
Isä Ambrosiuksen Aika - ei johda unohdukseen,
kirja uskosta, kristityn tiestä ja kirkosta
ma 9.7.2018
Elimme ehkä tämän avioliiton tähänastisista parhaimpiin kuuluvan hetken lauantaina Helsingissä Kiasmassa.
Helsingin-reissuun kasautui kaikkea painetta. Lauantaina aamupäivällä kävimme Itiksen kauppakeskuksessa ratkaisemassa Marian kännykkäongelmia. Iltasella ajoimme kaupungin keskustaan Kiasmaan ja syömään. Matti ajoi lauantaina, sillä Annan verensokerit olivat vaarallisen alhaalla.
Snnuntaina Anna ajoi Helsingin keskustassa hyvin ja hallitsi C-tyttöjen Suomen kolmanneksi parhaan lentopallosyöttäjän ominaisuudessa hermonsa - paitsi siinä kohtaa, kun Škodan moottori sammui neljä kertaa ja liikennevalotkin taisivat ehtiä vaihtua välillä. Koimme jälleen kerran sen, että Matin kanssa on turvallista saada vaikka hermoromahdus.
Maria oli käynyt Kiasmassa keskiviikkona jossain jutussa, johon liittyivät Vladislav Mamyshev-Monroen videotaideteokset, roolileikit, transvestitismi ja provosoivat valokuvat.
Minä olin jo keväällä ajatellut, että haluan viedä lapseni katsomaan Vladislav Mamyshev-Monroen töitä Kiasmaan. Lasten biologinen isä kun eli suurimman osan elämästään Neuvostoliitossa (1959 - 1991). Suomessa (1998 - 2012) hän ehti elää pidempään kuin kapitalismi-Venäjällä (1991 - 1998). Lisäksi Leonid tuli Leningrad-Pietarin underground-piireistä. Love, peace, proggressiivinen rock ja kaiken amerikkalaisen ihannointi. Tai ei! Leningradin hipit ihannoivat ja jäljittelivät nimenomaan amerikkalaista hippiliikettä. Ei kaikkea Amerikasta tulevaa.
Marilyn oli länsimaisuuden ikoni, jotain ylimaallisen ihanaa ja kaunista karun reaalisosialismin vastapainona. Eskapismia. Samalla tavalla ihmiset pääsivät edes hetkeksi irti romahtavasta todellisuudesta, kun he pujahtivat moskovalaiseen elokuvateatteriin syksyllä 1990 katsomaan ranskalaista elokuvaa Cherbourgin sateenvarjot. Minua taas vitutti silloin. Tällaista romanttista paskaa nämä haluavat nähdä. Koska olin omasta sapestani sokeutunut ja vähän kuuroutunutkin eikä kielitaitoni vielä syksyllä riittänyt tajuamaan venäjänkielistä duppausta, en ymmärtänyt Cherbourgin sateenvarjojen sodanvastaista sanomaa.
Kun 1980-luvun lopulla arroganttina yliopisto-opiskelijana pääsin moskovalaisten journalistiopiskelijoiden asuntolaan kylään, petyin pahan kerran. Asuntolassa oli seinällä Marilyn-juliste (tai jollain toimittajaopiskelijalla oli Marilyn-collegepaita, en muista tarkkaan.). Tuhahtelin ylimielisesti. Marilynin kuva ei ollut edes ironisesti esillä. Se mukamas edusti "toisinajattelua" ja "tiedostamista". Vähänpä minä mistään mitään silloin ymmärsin.
Vladislav Mamyshev-Monroen videoteos Kiasman ensimmäisessä salissa kertoi juuri tästä. MInä halusin nähdä koko videoteoksen, istuin penkille ja Maria parkkeerasi pyörätuolilla viereen, Anna katsoi osan ja lähti omille teilleen. Minä aloin selostaa Marialle läpi koko Neuvostoliittoa ja Matti köllähti videosalin sohvalle pitkälleen ja pani päänsä syliini.
Ehkä jopa nukahti siihen. Se oli hyvä hetki. Myöhemmin Matti sanoi, että taideteoksen tekee vasta historia. Me mietimme sitä seuraavana päivänä, kun ajoimme kaksin pois Helsingistä.
Sunnuntaina palasimme koko perhe Kiasmaan. Edellisenä iltana jäimme juoksemaan salien välillä kiekkaa emmekä ehtineet nähdä kuin osan kolmoskerroksen Meno-paluu -osiosta.
Sen verran ehdin vilkaista kolmoskerrosta, että välähdyksenomaisesti tajusin Latviassa syntyneen Daria Melnikovan Follow Men viestittävän Annalle. Siinä oli ilmava teräsalttari (sähkö)kynttilöineen ja neitsyt Marian kuvan tilalla oli valokuva kauniista nuoresta naisesta. Alttarille oli uhrattu gluteiiniton leipä. Taustalla oli hartaaksi käsiteltyä musiikkia.
Niin. Joku olikin kysynyt Annalta Melnikovan taideteoksen äärellä: "Is it You?"
Teoksen sanallisessa selitysosassa sanottiin, että ruokavalio ja tarkoin harkittu läsnäolo sosiaalisessa mediassa vaativat lähes uskonnollista omistautumista.
Sunnuntaina aloitimme Marian kanssa uusintakierroksen Maija Luutosen minimalistisen abstrakteista töistä. Meille oli tullut kahvioon Kiasman hallinnosta joku nainen tuomaan nipsukkeita ilmaiseksi, sillä oli huomattu meiltä lauantaina kierroksen jääneen kesken. Olin niin ällistynyt, että en muista, hoksasinko kiittää.
Koin Luutosen työt vähän tylsiksi, mutta luettuani sanallisen selitysosan päätin, että jotain näistä edes koetan ymmärtää. Sanallisessa selitysosassa oli (taideteoksen) viestistä jotain sellaista, että kuinka paljon on mahdollista supistaa, typistää ja minimaallistaa, jotta viesti säilyy. Kysymys kosketti minua. Esimerkiksi tätä merkintää en typistä enkä tyylittele, kuten en juuri koskaan. Kirjoitan ikään kuin kaiken auki ja jos se tuntuu siltä, että höpömlöpömlöpömlöö, tuntukoon.
Heti kerroksiin nousun alussa perheemme hajosi. Anna meni ilmeisesti suoraan Daria Melnikovan alttarille ja Matti ties mihin. Olimme yhdessä vielä siinä vaiheessa, kun nopeasti kävimme Marian kanssa tsekkaamassa Vladislav Mamyshev-Monroen provokatiiviset valokuvat.
Maria oli parista Vladislav Mamyshev-Monroen valokuvasta hieman loukkaantunut. Esimerkiksi Moskovan patriarkan muotokuva, jossa patriarkan sauvana oli sininen rappuharja ylösalaisin, partana nippu banaaneja ja ristinä lusikka-haarukka -konstruktio, sai lapseni, syntymäortodoksin, närkästymään.
Samoin hän koki loukkaavana ikonimukaelman, jossa oli sanat itsenäinen taiteilija. Ikonimukaelmassa oli Vladislav Mamyshev-Monroen omakuva keskushahmona ja pään ympärillä sädekehä niin kuin ikoneissa pyhillä ihmisillä on.
Onko taiteilija narsismissaan pyhä ja koskematon, niin ajattelin Neuvostoliitto-Venäjän Monroen kysyvän.
Minusta Vladislav Mamyshev-Monroen ortodoksimotiivoituneet kuvat olivat uskaliaita ja samalla antoivat tilaa profeetta Mohamedista tehdyille pilakuville. En tosin muista, miltä vuodelta Mamyshev-Monroen ikonityö oli. Olisin toivonut, että Ville Ranta, ortodoksi muistikuvieni mukaan, olisi käsitellyt samalla tavalla ikoneita kuin profeetta Muhammedia Kaltiossaan. Mutta hyvä, että edes Vladislav Mamyshev-Monroe niin teki.
Lopulta päädyimme viidenteen kerrokseen yhtä aikaa Matin kanssa. Annakin vilahteli näköpiirissä. Ensin ajattelin, että en jaksa enää, jätän viidennen kerroksen ison salin seuraavalle Helsingin-keikalle, mutta sitten ryhdistäydyin. Ja menin aivan tolaltani, haltioiduin Grayson Perryn isoille kankaille kirjailemista töistä.
Kankaita oli pitkällä seinällä kuusi ja ne olivat poliittisia. Töiden The Vanity of Small Differences äärellä olisi voinut viettää vaikka vuorokauden syömättä vain yksityiskohdista nauttien ja niistä oivalluksia ammentaen. Ensimmäisessä seinätekstiilissä oli nuori ehkä pakistanilainen maahanmuuttajanainen. Hänen kodissaan oli itämaista kitchiä. Yhdessä seinätekstiilissä oli kuvattu sitä, kuinka yläluokka pelkää alaluokkaisten hyeenoiden hyökkäystä. Nythän on keskiluokkakin saatu hokemaan, että ei veroja, no taxes. Kaikkea tätä koetin tulkata Marialle, Matti ei ollut kuulolla siinä kohtaa.
Yhdessä Perryn seinätekstiilissä oli kyltti: No war, but class war! Aloin hihkua ääneen innosta.
Seinätekstiilien kodit olivat kuin meidän koti, tämä Tuottola. Meiltä löytyy täältä kaikki. Vankalla huonolla maulla minä käsittelen kodissani identiteettiä, sukupuolta, sosiaalista asemaa, seksuaalisuutta ja uskontoa.
Lopullisesti aivoni olivat vähällä räjähtää, kun katse osui Grayson Perryn työhön Our mother ja sen vieressä olevaan työhön Our Father. Meidän äiti tuo mukanaan uskonnon (paitsi, että meidän alkuperäisperheessämme ortodoksiuskonnon toi lasten biologinen isä, tätä Maria koetti sanoa, ymmärrän.), kulttuurin (transistoriradio) ja perunat vasussa. Meidän isä kantaa asetta ja repussa on piikkilankaa.
Olin aivan lennossa ja voimakas henki oli päällä, kun Matti lähti ajamaan Korian ja Kouvolan kautta (piti hakea kaivovesimitta Lyytikkälän talomuseolta) kohti Lapinlahtea. Intoni purkautui hallitsemattomana pulinana ja kuplintana. Siinä kohtaa pääni sisäinen todellisuus törmäsi avioliiton eritahtisuuteen.
Matti sanoi, että hänen mielestään Grayson Perryn työt olivat rumia eikä hän kaiken kaikkiaan saanut paljoakaan koko Kiasman näyttelystä irti, ei ehkä niin kovasti pidä nykytaiteesta, no eihän se kaunista ole.
Mutta kun se ei ole pointti!
Ei sekään ole pointti, oliko tämä nyt taidetta ja mikä ylipäätänsä on.
Minusta Matin enovainaa on aivan yhtä oivaltava käsitetaiteilija kuin Grayson Perry vastustaessaan metsäliiton valtaa Korpisen länsirannalla tuvan penkin päälle värkkäämässään symbolistisessa joulukuusessa, mäntäkirnun männässä, sen reikiin oli asetettu kynttiööitä.
Matti ei ollut vihamielinen, lähinnä väsynyt, mutta minä jotenkin haavoituin. Tahallaanko aviomieheni ei pysy perässä? Mieleeni alkoi tulvia nöyryyttäviä esimerkkejä siitä, kuinka yhdellä pienellä vähättelevällä huomautuksella aviopuoliso voi tappaa keskustelun ja toisen innon. Muistin, kuinka reilu kaksi vuotta sitten virittelin keskustelua uskonnosta ja maailman synnystä Ilmajoella, kun Maria vietti aikaa Joninsa kanssa, Anna oli hellarikonffassa Keuruulla ja me Matin kanssa saimme "laatuaikaa" jutteluun.
Matti töksäytti yks'kantaan, että ei halua puhua kanssani uskonnosta. Tähän palaan vielä joskus jossain merkinnässä.
Palasimme vuoden 2007 jälkeiseen asetelmaan. Matti putosi inhoonsa ja minä vihaani. Eilen oli vähällä tapahtua sama. Sanoin määräilevästi ja epäherkästi, että nyt sitten vittu puhutaan meistä kahdesta, kun kerta meillä ei ole puhumista uskonnosta, maailmansynnystä, kirjallisuudesta, politiikasta ja saatana nyt ei taiteestakaan enää.
Miten salamannopeasti yhteinen kokemus murskautuu pieniksi murusiksi?
Vastapainoksi Matti sanoi, että ei hänen mielestään meistä hänellä ole mitään puhumista. Sanoin, että jahas, selvä juttu, menen oman pääni sisään, omaan maailmaani, se oli nyt siinä ja ehkä koko avioliitto - ja avasin Kimmo Takasen Päästä irti - vapaudu tunnelukoista -kirjan, jonka olin pongannut Itäkeskuksen Suomalaisen kirjakaupan hyllyltä juuri, kun olin päässyt omassa blogissani kysymään, mitäs nyt, kun tunnelukot on avattu, nahka revitty irti itsestä ja toisesta ja olemme vailla suojauksia. Että tarttis olla jatko-osa Kimmo Takaselta.
Totta saatanassa olen sitä mieltä, että pitää päästää irti, mutta sitä ennen on koetettava muistaa. Olin kesän 2009 hellepäivässä Sonkajärvellä Volokinpolulla tekemässä kotiseutureportaasia Miiluun ja pulahdin täynnä aistillisuuden kaipuuta suolampeen. Nousin ylös Ylä-Savon mutahiutaleet rintakarvoissani kimmeltäen. Olinkin ällöttävä. Haisin mudalta.
Minua ei saatellut rakastava katse. Menin kuselle Kiel'kalliolla jonkin vajan taakse. Tahdoin hävitä sinne. Metsän peittoon.
Minä olin vieras ihminen. Koetan nyt muistaa, mikä teki minusta vieraan. Pidin ovea auki syvälle, olin täysin auki ja haavoittuva. Hän ei sitä nähnyt, koska en puhunut mitään, mies näki vain vieraan ihmisen, joka käyttäytyi omituisesti ja lopulta tuli täyteen vihaa. Emme pystyneet puhumaan siitä emmekä mistään, koska olimme vieraita toisillemme. Vaikka olimme olleet yhdessä viisi vuotta jo. Olimme ehtineet siinä ajassa vieraantua pahasti. Haavoittaa ja haavoittua.
Toisen ihmisen version tapahtumista luin hiljattain päiväkirjani väliin säilömästä lappusesta. Sanat olivat melkein tappavia. Häpeä liimautui minuun. Sulkeuduin vuosiksi. Ainoat muistot vuosilta 2012 - 2018 ovat sellaisia, että kuljen metsässä yksin koirien kanssa. Maaselässä, Haukkuvalla, välillä Väisälänmäellä.
Muisti valehtelee. Voi herranpieksut, miten se valehtelee. Aviomiehen mielestä kohtaus Volokinpolulla meni pieleen sen vuoksi, että minä olin päättänyt jo etukäteen, mitä hänen pitää tehdä ja kun hän ei tehnyt, suutuin.
Toinen osa matkakertomustamme ilmestyy joskus ja se sisältää uskonnollisen elementin. Ostin hotelli-kulttuurikeskus Sofiasta Isä Ambrosiuksen Aika - ei johda unohdukseen ja luin sen pikavauhtia puoleenväliin, kun odotimme tyttöjä sunnuntaina Marian kodin parkkipaikalla.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]