuja - joutuivat keksimään sellaista, minkä muut olivat kehitelleen monien vuosien saatossa. Kataisella ei ollut varaa soittaa kilauttaa ainkaan sukulaisille kysyäkseen, miten vesijohto- ja viemäriverkosto luodaan tyhjästä ensin kouluttamalla tekijät.

Edellinen suvussa tekniikkaa lukenut Kataisella oli hänen ukkinsa veli, jonka aivan ihmeellisistä vaiheista Neuvostoliitossa oli autenttisia päiväkirjamerkintöjä kirjassa aiempana.

"... minulla oli vaarallinen mahdollisuus omin päin levittää mitä tautiepidemioita tahansa tässä lämpimässä maassa vähäisellä ymmärrykselläni isoista verkostoista." (Tapani Katainen Saharasta Ceylonille s. 142)

Katainen joutui kirjoittamaan botswanalaisille oppikirjat itse. Ainoat huomautukset englanninkielisestä tekstistään hän sai siitä, että oli käyttänyt väärin sanaa phenomenon ja kupariputkista kirjoittaessaan piti selventää, että vesijohtokupariputket eivät sovi kylmälaitteisiin: "Pidin asiaa itsestäänselvänä, että ajattelin koppavasti, etteivät ne sovi hammastikuiksikaan."  (Tapani Katainen Saharasta Ceylonille s. 143)

Katainen oivalsi kuitenkin, että huomautus oli aiheellinen paikallisten lvi-asentajien kirjavan tausta vuoksi. Tuli ihan mieleen omat tulkkaukseni venäläisillä humanitaarikeikoilla ja Konevitsan luostarin generaattoriasennuksissa sekä -restaurointityömailla. Tulkin tausta oli "kirjava" tai no, veli Aleksei ihmetteli, mitä tulkki mahdollisesti oli tehnyt fysiikan oppitunneilla koulussa, nukkunut? Piirrellyt hävyttömyyksiä kirjan marginaaleihin, kirjoitellut rakkausrunoja?

On lisäksi huudahdettava, että vuonna 1991 ja 1992 tilasin ulkoministeriöstä pientä silkkipaperille painettua ohuen ohutta lehtistä, jossa olivat luetellut erilaiset projektihommat maailmalla. Vuoden 1986 ystäväni Krista Susi oli mennyt Mosambikiin rakentamaan ympäristöministeriötä.

Minäkin Neuvostoliiton kaaduttua ja Moskovasta palattuani elättelin toiveita lähteä Afrikkaan jotain kehittämään. Ja ajattelin, että ensimmäisesta aviomiehestänikin se saattaisi olla vaikka kuinka mielenkiintoista tai edes ajateltavissa oleva vaihtoehto.

Vähänpä minä silloin aviomiehistäni, tulevistakaan, tiesin. He kaikki ovat olleet paikkauskollisia.

Mutta hyvä, että en lähtenyt Mosambikiin kehittämään kaunokirjallisuusinstituutiota - ensimmäinen aviomieheni oli erikoistunut antropologiaan ja kotimaiseen kirjallisuuteen. MItähän minä olisin Mosambikissa kehittänyt? Varmaan olisin lajitellut aviomieheni, kirjallisuustuntijan, sukkia, saatana.

Minua silloin, 1990-luvun alussa, valmisteltiin tulevaan. Elämäni on nyt tässä. Pipopäisen rakennusmestarin rouvana. Ja vittujoo, ne sukat! (Rakastan intohimoisesti aviomieheni sukkahikeäkin.)

Sukkien syvä symboliikka

Fjodor Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa päähenkilö Raskolnikov murhaa kamalan ämmän - miksei kukaan kirjoita Dostojevskin naisvihasta, joka pilkahtelee muun muassa ääliömäisenä Sonja-hahmona, Sonja on mielestäni maailmankirjallisuuden hirvein romaanihenkilö, ilotyttö, jolla on kultainen sydän, no niin, Viktor Jerofejev on kirjassaan Miehet tästä kirjoittanut; hän sanoo, että venäläinen älymystö (kansakunnan aivot) ei ylipäätänsä ole koskaan saattanut ymmärtää, että myös nainen tykkää naida (s. 146), tämä on ominaista myös joillekuille muillekin, naimisestä tykkäävä nainen on uhka, pihtaava neitsyt on parasta ainesta, puhtoinen ja estynyt, koskematon, ei muodosta uhkaa, ei haasta, ei vaadi, vain antaa, mutta senkin kireästi, pingoittuneesti, nihkeästi, pelokkaasti, ei missään nimessä tasavertaisesti tai rönsyilevästi.

Raskolnikovin vuokraemännän verta oli kertynyt lätäköksi lattialle ja niinpä tietysti, miten banaalia, Raskolnikov oli astunut sukkasillaan verilätäkköön. Sukka oli tullut likaiseksi, koska vereen liimautui muutakin töhnää. Maailmankirjallisuuden klassikossa on intensiivinen kohta, jossa murhaaja koettaa piilottaa veristä sukkaa, häpeän symbolia, sänkynsä alle. Ja yhä vain. Sukka pujahtaa esille kuin inha pukama peräaukosta.

Myös tavallisissa suomalaisissa avioliitoissa sukat saavat itseään isomman merkityksen, ne ovat enemän kuin pussinomainen vaate, joka peittää jalkaa ja jalkaterää. Nykyään muuten puhutaan myös viemärien sukituksesta. Viemäreihin sujutetaan pehmeätä materiaalia, joka nopeasti kovettuu uudeksi putkeksi vanhan sisään: "Asennusvaiheessa sukka on elastinen ja pehmeä. Kovettuessaan sukka muodostaa itsekantavan, uuden putken vanhan viemäriputken sisälle, vanhan viemäriputken toimiessa muottina. Sukittamalla saneerattu viemäriputki on uutta vastaavassa kunnossa." (wikipedialaina sujutuksesta ja sukituksesta.)

Minä taas viime lauantaina odotin aviomiestäni kotona ja lajittelin aviomieheni sukkia. Olen päättänyt, että muutan suhtautumistani. Catepillar-sukissa kiteytyy avioliittomme koko olemus, koulutetun vaimon kokema nöyryytys. Lapset ovat muuttamassa pois kotoa ja minä lajittelen aviomieheni sukkia, satana.

En minä tätä halunnut, kun valmistuin yliopistosta.

Mutta nyt minä haluan! Ihan totta. Haluan lajitella aviomieheni sukkia ja käyttää kaikkia johtamisen ja yrittämisen erikoisammattitutkinnossa oppimiani tekniikoita siihen, että aviomieheni arki olisi mahdollisimman sujuvaa.

Sitä paitsi sukkien lajittelu on oiva vallankäyttötapa. Jos lajittelen sukkani, sinä nuolet sitten varpaanvälini. Ja ukkovarpaiden välistä kans´!

Viime yönä meillä oli hyvä keskustelu. Olimme illalla ajaneet Pielavedeltä Masi Jeansin lukitun oven takaa Vaaraslahden Kyyhkyskylän kautta Saarelaan ja sieltä Säviälle Hempan luokse saunaan. Se on perheemme perinne. Hemppa on Matille kuin isä ja minulle tietysti niin kuin appiukko, kaikkien niiden appivanhempien tihentymä, joihin en nuoruudessani ottanut kontaktia, sillä olin aina kaikissa miessuhteissani vierailija.

Nykyisessä aviomiessuhteessani en haluaisi olla vierailija, mutta näen itseni ulkopuolelta ja näen terävänä, kuinka vieras olen. Näen Matin jatkuvasti suljettujen kehien sisään nielaisemana. Kehät ovat minulta suljetut ja haluaisin rikkoa ne. Jotta pääsisin kohtaamaan aviomieheni.

Suljetuilla kehillä tarkoitan kuvioita, joihin minulla ei ole pääsyä eikä oikeastaan haluakaan päästä, kehiin ei ole virrannut raikasta ilmaa vuosikymmeniin eikä varmaan virtaakaan, ellei joku lähde kokonaan pois.

Haluaisin aviomieheni kehien labyrintista vihdoin itselleni, repiä juurineen ummehtuneista kuvioista. Muudan suljettu kehä on mukaellusti tämä: Aviomieheni on ollut yhteisellä matkalla ykkösvaimonsa kanssa veljensä vaimon veljen perheen kanssa, veljen vaimon veli on seurustellut aviomieheni ykkösvaimon siskon kanssa ja veljen vaimon veljen vaimon sukulaiseen aviomiehelläni on ollut sidos, joka saa omat kokemukseni haalistumaan ja tuntumaan merkityksettömiltä. Tällaisia pienellä paikkakunnalla on pilvin pimein. Ikään kuin miinoina, joihin koko ajan astun. On tuhansia pieniä säikeitä, merkityksellisiä paikkoja, latautuneita rakennuksia, muistontäyteisiä tiloja, joihin minä en liity millään lailla.

Olen vieras nainen. Kolmas nainen. Kuudes nainen. Tai kolmastoista. Kakkosvaimo, jalkavaimo. Sukanlajittelija, kattilanpesijä (näin kirjoitin viimeksi Venäjän viisumihakemukseen, asemani firmassa: kattilanpesijä.)

Ehkä ongelma on se, että en ole asunut missään pitkään. Minulla ei ole kokemusta suljetuista kehistä, joissa kasvot säilytetään kummallisella tavalla, puhumatta, hieromatta kipupisteitä, päästämättä mätää ulos. Mätä vain liukenee vähitellen verenkiertoon ja minun tulkintani mukaan jää myrkyttämään elimistöä (no, elämää.. öhh).

Tämän kaiken kerroin eilen sen jälkeen, kun Eevi Minkkisen verkkoluentosarja Aikuisesta kiintymyssuhteesta lakkasi Maaningan rajalla näkymästä huonon nettiyhteyden takia. Olin juuri päässyt kohtaan välttelevä kiintymyssuhde, kun aviomiehin kivettyi ratin taakse.

Hän käänsi päänsä pois ja minä jatkoin monologiani. Tunsin itseni torjutuksi ja vain vaivoin sain nieltyä kiukun siksi aikaa, kun olimme lämpöisellä ja merkityksellisellä saunakeikallamme.

Kun tulimme pihaan, jäin apukuskin paikalle istumaan ja luin Väestöliiton sivuilta tulostamaani kirjaa Paripsykoterapia ja parisuhteen ikuinen arvoitus (toim. Vuokko Malinen ja Paula Alkio).

Aviomies paineli yläkertaan. Koirat jäivät takapenkille ja minä vain luin hämärtyvässä loppukesän illassa. Sitten en enää nähnyt lukea. Siirryin vessaan ajattelemaan, josta aviomieheni minut poimi. Sanoi, ettei saa unta, ellen ole vieressä. Se laukaisi lukkiutuneen tilanteen.

Sukkien positiivinen viesti

En päässyt Moskovan vuoteni jälkeen Afrikkaan ulkoministeriön hommiin. Eipä minulla olisi ollut annettavanakaan muuta kuin toimittajan työn ja venäjän kielen taito. Ehkä jossain entisessä Neuvostoliiton ystävyyskansamaassa taidoistani olisi ollut hyötyä.

Tupsahdin vaimoksi Kuopioon. Se ratkaisi elämäni suunnan.

Elämäni suunta ja tarkoitus oli päätyä Ylä-Savoon rakennusmestarin rouvaksi. (Viduviduviduvidu), lajittelemaan rautakaupasta ostettuja Catepillar-sukkia. Ihan ok, mutta kun aviomiehelläni on leegio pyhäsukkia ja pitäisi kehittää systeemi yläkertaan, jossa eri statuksella varustetut sukat olisivat omissa osastoissaan.

Olen nyt asunut tässä talossa kolmea kuukautta vaille neljätoista vuotta. Olen vähitellen oppinut odottamaan aviomiestäni työmailta kotiin. Kyllä minulla vieläkin on sydänalassani musta korventava kohta, mutta toisaalta! Minulla on mahdollisuus kirjoittaa. Minulla on esimerkiksi nyt noin viisitoista minuuttia aikaa saattaa kirjoitukseni loppuun. Aviomieheni purkaa kuorman ja sitten, kun hän tulee sisälle, kirjoitan hänen sanelustaan työtodistuksen afganistanilaiselle työmiehelle. Kuulin äsken miesten lounastauolla, kun aviomieheni kysyi, pitäisikö todistus kirjoittaa saman tien myös englanniksi. Olin vähällä alkaa huutaa ääneen, mutta sitten muistin. Olenhan minä pariakin asiakasta uhkaillut lakimiehellä englanniksi ja toiselle vittuilin tulevista estetiikan opinnoistani tai kirjoitin aika kylmästi muudaasta aviomieheni tekemästä villistä konstruktiosta, että se on funktionaalinen, konstruktion esteettisistä arvoista en sano mitään, koska ennen tulevia kaunokirjallisuuden opintoihin liittyviä estetiikan opintojani minulla ei ole siihen kompetenssia (intentioni oli kysyä kyseiseltä uusrikkaalta rivien välissä, onkohan hänellä edes estetiikan perusteet hallussa.)  Kyllä minulla sen verran kielitaitoa on kaiken tämän harjotitamani sukanlajittelun jälkeen jäljellä.

Lisäksi aviomieheni sukat lattialla viestivät sitä, että vaimon ei tule unohtaa sukankantajaa sillä aikaa, kun tämä on poissa. Minähän olen ihan huippu aviomiehieni unohtamisessa. Kun ovi kolahtaa, tämä on poissa. Kun ovi kolahtaa, minä olen poissa.

Sukat toimivat niin kuin koiralla merkkinä isännästä. Kun niiden haju ei oikein enää tunnu, isäntä on varmaankin tulossa takaisin. Kun niiden haju ei enää tunnu ollenkaan, on aika pakata matkalaukku ja lähteä.

Sukissa on taikaa. Eilen sain cp-liiton taideleiriltä puhelinsoiton, jossa itsenäistyvä esikoinen pyysi etsimään kotoa yksisarvissukat. Niitä on kotona yksi pariton ja yksi pari. Tein työtä käskettyä ja alkoi naurattaa. Yksisarvissukat ovat niitä nykylasten onnettomia nöttösiä, joiden syvempää merkitystä on vaikea ymmärtää. Aviomieheni ihmettelee tyttöjen sukkia alituiseen; nämähän ovat kuin nukensukkia.

Tämä kirjoitus on kunnianosoitus symbolisukille ja kirjallisuusterapeutilleni, joka purskahti äidin lohduttomaan itkuun, kun löysi kotoa pois muuttaneen pojan sukan patterin välistä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi