Pia Valkonen

Me olimme onnellisia puoli vuotta

ke 4.7.2018

Avio-onneamme kesti puoli vuotta. Sen jälkeen yllemme laskeutui viha ja inho. Minä vihasin ja aviomies inhosi. Nyt on aika iso työ löytää hyviä yhteisiä muistoja tai ylipäätänsä yhteisiä muistoja. Muistot firman rakennustöistäkin tahtovat olla erilliset. Minä katson laskutuskansiota ja aviomies tahtoisi mieluusti vain unohtaa, vältellä, ei puhuta näistä, mitä menneistä, en muista niin vanhoja asioita.

Hyvät muistot minulta kevään 2005 jälkeen tahtovat liittyä kaikkeen muuhun kuin tähän liittoon tai rakennusliikkeeseen. Kuulostaa kovalta ja tylyltä, kun kirjoitan näin. Onnistumisemme ovat lähinnä siinä, että emme kumpikaan ole sortuneet viinaan tai miten muuten ihmiset äärimmäisiä stressitilanteita käsittelevät.

Haha, olemme kestäneet kaiken tämän selvin päin. Onhan sekin jotain.

Menimme yhteen sen vuoksi, että kumpikin meistä halusi lisää lapsia. Matti olisi aiemmassa avioliitossaan halunnut useamman lapsen ja minäkin ylipäätänsä ainakin viisi lasta. Meitä lapsuudenperheessäni oli viisi elossa olevaa lasta. Suurin syy ison lapsikatraan toivomiseen on minulla ollut varmaan se, että ikäeroni vanhempiin sisaruksiini on 21 - 16 vuotta. Olen kasvanut käytännössä yksin, ainokaisena ja se tekee minusta ikuisesti ulkopuolisen. Se, että olen lapsuudenperheessäni ulkokehänkin ulkopuolinen, on varmaan aika luonnollista. Se ei ole kenenkään syy erityisesti, mutta tuskallista minulle.

En haluaisi lapsilleni samanlaista koko elämän kestävää yksinäisyyden tunnetta. No, on heitä kaksi ja toisen jätämme esikoisen luokse sunnuntaina. Halusi tai ei, nyt on harjoiteltava sisaruustaitoja!

Kirjoitin yksinäisestä lapsuudestani elämänkaarikirjoitukseeni, mutta siitä näkökulmasta, miten selviydyin siitä. Tuskalliset tunteet koen vasta tässä tietokoneen äärellä nyt. Kun muutimme Imatralta Immolan kartanon työläisyhteisöstä, jossa oli paljon lapsia joka asunnossa, Kärkölän Järvelän Nummenkulman Vuorimaan tilalle, luulin, että näen pahaa unta. Kysyin äidiltäni, sen muistan, milloin herään painajaisesta. En muista vuodenaikaa, jolloin muutimme, olin nelivuotias, mutta luulin, että olimme tulleet pimeään helvettiin. Uusi "kotimme" sijaitsi viiden kilometrin päässä taajamasta, kilometrin päässä lähimmästä naapurista, ympärillä oli etelähämäläistä kuusikkoa, Hollolan raja ei ollut kaukana. Oli vitun pimeää, kylmää, ahdistavaa ja yksinäistä, koirat haukkuivat pimeydessä, naapurin valoa ei näkynyt ja mitä siitä, vaikka olisi näkynyt, eihän meitä kukaan tuntenut eikä erityisemmin kyläyhteisöön kaivannut.

Isosiskoni, ammattikasvattaja, otti jo silloin vuonna 1969 käyttöön voimauttavan valokuvan pedagogisena keinona. Hän kuvasi minua ulkomailta tuomassaan mekossa, kun olin pistänyt ahavoituneet kinttuni sinisiin liian pieniin kumppareihin. Oli huhtikuu ja poseerasin kuin mökin akka Hymy-lehdessä 1970-luvun alussa. (Minullakin oli punaiset hiukset!)

Isosiskoni kuvissa pitelin sylissäni lampaankaritsaa, lampaat olivat ihan tavattoman tyhmiä elikoita verrattuna siihen, että olin päässyt Immolan kartanossa karjakkoäitini kanssa navettaan hoitamaan tärkeän äitini kanssa lehmänsynnytyksiä, se oli cool, olin nähnyt, kuinka eläinlääkäri sahaa vasikan palasiksi lehmän sisällä sellaisten pitkien vaijereiden avulla. Lampaiden kaitseminen ei ollut mitään siihen verrattuna! Hevonen Vuorimaan tilalla oli, mutta se oli flegmaattisuuteen taipuvainen ja riiputti pääasiassa päätään alasuuntaan tai oli ärtyisä, kuten muutenkin etelähämäläiset.

Sunnuntai-iltapäivisin iski pakokauhu. Talonväki, Multamäet, lähtivät Helsinkiinsä ja veljet, jotka olivat ehkä käyneet viikonloppuna kotona, menivät omiin elämiinsä. Minä jäin kahden toisistaan tarpeekseen saaneen vanhenevan ihmisen kanssa. He olivat eläneet läpi sodat ja rintamat, kotirintamat ja kiertelevän työläisen elämää. Nyt he olivat jossain aivan vieraalla maaperällä toisilleenkin vieraina ja umpiväsyneinä. Jaloissaan heillä oli vaativa lapsi. Helppo minä en ollut. Olen kävelevä vaatimus ja nyt vielä yksinäinenkin, kun kaikki kaverit olivat jääneet Imatralle. Varmasti äiti tunsi kuristuvansa pimeydessä pidättyneisyyteensä tukehtuvien ihmisten parissa. Ai niin. Enhän minä edes tiedä, milloin tuli ensimmäinen kutsu seurakunnan järjestämään ompeluseuraan tai kirvulaisille Ollikoille naapuriin. En mene nyt siihen. Matin ja minun avioliitostanihan minun piti....

Äiti hyökkäili saadakseen edes jonkin kontaktin. Isä pakeni Maaseudun Tulevaisuuden ja Hesarin taakse, lopulta Ahveniston keuhkosairaalaan työperäisen astman takia. Sitten äiti masentui pois. Hiljalleen. Nukkui elämänsä viimeiset viisitoista vuotta.

Olen ollut lapsuudessa olemassa. Minusta on ihan valokuviakin! Kompensointikykyni kumpuaa sieltä. Opin, että saan tahtoni lävitse, jos korotan ääntäni. Minut huomataan, jos pidän melua. Mielikuvitus on paikka, johon paeta. Koska ihmiskontakteja ei ollut, loin itselleni mielikuvitusystävän ja -maailman. Lopulta muut todelliset, lihalliset ihmiset muuttuivat ikään kuin varjoiksi. En aina muista, että heitä onkaan.

Olen selviytynyt kyllä, mutta useasti otan edelleenkin käyttöön kompensaatiot. Jotta ei koskisi niin kovasti, metelöin. Olen myös julma ja säälimätön. Huomaan helposti ihmisten heikot kohdat. Ihan aina en kuitenkaan käy kimppuun. En minä aivan paska ole, Joskus käyn ja jälki on sen mukaista sitten.

Ennen kuin voi alkaa kertoa tarinaa toisin, on mentävä kivuliaimpiin pisteisiin.

Muutimme tähän Koivupihaan, Tuottolaan, 1.11.2004. En muista, miten selviydyimme ensimmäistä joulusta. Todennäköisesti Matti vietti sen kanssamme. Muutaman joulun päästä keksimme (minun ideani!) sopivan kompromissin paineistuneen uusioperheen joulunviettoon.

Ainakin joulukuusi meillä ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli, mutta koska joulutähti oli sotkeutunut jonnekin tai tuhoutunut tai sitten muuten vain Matti teki kuuseen paperista punatähden. Varjelen sitä kuin silmäterääni ja pakkaan sen aina joka joulun jälkeen varovaisesti omaan laatikkoonsa. Minusta se on hieno ja kuvastaa tätä perhettä ja aviomieheni monitulkintaisuuteen taipuvaista kekseliäisyyttä.

Kirjoitus keskeytyi tähän. Jatkuu joskus. Tekstissä vaikuttaa taustalla Kimmo Takasen Tunne lukkosi, vapaudu tunteidesi vallasta -kirja ja toinenkin Takasen kirjoittama. Minä olen nyt kuorinut itseltäni nahkaa päältä. En tosin ole vielä lähelläkään kaikkein kipeimpiä asioita. Niistä uskalsin lukea päiväkirjastani vasta. Takanen voisi kirjotitaa kolmannenkin kirjan: Nyt on sitten ihoton ja suojaton olo, mätäpaiseita on puhkottu ja visva lennellyt pitkin lukijankin silmiä.

Mitäs nyt sitten Kimmo Takanen? Tarttis tästä eteenpäin.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi