Tapani Kataisen kirjojen naiskuva

Oikeasti, ihmiset, puhukaa puolisonne kanssa muustakin kuin auton parkkeerauksen vaikeudesta!

su 22.7.2018

Päätin, että kirjoitan vielä Tapani Kataisen kirjojen Saharasta Ceylonille ja Rakentajat rajantakaiset naiskuvasta. Ohuenpuoleinenhan se on, mutta Kataisen, insinöörimäisen miesmiesmiehen kunniaksi on sanottava, että hänen naishahmoissaan, jotka sangen läpikuultavina häivähtävät naturalistis-groteskien mieskokemuksien taustahyminänä, on yllättävää kyllä joissain kohti myös lämpöä.

Eteläsiperialaisen rakennustyömaan tulkki, Lena, on asiallinen ja viileä. Sotilaskylän asuntojen sisustustöihin tuodut pintakäsittelijä-tatjanat tekivät työnsä hyvin. Siivooja-Nina oli mutkaton ja puhutteli pomo-Penttiä suorasukaisesti ja samalta tasolta.

Rakennustyömaiden naiskuvauksessa ei voine välttää huoria. Neuvostoliittolaiset huorat olivat lähinnnä patjan asemassa, he eivät erottuneet edes taustahyminäksi. En muista, kuka Kataisen hamoista Rajantakaisissa rakentajissa bylsi neuvostohuoraa ja kauhukseen huomasi vatsassaan kiertelevän edellispäiväiset kolhoositorilta ostetut mansikat. Peräaukon lihakset pettivät ja mansikat valuivat kesken coituksen lakanalle ja huoran päälle. Ihmiskaupan ostajaosapuoli nauroi ja myyjä itki. Ostaja otti lakanan, ryttäsi sen ja heitti ikkunasta pihalle, maksoi toimitusmaksun ja toivottavasti ylimääräistäkin sekä poistui paikalta.

Tämähän tätä, niin miesmaailmaa: ”Työviikko oli kuusipäiväinen. Lauantaina lopetimme neljän aikaan. Vapaa-aikaa oli siten vähemmän kuin Siperiassa. Leningradissa oli mahdollista harrastaa mitä vain. Molemmat harrastukset alkoivat v:llä, mutta kumpikaan ei ollut virkkaus.” (Tapani Katainen Saharasta Ceylonille s. 107)

Avioliittokäsityskin tuli melko selväksi tapaus herra Virran tarinalla. Rakennustyömaiden miehet eivät paljoa parisuhdeterapioista piittaa. Kun luin Kataisen kirjaa, oivalsin jotain omasta aviomiehestäni. Aviomieheni ja minun välinen kokemusvälimatka on pitkä. Meillä kummallakin on ”paljon kokemuksia”, mutta toistemme kokemusmaailman arvostaminen ja suopea suhtautuminen on hakusessa. Minun on vaikea ymmärtää sitä, että rakentajat eivät tunteile eikä heillä ole ”tunnelukkoja”, tunteita ei joko ole (no, on niitä, mutta...), niitä ei tunnisteta tai ne kätketään visusti. (En tiedä, miksi minulle on tärkeää löytää henkinen yhteys näillä "naisehdoillani".)

Syy, miksi projektipäällikkö Pentti Virta ja siivooja-Nina alkoivat jutella enemmän ja enemmän, olikin puhumattomuudessa, rakennuspomon pitkän avioliiton kivettyneisyydessä: ”Nuoremman Ninan konstailematon suhtautuminen viralliseen oloiseen mieheen oli saanut Pentin puhehalut liikkeelle. Asiaan vaikutti patoutunut puhumisen tarve. Kotona olivat omat murheet, eikä siellä koskaan puhuttu työhuolista muuta kuin, että hyvin menee. Avioliittokin oli haalistunut sille asteelle kuin luonto oli sen tarkoittanutkin suvunjatkamisen tapahduttua – himokkaat, mutta lisääntymiskyvyttömät ovat luonnonjärjestyksen kannalta hyödyttömiä.” (Tapani Katainen Rakentajat rajantakaiset s. 36)

Kummallista on, miksi yhteys siivoojaan löytyi. Virrallahan piti olla selkeä käsitys maailmanjärjestyksestä: ”Siinä oli karkeasti kolme ihmisryhmää: toimihenkilöt, hyödyllistä työtä tekevät työläiset ja muut. Muita olivat työttömät, pakolaiset, maalaiset ja eläkeläiset. Hän itse kuului, ja oli aina kuulunut toimihenkilöihin. Hän oli ollut pakollisessa harjoittelussa opiskeluaikana isänsä kaverin rakennusyhtiössä. Ensimmäisestä kesästä ei ollut haittaa, jos ei hyötyäkään firmalle.” (Tapani Katainen Rakentajat rajantakaiset s. 37)

Herra Virrasta Katainen halusi kertoa jostain syystä paljon - muun muassa sen, miksi pomo oli sellainen kuin oli. Tämä nyt vain oli kasvanut sellaiseksi virkamiesperheessä, jossa oli ollut ankara sodankäynyt isä. Aatteet ja ihanteet olivat juurtuneet laakista päähän: ”Poliittiselta kannaltaan Virta kallistui oikealle kuin puu, joka kasvaa valmiiksi kaltevasta rinteestä.” (Tapani Katainen Rakentajat rajantakaiset s. 36)

Herra Virralla oli patoutunut puhumisen tarve, koska vaimon kanssa välit olivat käyneet muodollisiksi. Asiat, jotka kotona puhuttivat, olivat auton parkkeeraamisen vaikeus ja lasten suurempi ja suurempi eristäytyminen omiin oloihinsa. Niin. Rakennustyömaillakin saattaa piillä ihmisiä, jotka toivovat yhteyttä esimerkiksi omaan vaimoonsa tai edes johonkuhun. Miesmiesmies pystyy Kataisen mukaan vain hapuilemaan naista kohti viinapäissään ja mielensä päällä huoranvittu vaikka sian otsassa. Tällaisen kielikuvan kuulin omalta aviomieheltäni. Hänelle oli jokin kokeneempi timpuri jollain ensimmäisistä työmaista anno domini 1975 kertonut: ”Minä nain vittua, vaikka se olisi sian otassa.” Niinpä niin. Lause vaikutti meillä kotona voimakkaasti noin kymmenen vuoden ajan. Minä oikeasti luulin, että aviomieheni ajattelee niin, kun hänelle oli sen joku kokeneempi uros aikoinaan opettanut. Minulle ei tullut mieleen kysyä, mitä aviomies sloganistaan pohjimmiltaan ajattelee.

(Olemme keskustelleet tästä vanhemman timpurin tarinasta useaan otteeseen viime aikoina. Minä tulkitsin kertomuksen niin, että siinä vanhempi timpuri välittää nuoremmalle rakennustyömaiden asennemaailmaa hiljaisena tietona. Aviomieheni on toista mieltä kertomasta; se oli vain juttu Varpaisjärven Jonsan kylältä, neutraali tapahtumakuvaus talollisen pojalta, joka vastaa isälleen, miksi oli käynyt ”epäilyttävissä naisissa”. Kertomusta ei kuulema saisi irrottaa yhteydestään ja meidän välisestä keskustelustamme. Kumpikaan tosin ei muista, missä yhteydessä tarina tuli esille, mutta se on tosiasia, että luulin vuosikymmenen ajan aviomieheni ajattelevan niin naisista, kaikista naisista.)

Oikeasti, ihmiset, puhukaa puolisonne kanssa muustakin kuin auton parkkeerauksen vaikeudesta!

Valitettavasti Katainen ikään kuin unohtaa Rakentajissa rajantakaisissa herra Virran ja Ninan vai luinko kirjan niin huonosti, etten päässyt selvyyteen siitä, tuliko Virralle ja Ninalle suhde vai oliko keisi kirjassa esillä vain sen takia, että Katainen pääsisi valottamaan tylyjen ja teknisten insinöörien herkempää puolta. Pohdin sitä, onko Katainen etäännyttäessään tekstiä jakanut itsensä ikään kuin kahtia: pääasiassa hän tuntui esiintyvän kaikkeen keskusteluun opponenttina osallistuvana Pärnäsenä ja välillä mekanistisena evoluutiobiologian oppikirjaesimerkkinä Pentti Virtana?

Omasta kokemuksesta

Leningradin-komennuksestaan Tapani Katainen kirjoittaa seuraavasti: ”Minut palkattiin ilmojen kylmetessä työmaan väliaikaisten lämmitysten pomottajaksi. Eväinä olivat neuvot, että joku oli tilannut joitakin kappaleita jonkinlaisia lämmittimiä joskus. Kun lämmittimet tulivat, huomasin niiden olevan höyrylle tarkoitettuja, eikä meillä ollut käytössä kuin kaupungin haalea kaukolämpövesi. Lämmittimen puhaltimet levittivät purkutöiden muutenkin sakeuttamaa ilmaa varmasti joka kolkkaan, mutta lämpöä niistä ei juuri herunut. Koska minua ei saatu oikein sopimaan selvästi kummankaan pomoleirin jäseneksi, molempien mestarit pyrkivät haukuskelemaan minua lämmityksen kustannuksella. Lämmittimien uumenista hönki lämmintä henkeä sen verran, ettei niitä poiskaan lähetetty. Kelien kylmettyä niitä haluttiin jo enemmän kuin oli tarjolla.” (Tapani Katainen Saharasta Ceylonille s. 109)

Aivan mainiota ilmaisua! Otan tuosta vielä joskus mallia ja kirjoitan vuodesta 2009, jolloin olin valtakunnallisen ortodoksiaikakauslehden Aamun Koiton nukkepäätoimittaja ylipäällikkö-superpäätoimittaja Hirmuisen-Jyrki Härkösen (jonka kanssa kehotan olemaan tekemisissä ainoastaan juristin välityksellä) ja Pyhäin Sergein js Hermanin veljeskunnan toiminnanestäjä Jaana Pässssss päs päs tuota noin miten tämän näppäimistön ääkköset jumivat siis Pössin välissä. Niin. Vuosi oli silmiä avaava. Niin paljon pönötystä ja teeskentelyä, naamioiden säilyttämistä voi organisaatioon liittyä. Toisaalta. Ylipäällikkö Hirmuisen Härkösen kanssa oli ilo työskennellä, vaikka hän joka käänteessä koettikin polkea paperilla sopimaamme ja pyyhki peppureikäänsä sellaisilla asioilla, kuten vaikkapa yleinen työehtosopimus tai yleinen työlainsäädäntö. Hän sentään oli älykäs.