Pia Valkonen

Valomerkki

su 15.7.2018

Höpsistä, eilen regressoiduin taas tarvitsevan viisivuotiaan tasolle. On se nyt kuitenkin vähän eteenpäin siitä, kun tavallisesti tässä avioliitossa olen koko ajan kosketusta tarvitseva vauva. Ihminen, jonka eloon jääminen vaatii kipeästi toista ihmistä.

Ja semmoinen tarkennus. Ei tämä joka hetki ihan näin surkeaa ole kuin blogissani kirjoitan. Minulla on elämä. Minulla on jopa jonkin verran elämää aviomieheni jumalallisen taikapiirin ulkopuolella. Tällä hetkellä minut pitää hengissä asia, josta en voi kirjoittaa. Kirjoitan siitä ehkä joskus julkisesti tai en koskaan. Kirjoitan siitä uskon sisarelleni, bestikselleni, kunhan saan yhden muistion ja yhteenvedon kirjoitettua.

Matin ahdistus eilen aamulla oli käsin kosketeltavaa. Olisin halunnut viettää mukavan hetken tekstieni parissa ja kertoa Tapani Kataisen kirjojen antamista ensivaikutelmista. Kissankuset. Matti rymisteli alakertaan vaikka haudutettu puuro ei vielä ollut edes tarpeeksi hautunut, viikonloppuaamuisin minä valmistan puuron ja koska toivon, että aviomies nukkuu pidempään - siunattu yksinäinen aamuhetki - teen puuron vesihauteessa.

Tosin Matti ei niin hirveästi tykkää pehmeäksi vesihauteessa muhentuneesta puurosta, mutta se onkin kompromissi, minun aamutoimivuorollani olen oppinut rationalisoimaan - en ole turhaan prosessijohtamista opiskellut - rationalisoin aamutoimeni niin, että teen kaiken pakolllisen pikavauhtia: kissoille ihan ensimmäiseksi ruokaa tai Osku herättää koko talon, koirat ulos ennen sitä, sillä Pimu muuten syö kissojen ruoat, sitten Pimu takaisin sisälle, jotta Pyry saa syödä rauhassa, koirille ruoka, Pimu seisoo aina vieressä, kun viipaloin koiranmakkaran, sitten kahvi keittimeen, kahvijauho meillä punnitaan kirjevaa´alla, että ei tarvitse riidellä siitä, onko kahvi tänä aamuna liian vahvaa tai litkua, puurovesi kattilaan - tänä aamuna kattilasta jäi muuten vesi ja kattila ehti kuumeta itsekseen jonkin aikaa - sitten puurohiutaleet.

Usein avaan tietokoneen jo, kun oman nenän alla on puurolautanen. Eilen aamulla kun oman nenän alla oli puurolautanen, tuli aviomies alakertaan ja alkoi huokailla. Koetin tarjota ratkaisua; lentäminen, ruohonleikkuu, autojen siivoaminen, metallinkeräyskuorman valmistelu. Ei, mies onnistui pilaamaan tekstini jo etukäteen, toki olin myös kovin väsynyt edellisalkuyön kruisailusta Saabilla pitkin Lapinlahden yötä ja lentokenttää, mutta laskin, että vireystilani kestää kolme - neljä tuntia.

Sitten mies meni takaisin nukkumaan. Menin perässä. Luin joitain sivuja Kataisen Rajantakaisia raatajia ja ajattelin nukkua muutaman tunnin. Sen jälkeen - minulla oli päivän työsuunnitelma valmiina - olisi vuorossa nopea lounaantapainen ja lakkasuo! Oli saatava uudet lakat alkuviikon aamupuuroille.

Mieskin nukkui. Vaikutti levolliselta. Oli päässyt pakoon painajaisiaan ja paineitaan.

Miehen puhelin soi. Kun linja oli jo auki, varmaan toisessa päässä tulin kuulluksi: Kuka se on? Kun aloin hahmottaa, että vittunyt vittutaas vittujoo mies on lähdössä työmaalle, muodostin huulillani: VOI VITUN VITUN VITUN VITTU!!!!!!!!!

Tehostin vaikutelmaa eleilläni. En muista tarkkaan, näytinkö keskisormea vai puinko nyrkkiä.

Mies lähti. Ajattelin, että voin kiirjoittaa. En voinut. Mahanpohjassa oli tuttu tunne. Nyt täytyy kaivaa esille Taivaallista seksiä - kirja kristinuskosta ja seksuaalisuudesta (toim. Minna Ahola, Marjo-Riitta Antikainen ja Päivi Salmesvuori). Ruumiintoiminnot ja seksuaalisuus eivät etenkään Vanhassa Testamentissa ole olleet kiellettyjä tai hävettäviä sinänsä. Sen sijaan se, että yksilö teki jotain, mitä yhteisö paheksui tai mikä oli yhteisön koheesion kannalta haitallista, oli kiellettyä tai paheksuttua. Miehellä saattoi olla avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita vaikkapa orjattariin, mutta naisen oli pidättäydyttävä avioseksissä. Sen vuoksi Vanhasta Testamentista muuten paistaa se, että avioliittoon kuuluu seksi. 

On muuten suorastaan raamatullista, että aviomies pitää vaimon tyytyväisenä.

(No, ny alkaa taas mennä ohi merkinnän, mutta aloin harppoa Taivaallisen seksin Matti Nissisen artikkelissa Ruumiillinen ihminen Vanhassa Testamentissa. Artikkelissa mainitaan suomen kielen sana häpy, joka viittaa häpeään. Sama on hepreassa, myös erwa viittaa häpeään. Erik Wahlströmin Jumalassa oli kohta, jossa häpy-sana yhdistyy myös Jumalan häpyyn, mieheen. En löydä sitä tähän hätään, mutta kohdassa Heprealaisen Raamatun Jumala muistaakseni makaa sammuneena ja hänen häpynsä on paljastunut.)

Heprealaisen Raamatun ihmisellä ei ole ruumiin ulkopuolista tai siitä riippumatonta olemusta. Sen vuoksi ihmisen luut pelästyvät ja munuaisia kirvelee (Ps. 6:3, 23:21).

Tämä on aivan ihana, (Ps. 16:9-10)

Minun ruumiini (lev) iloitsee, mieleni (kavod) riemuitsee, minun ruumiini (basar) ei pelkoa tunne. Sinä et hylkää minun sieluani (nefesh) tuonelaan, et anna palvelijasi joutua kuolmean valtaan.

Heprean kielessä lev on sydän, kavod on maksa, basar liha ja nefesh henkitorvi. Kirjaimellisesti Psalmi 16 kuuluu siis näin: "Minun sydämeni iloitsee, maksani riemuitsee, minun lihani ei pelkoa tunne. Sinä et hylkää minun henkitorveani etkä anna minun joutua kuoleman valtaan."

Ilmeisesti eilen, kun Matti starttasi UKI-pakun pihalla ja käänsi suuntansa kohti työmaataa, jouduin sapen valtaan. Poltti ja kirvelsi. En voinut kirjoittaa siitä, mistä aioin. Kirjoitin siitä, kuinka en joskus olekaan Mattia odottamassa, kun hän tulee työmaalta. En sitten iltapäivällä ollut, sillä olin lakkasuolla rauhoittumassa.

Meidän suhteemme alkoi valua kohti tuhoa helmikuussa 2007. Sen jälkeen märisin voimattomasti jokusen vuoden ajan jatkuvasti kovenevin volyymein. Lopulta Matin ei auttanut kuin sulkea korvansa. Minä tein johtopäätökseni ja suoritin poistumisen avioliitosta. Kävin esimerkiksi SKP:n edustajakokouksessa ja kahdesti edustajana Vasemmistoliiton puoluekokouksessa. En ollut enää odottamassa aviomiestä kotona hänen loputtomiilta työmailtaan ja muilta yhteiskunnalloisilta kiireiltään.

Meillä menee siis useasti samaa kaavaa noudattaen. Näen, että miestä ahdistaa, koetan keksiä hänelle kontrolloitua puuhaa ahdistuksen lievittämiseksi, joskus se onnistuu, joskus ei, kuten eilen, jolloin luulin miehen ahdistuksen lähtevän nukkumalla (ahdistuksen syy oli suuressa osin ihan puhtaassa fyysisessä väsymyksessä, en tajua, miksi en sallinut miehen jäädä illalla nukkumaan, kun hain Annan Kuopiosta, ajatus varmaan oli, että Anna olisi ajanut itse auton Kuopiosta Lapinlahdelle, mutta sitten tuli monta logistista sotkua.) . Olin väärässä! Miehen ahdistus lähti tekemällä työkeikan, joka ratkaisi monta hänen mielensä päällä ollutta asiaa.

Se, että uhkasin taas avioerolla, en ollut nykyinen minäni, vaan vuoden 2005 tammi-helmi-maaliskuun minä, jonka olisi pitänyt häipyä kuviosta silloin, kun Matti lähti Helsinkiin tekemään savolaisia betonilattioita. En kuitenkaan häipynyt, sillä aivoni erittivät oksitosiinia.

Pah, kirjoitus keskeytyy. Jatkuu joskus.

 

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi