Tapani Katainen ja Raatajat rahanalaiset

Gerbaud´n kahvilassa Budapestissa

pe 20.7.2018

Kun päivitin Facebookissa, että Anna lähti ajokortin saatuaan isosiskonsa luokse Helsinkiin - yksin, autolla - lennähtivät kuin taivaan enkelit nuoruuteni sankarit kommentoimaan, että osattiin sitä mekin. Ja sitä paitsi! Me itsenäistyimme aikana, jolloin ei ollut kännyköitä.

Vaikka Anna lähti kotoa kohti Helsinkiä ilman, että äiti edes oli talon kuistilla heiluttamassa nenäliinaansa hyvästiksi - olin Iisalmessa palaverissa - Anna saattoi Helsingin-moottoritien P-paikalta soittaa ja kiukuta suoraan Matin korvaan sitä, että Skodan varakanisterin letkun pää ei muka sovi polttoainetankin aukkoon. Matin tehtävänä oli vain sanoa, että koetahan nyt vielä kerran ja rauhallisesti - en tiedä, sanoiko Matti, että koeta asettaa letku toisinpäin. Seurasin sivusta, että aikuisen tehtävä oli ottaa vastaan kiukku ja hätä, kuunnella ja antaa toiselle mahdollisuus tulla kuulluksi, minäkin kuulin huudon: vittutääeivittumeetääletkuvittutänne!!!!

Nyt pikkusisko on potkaissut isosiskon manuaalipyörätuolista heijastimen paskaksi tai muuten vain murjonut pyörätuolia Skodan takakonttiin. No, asia selvitetään sitten, kun molemmat jättiläisegot tulevat ensi viikolla yhdessä kotiin. Kuopuksen ajokortti on kyllä minulle suuri helpotus. En olisi millään jaksanut lähteä Helsinkiin ajamaan ja runoilijahahmo Mara Karoa hakemaan.

Ilmeisesti Vuosaaressa ei olla vielä herätty, kun vastausta viestiini ei ole tullut. Kysyin, saanko kirjoittaa blogiini siitä, että Maria on nyt Mara Karo ja miksi näin on ja mikä on mara.

(Mara on marsunsukuinen ruohonsyöjä, jolla on hirmu pitkät jalat. Se näyttää minikokoiselta kengurulta.)

Facebook-keskustelu nosti mieleeni tapauksen, kun odottelin Budapestissa Partasen Oilia (nyk. Orispää). Istuin tuntikausia hienossa Gerbeaud´n kahvilassa - Oili oli lähtenyt omille teilleen ranskalaisen valokuvaajaystävänsä kanssa - istuin kaikessa rauhassa, muistaakseni juttelin ihmisten kanssa eikä ystävätärtä kuulunut. Ei se minua haitannut. Ajattelin, että kyllä Oili sieltä ilmestyy aikanaan. Ja niin ilmestyikin! Olivat Pascalin kanssa herättyään - joskus iltapäivällä - soittaneet Suomeen Oilin kotiin ja kysyneet, mitä kello on.

Aikamoista, kun ajattelee, että ulkomaanpuheluiden soittaminen oli vuonna 1988 superkallista. Emme me interraililta kotiin soitelleet. Asiat vain hoituivat, kuten se, että kesällä 1987 lähdin ensin Oilin kanssa Lontooseen ja Edinburghiin. Sitten Salosen Marita tuli omilta kiireiltään Lontooseen ja jatkoi Oilin kanssa Irlantiin. En muista, missä ystävykset tapasivat, mutta minä läksin Lontoosta junalla ja lautalla ja sitten taas junalla kohti Budapestiä, jossa vastassani oli rakkauden suuri ja julma valtikka, Juha Akkanen, joka kyllä siihen mennessä oli saanut minusta ja oikkuiluistani enemmän kuin tarpeekseen. En tosin asiaa näin jälkikäteen ihmettele.

Juha tuli muistaakseni Unkariin Portugalista Kirsti Eklundin luota. Häneen minun rakkauteni suuri ja julma valtikka oli tutustunut Ylessä Tänään iltapäivällä -ohjelmassa töissä ollessaan sillä seurauksella, että olin polttanut Kirsi Eklundin Juhalle lahjoittamasta lyijykynäpiirustuksesta yhden kulman. Piirustuksen avopuolisoni oli ripustanut yhteisen kotimme - minä tein Juhan asunnosta meidän yhteisen kotimme - taas minä ! - seinälle, poltin vain yhden kulman, sillä piirustus oli hirmu hyvä ja taidokas. Sen piirtäjä oli ilmiselvästi visuaalisesti lahjakas ihminen.

(Olin vain niin vihainen, että minun piirustuksiani ei koskaan ole minkään minun kotini seinällä, vaikka minä myös olen taiteellisesti lahjakas ihminen ja hyvä piirtäjä!)

Tai oliko se nyt niin, että Juha oli Portugalissa Kirsi Eklundin luona edellisenä kesänä, kun minä ja Oili olimme Amsterdamissa ja Pariisissa. Pariisissa en muista ketään napanneeni, mutta Amsterdamissa kipeän tietoisena siitä, että rakkaani oli Portugalissa ihmisen kanssa, joka oli sekä visuaalisesti lahjakas, kuten minä, mutta myös musiikki-ihmisiä, mitä minä en ole, olin kateudesta vaaleanmyrkynvihreä kuin raaka kurkku, musiikkitoimittajahan tämä kilpailijattareni oli, niin minä nappasin eräästä pilvenpolttoluolasta mukaani portugalilaisen nuoren miehen. En muista nimeä, mutta tämä oli söpö kuin seemiläisiin heimoihin kuuluva Ristus mustine kiharoineen.

Näin sitä 1960-luvun puolella syntyneet hoitivat parisuhdeasioitaan. Toiminnassani oli vissi logiikka. Kun kerta rakkaani oli Portugalissa Portugalin-tuntijan kanssa, minäkin tahdoin saada "portugalini".

Juha oli kuitenkin viettänyt aikaa Unkarissa ennen minun saapumistani junalla Lontoosta. Ranskan-lautalla tapasin Monica Winqvistin, en muista, minne hän oli menossa, mutta ei Unkariin kuitenkaan. Budapestissa junalta oli vastassa nyreä ja kireä "rakas" ja yhteinen matkustus meni aivan täysin perseelleen. Minä, vaikka olin ollut Lontoossa ja Edinburghissa täysin uskollinen, ehkä siksi juuri, olin täysin menettänyt itsetuntoni ja jälkeenpäin luin "rakkaani" päiväkirjasta, että olin ollut koko Budapestissa oleilumme ajan kuin vaivalloinen perässä raahattava säkki.

Maksoin asian takaisin rakkaalleni talvella 1991, kun eromme jälkeen Hän saapui luokseni Moskovaan. Oolin aivan erityisen huomaavainen Hänelle, tulkkasin ja selostin muun muassa metrossa tarkasti, minne olimme menossa ja mistä olimme tulossa. No niin. Minähän se vielä siinäkin vaiheessa olin se, joka halusi enemmän. En tosin muista, mihin väliin se exäni reissu Moskovaan osui; olikohan se bolivialaisen Benjaminin ja virolaisen rakentajajättiläisen Valbo Kallasteen välissä? Paljon mahdollista, sillä sydämeni oli vereslihalla enkä itse asiassa koko Moskovan-vuotenani muuta toivonut kuin, että saisin Juhan jotenkin takaisin.

Miten jumalllliste minä kirjoituksessani päädyin Moskovaan, sillä minunhan piti kirjoittaa Pariisista ja Pompidou-keskuksesta? Vaikka oma elämäni ennen lapsien syntymää olikin vain päättymätöntä ihmissuhdemössöä, jäi aina silloin tällöin jotain asiaa mieleen. Pariisissa kävimme Oilin kanssa nykytaiteen museossa Pompidou-keskuksessa. En muista, mitä näyttelyitä siellä oli - joitain huikeita mustavalkoisia valokuvia muistan nähneeni - mutta eniten mieleeni jäi rakennus. Se oli ihan sikaruma, mutta sen muistan, kuinka museossa kuljettiin kerroksesta toiseen rakennuksen julkisivulla olleita teräs-lasiputkiloportaikkoja pitkin.

Pompidou-keskuksesta Wikipedia kertookin, että rakennuksen ideana on jättää kaikki rakenteet näkyviin. Se jäi tosiaan mieleen, vaikka en siitä pitänytkään. Lisäksi keskuksen pihalla oli jokin tanssiperformancetapahtuma ja minusta oli ihanata velloa kansainväliseltä näyttävän - ihmisiä oli täysin mustista pohjoisafrikkalaisen tummanruskeisiin ja kalpeisiin eurooppalais-amerikkalaisiin - väkijoukon sisällä.

Koimme Euroopan muutoksen jo silloin. Ja silloin, kun budapestilaisessa punkluolassa  Fekete Lyukissa tutustuin australialais-singaporelaiseen Harin de Soysaan. Harin näytti minulle kuvaa lapsuudenperheestään. Muistaakseni perheessä oli kuusi lasta ja Harin nuorin. Isä oli australialainen ja äiti singaporelainen aasialaisine piirteineen. Kaikki muut lapset näyttivät waspeilta (white, anglosaksinen, protestantti), mutta kuopuspoloinen oli kuin äitinsä. Harin kysyi minulta, haittaako, että hän on värillinen, coloured. Minä en edes tajunnut, mitä sellainen tarkoittaa. En itse asiassa ollenkaan edes ajatellut asiaa, mitä on olla "coloured". Afrikkalaisperäiset olivat mustia, black, ja afroafrikkalaiset olivat mustia, black riippumatta siitä, olivatko täysin mustia vai vain puoliksi. Värillisyydestä olin kuullut, mutta ei se minulle sanonut juuta eikä jaata.

Kirjoittelimme Harin de Soysan kanssa jonkin aikaa. Hän lähti Budapestista Britanniaan etsimään elämäänsä ja tulevaisuuttaan. En edes muista, mitä hän halusi elämässään tehdä. Ei Harinin värillisyys ollut minulle mikään ongelma. En rakastunut häneen sen vuoksi, että hän ei ollut imatralainen punikin pojanpoika, isätön runopoika, joka esitti kovaa maailmanmiestä minulle, joka oikeasti olin vähän pullakka, no isorintainen, maalaistyttö, syntynyt Imatralla minäkin.

Olin omasta mielestäni ihana ja pehmeä taskuvenus, mutta myös on tunnustettava, että aivojeni tilalla oli pussillinen pumpulia.

Olemisen sietämätön keveys

Olen minä sitä monta kertaa Ärräpäihin kirjoittanut. Me etuoikeutetut ja kevytmieliset milankunderalaiset kävimme vähän polttelemassa Amsterdamissa pilveä ja sen jälkeen läksimme kohti Pariisia tsekkaamaan nykytaiteen juttuja kansainvälisessä ilmapiirissä, kun Kiteen punikki oli jo ollut pari vuotta kotitilansa isäntä, päättänyt lopettaa maanviljelyn ja mennyt rakentajan töihin Moskovaan sen takia, että hänen piti elättää itsensä.

Me elimme kuin ruhtinaat valtion takaamalla opintolainalla ja panimme aina kesätienestit menemään syyskuun interraililla. Keväällä muodostimme jonon Oilin taakse, kun hän nosti rahaa pankkikortillaan. Voi olla, että Oililtahan me rahaa lainasimme keväällä 1986, kun läksimme Salosen Marita, Sistosen Janne ja Vuorisen Markku sekä minä Ruotsin ja Tanskan läpi kohti Hampuria. Kun juhlimme Hämeenpuiston kommuunissa Oilin 21-vuotisjuhlia, tuli yllätttävä mieliteko. Oli päästävä Hampuriin. Marita kyllä koetti sanoa, että eihän meillä ole killinkiäkään rahaa, ja minä vastuuntuntoinen perheenäiti ja yrittäjä nykyään, sanoin, että ei haittaa, lainataan jostain.

Auton saimme lainaan Sistosen Jannen pieksämäkisiltä vanhemmilta, en muista, keneltä rahat lainasimme, Oililta varmaankin! En minä nyt niin röyhkeä ollut, että olisin lainannut rahat suurelta julmalta valtikaltani, vaikka tämä kiltisti saattoi minut reissuun jo taaksejäävän poikaystäväni Markun kanssa.

Nuori ajattelemattomuuteni kävi paljastavasti esille kortista, jonka löysin eilen, kun koetin etsiä valokuvaa Oilista Pariisissa kantamassa vanhanmallista ja tyylikästä matkalaukkua olkapäällään musta pitkä hame liehuen ja sifonkihuivilla pitkän ruskeat hiuksensa taakse solmineena. En juuri sitä kuvaa löytänyt.

Sen sijaan löysin valokuvan, jonka olin vedostanut Otavan opiston aikaisista negatiiveistani Tampereen yliopiston valokuvauskurssilla. Me röyhkimykset panimme todella vedostuslabrassa tuulemaan. Koeliuskat olivat lakanan kokoisia ja onnistuimme räjäyttämään yliopiston harjoitustoimituksen budjetin. Ainahan vedostus oli ollut kallista ja paperi kallista, tällä kertaa se oli meille maksutonta. Ja mehän vedostimme.

Olin vedostanut itsestäni kuvan, jossa sulaudun Otavan opiston muiden tiedotus- ja viestintälinjalaisten joukkoon. Kuvassa istumme opiston vanhan puupäärakennuksen (puupää?) siis puutalon edessä kevätauringossa nurmella. Olen lähettänyt kuvan korttina Puumalan-poikaystävälleni ja olin kirjoittanut taakse aika kylmää tekstiä:

30.9.1985 ma

Ciao! Juuri äskön soitin, mutta jäipä asiat kesken. Jos viitsit, niin marssi oikopäätä kirjastoon ja pyydä kaukolainaamaan Miettisen Jorman Toimitustyö!! Sitä nimittäi ei saa mistään. Alkaa olla kiire. Pitää kirjoittaa essee sen perusteella. Tulen siis 16.54 junalla perjantain (a-kirjain puuttuu) ja linzaan noin 3 tuntia. Lopetin ryyppäämisen taas viime viikon perusteeella. t. Pia PS. Älä hukkaa tätä kuvaa mä tartten vielä minäkin olen mukana kuvassa.

Olin kortin kirjoittamisen vaiheessa ollut Tampereella opiskelemassa kuukauden ja olin käytännössä jo jättänyt edellisen elämänvaiheeni poikaystäväni. Tämä oli Lappeenrannan teknillisestä opistosta valmistunut yhdyskuntasuunnitteluinsinööri, naapurin poika, umpikepulaisista vanhemmista. Hän oli edellisenä kesänä työskennellyt Puumalan kunnassa rakennustarkastajana ja minä näppäränä sekä toimeliaana tyttönä yhdistelin hänen rakennustarkastus- ja omia juttukeikkojani Puumala-lehdessä.

Puumalan-poikaystävääni olin Puumalassa kyllä umpirakastunut, mutta minulla ei ollut aikomustakaan jäädä insinöörinrouvaksi kunnanvirkamiehelle, jollekin tekniselle tyypille, vaikka tämä olikin taiteellisesti lahjakas, hirmu hyvä piirtäjä.

Matti Valkosella syksyllä 1985 oli jo omin käsin rakennettuna Lapinlahdella Matikkakuja 6:ssa omakotitalo ja siellä komea sekä näyttävä vaimo-Riitta sekä kaksivuotias Noora-tytär. Jos jostain syystä tiemme olisi leikanneet silloin, olisi Matti todennäköisesti ajatellut minusta: "Umpihullu!" ja minä olisin ajatellut Matista: "Umpitylsimys." (... Mutta ihan pantava, olihan minulla parikin kokemusta siitä, kuinka pienten lasten isät siinä vaiheessa, kun vaimo on haavoilla ja väsynyt, väsynyt, väsynyt, ovat nuorien tyttöjen vietävissä.)

(Ei, ei, ei! En olisi ajatellut Matista edes, että pantava. Olisimme olleet toisillemme kuin ilmaa. Niin eri maailmoista ja eri elämäntilanteista. Ikäeromme sitä paitsi olisi siinä vaiheessa ollut aivan liian suuri. Ehkä hän ei olisi tunnistanut minua edes naiseksi. Ja ihan oikeasti! Nykyinen aviomieheni ei ensimmäisen avioliittonsa alussa ollut kenenkään vietävissä.)

Saharasta Ceylonille ja Siperiaan

Tapani Kataisen Raatajat rahanalaiset oli mieskirja. Suhtauduin Kataisen kumpaankin teokseen sekä Raatajiin että Saharasta Ceyloniin suopeasti jo etukäteen, sillä heti ensilauseesta, jonka häneltä Lapinlahden ilmailijoiden Ikaruksen huoltopäivänä kuulin kesän alussa, tunnistin hengenheimolaiseni.

Tapani Kataisen huumori oli tietoisesti pistävän sovinistisista. Tarjouduin keittämään hänellekin kahvia ja tyyppi sanoi, että niin hyvää kahvia et sinä kyllä pysty keittämään, että hän pystyisi sitä juomaan. Ja hetkonen, mitäs muuta tyyppi sanoi? Niin! Kun sanoin, että lentokentän kahviotoimisto kaipaisi kyllä naisen kättä, Tapani Katainen sanoi, että siitä vaan!

Olin juuri kertonut hänelle, että seuraan miestäni nyt hänen lentokoneharrastuksiinsa, sillä haluan, että meillä on "yhteistä aikaa" ja haluan oikeasti tutustua aviomieheeni, joka - en muista, sanoinko näin - on yhteisinä yrittäjävuosinani käynyt niin vieraaksi, että en oikeastaan tiedä, omistammeko me edes saman firman.

Heti tuli sellainen olo, että tulin ymmärretyksi.

Tapani Kataisessa oli jotain oudon tuttua. Kun siinä päivän pompin sekä Matin että toisen lentokonehuoltajan ympärillä auliisti palvellen (siis niin kuin minä?! Niin!) ja jututin, tajusin, mistä tuttuus. Tapsalla oli aika lailla samanlainen elämä kuin raksainsinööri-isoveljelläni! Olivat ilmeisesti olleet samalla Libyan-työmaalla kummatkin, mutta Tapsa hieman nuorempana sen lopettamisvaiheessa.

Touko-veljeni työskenteli Libyan jälkeen Saudi-Arabiassa ja Moskovassa. Nuoruudessaan hän oli ollut rakentamassa Svetogorskia. Tapani Katainen on lvi-insinööri ja kulkenut Libyan kautta Neuvostoliittoon, Botswanaan, Sri Lankaan, Ruotsiin ja Intiaan.

Ja nyt menen pesemään tukkani. Pakko lopettaa kirjoitus tähän. Jatkan myöhemmin. Tai sanotaan niin, että nyt kun lähden, en palaa kotiin ennen kuin olen kirjoittanut Tapani Kataisesta ja hänen kahdesta kirjastaan. Oli pakko purkaa oman elämän keveys ensin tähän. Meitä 1960-luvun puolella syntyneitä Siperia opetti vasta 1990-luvun alun lamassa.