Ehtoollinen

to 12.7.2018

Joskus sitä vain avioliitossa tulee siihen pisteeseen, että kun toinen sanoo "Grayson Perryn taideteokset ovat rumia enkä minä saanut koko näyttelystä paljoakaan irti." niin voisi vaikka tappaa.

Tälle asialle tulee tehdä jotain. Nyt on kyllä ehkä pohjat saavutettu. Toisaalta minä menen jo melkein mielelläni ultrakevyen lentokoneen kyytiin ja Mattikin on käynyt monta kertaa erilaisissa nykytaiteen museoissa.

Jotain tässä kyllä vielä kaipaa.

Kaksi vuotta sitten vietimme juhannusta Ilmajoella. Meillä oli mukana koira, yksi, sillä Pyry vaelsi vielä silloin pitkin Svetogorskin katuja ja söi roskiksista. Annan ja asuntovaunun olimme jättäneet Keuruulle hellareiden juhannuskonffaan uskovaisten ystäviensä kanssa. Marian saimme sijoitettua poikaystävänsä viereen ja itse me majoituimme viettämään kahdenkeskeistä laatuaikaa UKI-pakuun ensin jalkapallokentän pikkuruiselle parkkipaikalle ja seuraavana yönä Ilmajoen kuplahallin taakse. Tai emmehän me kahden olleet, sillä Pimu nosti päätään joka kerta, kun joku ilmajokinen koiranomistaja kulki ohi koiraansa kusettaen. Pimu sanoi vuff, vuff. Ja ilmajokinen koira vastasi räyh, räyh.

Matti oli kivulias, väsynyt ja kireä. Koetin rauhoitella häntä Ilmajoen Krouvin erikoisella - se oli jotain tyyliin restaurointimestarin erikoishampurilainen tai sen semmoista. Matti oli syönyt sitä joskus Ilmajoella rakennusrestaurointikäynneillään tai valtakunnallisen Restaurointikillan asioissa, Matti on killan puheenjohtaja, oltermanni ja mielestäni puheenjohtaja pitäisi olla puheenjohtaja eikä jotain mielikuvituksellista Ku Klux -klaanihommaa. Ajattelin, että tuttu ruoka lohduttaisi ja saisi miehen hyvälle tuulelle.

Kun ravintola-annoksemme olivat edessämme, asetuin keskusteluasentoon ja sirkuttelin jotain asioista, jota rakastan vatvoa. Ne ovat uskonto, kieli, uskonnon kieli, semantiikka teologia ja maailman synty.

Matti ärähti minulle, että ei halua keskustella kanssani uskonnosta. Taas. Taas keskustella ja taas ärähti.

Aloin itkeä. Ja lisäsin toisen lauseen listaan lauseista, jotka tappavat läheisyyden aviopuolisoiden välillä. Ajattelin, että kun lauseita on kerääntynyt kymmenen tai siihen suuntaan, minulle riittää.

Toki osaan itsekin. Minun bravuurini on seuraava: "Lasten biologinen isä sai paljon anteeksi sillä, että hänellä oli iso.... nenä." Sen kuitenkin keksin vasta, kun olin lukenut itsestäni kuvauksen, kun olin pulahtanut kotiseuturetkellä suolampeen ja itse luulin olevani hedelmällisyyden jumalatar, tehty maan pehmeistä aineksista, maatuvista lehdistä, hellän lempeistä suohöyryistä.

Niin ehkä ei ole mukavaa elää naturalistisesti groteskin vaimon kanssa. Ai mitäkö tarkoittaa naturalistis-groteski. Se tarkoittaa naista, joka kerää ruudullisen navettaesiliinansa (Siiri Angervo Justiinana, You know?) taskuun hevosen munkkeja tuodakseen niitä kotiin tuliaisiksi koiralle, sillä ne sisältävät runsaasti ainesosia, jotka saavat koiran karvan kiiltämään.

Ensimmäisenä avioliiton yhteyden tappavien lauseiden listalla oli seuraava: "Niissä ei ole mitään nähtävää. Ne ovat kaikki samanlaisia." Kuulin lauseen puhelimessa, kun ajelin Laihialle jätettyäni tyttäreni poikakaverin luokse poikakaverin avustajan varaan. Vammaisen lapsen kanssa ei sellaista usein ole, Marialla oli vain yksi ystävä Iisalmessa, jonka luokse saatoi hänet joskus jättää muutamaksi tunniksi, siitä kiitos Jennin vanhemmille! - ja liversin into pinkeänä aviomiehelleni puhelimessa, että voi kun voitaisiin joskus ajella kahden täällä ajan kanssa ja katsoa, millainen on Alvar Aallon Alajärvi tai hääjuhlakirkonkylämme Lapua.

Ehkä mieheni ei ole ilonpilaaja. Me vain olemme aviopuolisoina eritahtiset. Meillä on erilaiset rummunlyöjät. Kun minä lähden lentoon ja henki tulee päälle, aviomieheni jähmettyy ja alkaa narista.

Itkin hieman siinä juhannuspäivänä Ilmajoella, mutta sitten ajattelin, että kyllä vielä tästä alennustilasta ja nöyryytyksestä noustaan. Uskonto on aina suhteissani ollut kipeä kysymys. Olen uskovaisen äidin lapsi. Isä Jyrki Ojapelto voiteli minut Pielaveden ortodoksisen seurakunnan jäseneksi joulukuussa 2001. En ole käännynnäinen lasteni biologisen isän vuoksi, vaan sen vuoksi, että olin jäänyt lasteni varhaislapsuuden perheessä uskonnolliseen vähemmistöön ja kun lasteni isä palveli Petrun kirkossa (Arsenin kirkossa ja lukuisissa Pielaveden ortodoksisen seurakunnan tsasounissa) ponomarina, minä olin se, joka kantoi lapset ehtoolliselle. Toki olisi ollut vieläkin karumpaa jäädä pyhäköissä seisomaan takariviin, kun perheen ortodoksiaikuinen olisi kantanut kahta syntymäortodoksia ehtoolliselle.

Ortodoksisen kirkon ja luterilaisen kirkon välillä ei ole ehtoollisyhteyttä.

Viime viikonlopuksi olin varannut aviomiehelleni ja minulle majoituksen Vuosaaresta hotelli Sofiasta. Hotelli on ortodoksisen kulttuurikeskuksen yhteydessä ja respan läheltä löytyy myös Pyhän Viisauden kappeli, pikkuruinen Hagia Sofia.

En ensin oikein tohtinut kertoa aviomiehelleni, missä majoitumme. Minun ortodoksisuuteni on hänelle kova paikka, ymmärrän sen, sillä aviomieheni kokee, että vaihdan uskontokuntaa yhtä nopeaan tahtiin kuin miehiä.

Lauantaiaamuna, Venäjän ortodoksien Johannes Kastajan päivänä, kävin hetkisen Pyhän Viisauden kappelissa. Aviomieheni oli hotellihuoneessa pesemässä hampaitaan. Valmistauduimme kovaan päivään. Oli kaikenlaista painetta, hoitamista, tekemistä ja huolehtimista, kuten aikaisemmin tällä viikolla kerroin.

Sunnuntaina ostin Sofiasta isä Ambrosiuksen Aika - ei johda unohdukseen, kirjan uskosta, kristityn tiestä ja kirkosta. Se oli nopealukuinen ja sain kirjasen puoliväliin, kun odottelimme Annan valmistumista Helsingin kaupunkiliikennekoulutukseen Marian uuden kodin parkkipaikalla.

En ollut eri mieltä mistään kirjan kirjoittajan kanssa. Se jäi mieleen, isä Ambrosius kirjoitti joidenkin ajattelevan ortodoksisen kirkon olevan etupäässä sääntökokoelma. Niinpä niin. Jehovan todistajien organisaation on sanottu olevan epähengittävän ja hapettoman sääntökokoelman, mutta kukaan valtamediatoimittaja ei tohdi koskea ortodoksien tulkintaan kanonisesta lainsäädännöstä ja siihen sovellettavasta ekonomiasta.

Kun ikonit on niin ihanii. Ja kun niillä on niin ihanii pääsiäisherkkui.

Lisäksi pidin kohdasta, jossa isä Ambrosius kirjoittaa, että ortodokseille ei oikein riitä herätysliikkeiden slogan: "Usko Jeesukseen riittää." Voi että! Juuri tästä lauseesta olemme aviomieheni kanssa riidelleet ja huutaneet toisillemme. Minäkin olen sitä mieltä, että ei riitä! Tai siis mehän olemme tietenkin "vain yksin armosta", mutta kyllä minävittu tahdon tietäävittu vähänvittu enemmäkinvittu.

Kuin kylmää vettä niskaan oli isä Ambrosiuksen kirjan lukemisen jälkeen tsekata muudan somekeskustelu jälkiviinistä. MInulle on jostain syystä haavoittavaa se, että ehtoollinen symboloituu ortodokseilla ikään kuin erottamaan jyvät akanoista, salaisuuteen vihityt ulkopuolisista ja tässä meidän avioliitossamme aviopuolisot toisistaan.

Joissain suomalaisissa ortodoksisissa seurakunnissa ei jälkiviiniä jaetakaan muille kuin ehtoollisilla kävijöille, joku kirjoitti näin somessa enkä onnekseni ole osunut sellaiseen ortodoksiseen seurakuntaan, jossa jälkiviiniä ei kaikille jaeta.

Isä Mitro Repo on kirjoittanut jälkiviinistä seuraavaa: "Jälkiviini ja antidora ovat saaneet myös ekumeenisen ulottuvuuden. Kun suurin osa ortodokseista elää ekumeenisissa avioliitoissa, voivat ei-ortodoksi puolisot ja perheenjäsenet ehtoollisen sijaan nauttia hartaasti ja siunaukseksi jälkiviiniä ja palasen kirkkoleipää, jotka yhdistävät heidät sakramentaaliseen kuolemattomuuden ateriapöytään."

Minusta ehtoollista pitää jakaa kaikille: samankirkkoisille, muunkirkkoisille, ateisteille, uskonnollisesti välinpitämättömille, ihan kaikille, kaikkia tulee rakastaa agapella.

Kun menin ensimmäistä kertaa vihille, minut ja ensimmäisen luterilaisen puolisoni vihki serkkuni, oli isän kanssa puhe ehtoollisesta. Isäni koki äitini rinnalla kuuluvansa niin sanottuihin suruttomiin. Hän sanoi, että ei ollut käynyt ehtoollisella sitten konfirmaation.

En minä tosin muista äidinkään käyneen ehtoollisella Kärkölän kirkossa. Äiti oli Kärkölässä uskonkäsityksineen ja -nyansseineen lähestulkoon yksin. Ehkä isäkin häntä väheksyi, kun aiemmin asetelma oli ollut toisinpäin. Ymmärsin äidin väheksyneen isää, surutonta.

Jotain äidillä sentään oli. Hänen puumalalaisesta körttikaveristaan Martta Summanen (oliko Martta Summanen kuuluisan Vilho Summasen, Sen Ville Summasen sisar, Villen, jonka nimi meidän perheessä mainittiin harvoin, mutta jonka nimen äiti sanoi matalalla merkitsevällä äänellä ja minä pieni herkkä lapsi jähmetyin kauhusta, räjähtääkö jossain? Vai laskeutuuko kaiken ylle painostava hiljaisuus? Veikkaan, että tuloksena oli kylmä ja kangistunut hiljaisuus, sitä niin kammoksun nykyäänkin, tosin menen aina liiallisuuksiin hiljaisuuden välttelyssä) oli tullut Lahteen rouva Martta Vatajaksi. Kävimme äidin kanssa Vatajan Martan luona. Minua eivät kiinnostaneet mummusten jutut, vaan hevonen Vatajan tallissa. Olikohan hevosia useampia, en muista, juoksijoita ne taisivat olla tai se yksi oli, lämminverinen.

Juhannussunnuntaina kesällä 2016 Maria halusi vielä aamupäivällä olla Joninsa seurassa muutaman tunnin. Me Matin kanssa läksimme ajelemaan Ilmajoen kirkonkylällä ja juoksuttamaan hihnassa Pimua. Matti parkkeerasi UKI-pakun Ilmajoen kirkon parkkipaikalle ja minä sain idean.

Minä menin kirkkoon, Matti juoksutti Pimua lenkin ja pyysin tulemaan kirkonpenkille viereeni, jos haluaa. Toivoin, rukoilin, että mies tulisi. Ei kuulunut mitään. Ajattelin, että no se siitä, ei se tule.

Kirkon ovi rapsahti. Mies hiipi rinnalleni. Minä tuuletin kuin brittiläinen äärioikeisto jalkapallo-ottelussa. Läksin lentoon, henki oli hurjana päällä, oli ehtoollisen aika. Tartuin miestäni hihasta ja raahasin tämän mitään kysymättä ehtoolliselle.

PS. Kokeilen erilaisia tapoja kirjoittaa. Minua etenkin kiinnostaa sakraalin ja profaanin vaihtelu, ylevä ja aleva samassa kappaleessa ja joskus jopa samassa lauseessa. Kirjoitin myös 17-vuotiaaksi ammatikseni tekstiä, jonka pitää aueta helposti ensimmäisellä leipätekstin kappaleesta lähtien. Pääasioiden tulee olla pähkinänkuoressa heti ingressissä. Olen niin täynnä sitä!!! Eikä ammattitoimittaja iki kuuna kullaan valkeana käytä huutomerkkiä, ei ainakaan kolmea ja neljää peräkkäin!!!! Eilisessä merkinnässäni piilotin ytimen paljoon asiaan. Tekstistä on luettava rivien välitkin ja tekstin alusta voi päätellä, että minulla ei ollut harmainta haisuakaan, mistä loppujen lopuksi haluan kirjoittaa.

Toissapäivänä kävimme tällaisen keskustelun keittiön pöydän ääressä:

"Tahdon tulla kanssasi kirkkoon. Niin. Lapinlahden luterilaiseen kirkkoon en kyllä halua, mutta vie minut Varpaisjärven kirkkoon, siellähän sinä olet nuorena poikana ennen kesken jäänyttä rippikoulua käynyt"

"Miksei me voeja käydä Meidän Yhteisessä Kirkossa Lakeuden Ristissä?"

"No vittu joo, hyvä se on luvata, että viet minut Seinäjoelle - sinne on kuuden tunnin ajomatka, sama kun lupaisi, että käydään vain  kirkossa yhdessä: vien sinut Sikstuksen kappeliin."

"Niin. Sikstuksen kappelissa meidän tulee käydä, juu."

(Selvennys. Rooma on Matin kaupunki.)