Pia Valkonen

Tapani Katainen Raatajat rahanalaiset
ei kun Rakentajat rajantakaiset

 la 21.7.2018

Istun Paula-siskon ja Villen Juuan Vihtasuon Välimäen tuvan pöydän ääressä. Olen täällä Pyryn kanssa kahden ja koetan ratkaista kaksi perustavaa laatua olevaa pelkoa elämässäni. Pelkään sekä pimeää että ukkosta. Eilen iltayöstä saapuikin kesäyö. Taivas oli pilvessä ja kehittelin mielessäni kaikenlaista. Ajattelin jättää kamariin valon ja oven raolleen tai ulos pihavalon. Rohkaistuin ja sammutin valon. Vähän aikaa koetin tasata pulssia ja sitten avasin silmäni.

Ikkunoista kajastikin haaleanharmaa valo.

En valvonut yöllä niitä tavallista kahta tuntia. Heräsin kyllä sankopissalle ja alkuyöstä siihen, että Kalle Haatasen haastattelema lähiö- ja luokkayhteiskuntatutkija Eeva Luhtakallio oli jäänyt Ylen Areenalle iPhoneeni puhumaan lähiödemokratiasta, mutta muuten yöuni oli varmasti paras lähikuukauteen.

Odotan ensi yötä. Enkä aamulla lotkauta korvaani, kun Pyry menee tuvan ovelle heiluttamaan häntää. Emme me ihan kahden koiran kanssa ole. Eilisiltainen rankkasade herätti taas yhden itikkasukupolven. Hiiretkin rapistelivat äsken tuvan ja kamarin välisen seinän sisällä. Koetan peitellä leivät ja sen semmoiset.

Olen minä tämän aarrekartttaani piirtänyt. Vanha punainen tupa ja perunamaa. Tosin pelto tässä on ihan villiintynyt, mutta toistaiseksi riittää tuvan ikkunasta ulos tuijottaminen. Hieromme siskon kanssa kauppoja ja Matti on kauhuissaan. Koettaa viestittää minulle, että häntä jo oksettaa pelkän betonimyllyn näkeminenkin. Minä koetan sirkuttaa, että eihän tässä ole kuin parit lattian teot ja muutaman hirrevaihdot plus katon oikaisu, ihan pikkujuttu restaurointimestarille. Saunakin pitää ehkä pönkittää toiseen kertaan, mutta kun siinä on niin hyvät löylyt.

Matille olisi oma puuhatila vanhassa navetassa ja hänelle voisi pyhittää kyökin. Se onkin ollut Villen oma sisäverstas.

Ylhäällä olisi pikkuinen neidonkamari Annalle ja Maria voisi nukkua tuvan takaisessa huoneessa. Me Matin kanssa tuvassa.

Minä tarvitsen tätä. Haluan kuullaa kärpäsen pörinän ja hiirten rapinan. Tänä kesänä Lapinlahden mopoilijoiden äänenvaimentamattomat päristimet ovat ylittäneet sietokynnykseni. Joka yö olen herännyt helvetilliseen meteliin, desibeli-ikkunat kyllä on, mutta on ollut pakko pitää ikkunaa auki, - ja joka yö olen valvonut parituntisen sydän takoen.

Maria kysyi eilen puhelimessa, mitä ihmettä minä täällä teen.

Sanoin, että en mitään. Olen. Kuuntelen. Tunnustelen. En edes lakaise ulkohuussia. Tai ehkä lakaisen sieltä kuivat lehdet, jos viitsin. Jos en viitsi, en lakaise. Pyry likasi jo Paula-siskon matot. Juoksi heti ensimmäisenä läheiseen rapakkoon rypemään. Ihan siitä vain. Nyt se makaa rappusten edessä kuin kuollut.

Aamulla kun oli vähän yksinäistä, kuuntelin Ylen Areenalta Kalle Haataisen ohjelman Michel Focault´sta. Pitää sanoa Ylä-Savon subcomandante Marcosille, että sosiologian professori Ilpo Helén osasi nyt puhua Focault´sta niin, että minä jotain luulin tästä ymmärtäneeni. Ohjelmassa mainittiin muun muassa sana biopolitiikka.

On minulla mukana täällä Meghnad Desain Marxin kostokin. Kuten yli puolenkymmentä muutakin kirjaa. Ihan vain sen takia, että jos tulee mieleen lukea jotain.

Tapani Kataisen kirjat

Tapani Kataisen Rakentajat rajantakaiset on ammattimaisempi ja etäännytetympi kuin hänen Saharasta Ceylonille -kirjansa. Saharasta Ceylonille Katainen käyttää minäkertojaa ja rajantakaisissa rakentajissa arvelen kirjoittajan alter egona olevan rauhallisen Pärnäsen, joka ikään kuin pienen etäisyyden takaa tarkastelee ihmisiä, jotka ovat kokoontuneet rakentamaan Neuvostoliittoon sotilaskylää. Rahoitus tulee Saksasta ja mukana rakentamisessa on Venäjän kansallisuukisen kirjosta virolaisiin.

Väliin Katainen on kirjoittanut kuin kokeeksi mietteitä muun muassa globaalikapitalismista ja kansantalouden kakunjaosta. Pärnänen tykkää väitellä. Aina sitä mukaa, kuka on hänen keskustelukumppaninsa, hän asettuu vastahankaan. Ärsyttää tahallaan.

Saharasta Ceylonille -kirjan jälkisanoissa Niinpä niin Katainen kirjoittaa: ”Matka Neuvostoliiton hääriltä, peruskansaa tasapäistäviltä kaduilta villiin, maailman listat täyttävään roistokapitalismiin on ollut hurjaa seurattavaa. Parasta, jopa humoristisinta siinä on näin rajan takaa katsottuna, etteivät syrjäkylien baabuskojen teepannut ole kokonaan jäähtyneet tai itsekasvatetut perunat lakanneet puuliedellä porisemasta. Näin siitä huolimatta, olivatpa ruorissa tsaarit, leninit, stalinit, perusjuopot tai KGB:n kovanahkaiset agentit.” (s. 239)

Jotenkin ihana lukea sellaisen ihmisen tekstiä, joka on kartalla siitä, mitä Venäjä on ja taitaa kaunoilmaisun. Jeltsin oli perusjuoppo ja Putin KGB:n agentti.

Jälkisanojen viimeinen kappale on vinksahtaneisuudessaan aika leppeä. Siinä Katainen sanoo, että ihmiset ovat joka puolella maailmaa erilaisia. ”Kaikista ihmisistä löytyy eroja, jotka korostuvat tai häipyvät syntymän jälkeisissä elämän menestyksissä ja menetyksissä. Yhteistä kaikille on kuitenkin omaneduntavoittelu ylitse muiden. Muuta on turha väittää ja uskoa. On aivan sama, uskoiko luomiskertomukseen tai evoluutioon, niin yksilön pärjäämisvietti ja vallanhimo ovat kaiken alkuvoima. Äidin suhde lapseensa on lienee lähimpänä epäitsekkyyttä jossain tapauksissa, muuta sekin on nopeasti ohimenevää – itsekkyys on ikuista.” (Tapani Katainen Saharasta Ceylonille s. 240)

Mnjaah, ajattelen, Katainen on niin miesmies-kirjoittaja, hän on päällepäin kyynistynyt, mutta ei sitten kuitenkaan. Hän on tietoinen siitä, että on oman kulttuurinsa sekä käsitystensä ja aikakautensa tuote niin kuin minäkin. Kirja alkaa kuvauksella siitä, miten nuori vastavalmistunut insiööri päätyy projektihommiin Muamar Gaddafin Libyaan. Kirjan epilogissa Katainen osoittaa seuraannensa, mitä maissa, joissa hän on ollut töissä, on tapahtunut. Gaddafi on kukistettu ja Libya luisunut Afrikan vaarallisimpien valtioiden joukkoon. Sri Lankassa sisällissota on loppunut ja Botswanan AIDS-tilanne on yhtä huono kuin ennenkin. Muuten maa on vakaa ja rauhallinen.

Olen Saharasta Ceylonille -kirjassa noin sivulla 80. Suomalaiset komennusmiehet ovat tulleet Kemerovoon Etelä-Siperiaan hiilikaivoksille. Katainen kuvaa lämpimästi erilaisia kohtaamisia venäläisten kanssa. Aina kun miehet menevät vieraisille, pöytä katetaan koreasti. Aina löytyy jotain marjaa, hilloa tai sientä, jolla saadaan aikaan juhla-ateria. Tämä on niin tuttua!

Aivn mainio oli kuvaus siitä, kuinka rakentajat saivat Suomesta käyttöönsä mikroaaltouunin. Kokki sanoi ensin, että meinaa käyttää uunia ainoastaan nappaskenkiensä lämmittämiseen, mutta sitten suomalaiset innostuivat kypsentämään mikrossa lihakimpaleen, jonka olivat jostain onnistuneet ostamaan. Kaupoissa usein ainoat lihat olivat myyjissä. Lihaklöntti kypsentyi aina vain mustuneena kerroksena päältä ja lopulta se päätyi työmaan vartiokoirille, jotka eivät kuulema kypsyysasteesta valittaneet.

Toinen hilpeän hauska oli kuvaus siitä, kuinka itse kukin suomalaisista työmiehistä koetti tehdä vaikutusta työmaatulkkiin Lenaan. Lena oli vakavikko eikä hänestä saanut irti neuvostokritiikkiä, no ehkä pikkuruisen verran – olihan jo Gorbatshovin aika, mutta muuten ”sosialismi ei ollut uhattuna hänen taholtaan”. Sivulle 83 mennessä Lenasta ja Timosta oli tullut jonkinlainen pariskunta. Saa nähdä, palaako Katainen vielä Lenan ihmissuhdekiemuroihin.

Ensimmäinen kohta, jonka Kataisen kirjasta Rakentajat rajantakaiset merkkasin oranssilla liimalapulla, oli sellainen, jossa Pärnänen sai harjoitella omaa rooliaan kaiken varman tiedon epäilijänä. Sellainen ihminen on tärkeä. Kirjan hahmot Mika ja Matti saattoivat Pärnäsen kanssa teroittaa argumentaatiotaitojaan. Pärnänen saa kohdassa aiheen vetää pöytään ihmisen oman edun tavoittelun ja kansantalouden kakun kasvattamisen tärkeyden. Pärnänen julistaa kunnioittavansa minimipalkkaista, joka sanoo, että ei halua palkankorotusta, vaan isomman kansantaloudellisen kokonaiskakun. Tähän sanoisin minä, että hööh, miten epätarkkaa analyysia. Tuloeroissa on kyse tulonjaollisesta epätasa-arvoisuudesta. Raha on vain pelimerkki. Kuuntelin tosin eilen tänne ajaessa Kalle Haatasen radio-ohjelmaa oikeudenmukaisuudesta. Siinä Aalto-yliopiston johtamisen filosofian professori Matti Häyry jutteli John Rawlsista.

Olen ihmetellyt, miksi vasemmistolaiset ovat kumman nihkeästi suhtautuneet Rawlsin oikeudenmukaisuusteorioihin. Ehkä ne ovat vasemmistoväen mieleen liian teoreettisia malleja.

Muistan, kuinka olin Savon Sanomiin 1990-luvun loppupuolella tekemässä juttua Pentti Linkolan vierailusta Siilinjärvelle. Linkolan alustustilaisuuden jälkeen yleisöstä tuli Linkolan kanssa juttelemaan joku parempiosainen rouva, joka permanentattu pää tutisten julisti, kuinka väärin on, että köyhät naiset vaativat toimeentulotukea kampaajakuluihin. Hänestä sellainen oli aivan liikaa vaadittu. Olisi pitänyt tajuta sanoa, että niin niin, rouva kannattaa nyt vain köyhille annettavaa kampaaja-avustusta, sillä näyttää siltä, että rouva inhoaa syvästi köyhiä; jos köyhä pääsisi joskus kampaajalle, eivät he olisi niin inhottavan oloisia eivätkä aiheuttaisi rouvalle esteettisiä inhonväreitä.

Pärnänen luotaa suhdettaan uskontoon. Hän miettii, että on vanhemmiten jopa vältellyt Jumalasta kiistelyä, sillä mistä sen tietää, jos se joku jumala kuitenkin on… toisaalta no, jos vaikka kaataa maahan ison saavillisen lieroja ja katsoo niiden touhuamista tupakan verran, niin jos siinä loirimisessa on yhdelle keskivertojumalalle ohjaamista, että kaikki menee hänen tahtonsa mukaiseen suuntaan, saatikka kaikki maanpäällinen sohiminen … koko maailmankaikkeudesta puhumattakaan – kyllä siinä joku liero hitaampijärkiseltä jumalalta pääsee joskus menemään toisen yli, kun piti mennä alta. (Tapani Katainen Rakentajat rajantakaiset s. 27)

Sepä oli hykerryttävä kannanotto Jumalan kaikkivoipaisuuden paradoksiin. Googlasin ja kysymykseen tuli viittaus itse Ludvig Wittgensteiniin. En ole veikkohuovisiani lukenut, mutta arvelen, että lierokielikuva on konstapylkkäsmäinen.

Pidin kovasti Rajantakaisten rakentajien loppuhuipennuksesta. Sehän oli kuin klassisen draaman kaaresta. Jännitys nousee kirjan loppua kohden; saavatko rakentajat valmiiksi melkein mahdottoman urakkansa edes joskus? Vähän ennen seestymisvaihetta tulee väkevä mutkakohta. Virolaiset ovat tankanneet generaattoreihin dieseliä väärästä tankista. Valmistumaisillaan olevassa sotilaskylässä on neljäkymmentä astetta pakkasta ja kesälaatua oleva käytetty polttoöljy jähmettää kolme amerikkalaisvalmisteista generaattoria kuin yhteisestä käskystä: BigMac, Ronald ja Poika lakkaavat toimimasta. On joulunpyhät ja melkein koko työmaan väki kotimaissaan joulunvietossa.

- Pärnänen ja Mika, nyt munat riipuksiin tai ne jäätyy kohta siihen asentoon, mihin ne ovat jääneet, huhuili työnjohtaja miesten parakin yhteiskeittiössä valokatkaisijaa etsien. (Tapani Katainen Rakentajat rajantakaiset s. 201)

Lopulta kolme amerikkalaista hyrähtävät käyntiin. Sitä ennen suomalaissankarit ja virolainen työpari olivat tehneet miltei läpi yön uurastusta koneiden puhdistamiseksi. Kylmä polttoöljy, vaikka oli kesälaatua, poltti ihoa kuin kiehuva vesi. Myös kaikkia työkaluja tai metallisia osia olisi pitänyt käsitellä käsineet kädessä.

Miehisen työn kuvaus Kataisen kirjassa on ainutlaatuista. Eihän nykyajan mieskirjailijoista ole kukaan tainnut koskaan ”oikeissa töissä” ollakaan. Matti Pulkkinen taitaa olla viimeinen kirjailija, joka ennen julkaisemistaan oli nähnyt jotain muutakin kuin kirjoituskoneen tai tekstinkäsittelylaitteen.

Minua generaattoreiden hyytyminen kosketti etenkin sen vuoksi, että olen ollut kahden sähköteknikon, Alpo Ollilan ja Jalo Boreniuksen sekä Alpon veljien Arton sekä Sepon, kanssa asentamassa Kuopion kaupungin lahjoittamia sähkögeneraattoreita Konevitsan luostariin. Olin tulkin ominaisuudessa ja asennusseikkailuista saattaisin minäkin joskus kirjoittaa, jos vain olisi aikaa. Joskus vielä. Kirjoittaisin naisnäkökulmasta. Esimerkiksi siitä, kuinka välillä Alpon piti hyräyttää generaattori toisessa päässä luostarisaarta käyntiin, kun tulkki halusi föönata Lattokassa pestyn tukkansa.

Laatokka oli jääkylmä. Seisoin vaatteet yllä polviani myöten järvessä ja kastelin vain hiukseni. Siinä sitä varmasti luostarissa ihmeteltiin, että aijaa, saatiinko nyt sähköt päälle – ja sitten viidentoista minuutin päästä sähköt taas sammuivat, kun tulkin tukka oli föönattu kuivaksi ja geelillä käsitelty.

Kataisen kuvaus sotilaskylän pattereiden koeponnistuksesta ja hitsaussaumoista oli myös hauska. Luin sen peilaten omaan vaatimattomaan kokemukseeni aviomiehen apulaisena lapinlahtelaisen kerrostalon putkiremontissa. Minä muuten olin timanttiporausavustaja – eikä se ole vähän se!

Jatkan ehkä vähän vielä Tapani Kataisen kirjoista, mutta nyt lähden isosiskon luokse kirkonkylään saunaan. Täällä maalla emme jaksa saunaa lämmittää semminkin, kun pesuvesi pitäisi tuoda kirkolta. Kaivoon tulee putkea pitkin kyllä lähdevettä, mutta kaivon päällä on viritys, jonka osaa purkaa vain Matti Valkonen. Tähän tulokseen isosiskon kanssa tulimme yhteistuumin.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi