Aviomiehen sukat

pe 13.7.2018

Tulin yöllä kotiin. Olin ihan luvallisilla teillä. Matti havahtui hereille ja omaan selkäkipuunsa. Oli mukava, että hän tuli seurakseni keittiöön, kun söin pari voileipää. Aamulla jäin nukkumaan, kun mies lähti viemään ajokortitonta nuorta miestä työmaalle. Nukuin vieläkin, kun mies tuli takaisin ja keitti minulle aamukahvit. Keskustelimme siinä rauhallisesti ja leppoisasti hänen sukistaan.

Olin keskiviikkoillan lakkareissulla sanonut, että minua turhauttaa se, että ei oikeastaan sittenkään kuitenkaan turhauta. Koetan koko ajan saada selvää, mikä tässä lasten lähtemisessä kotoa on minulle näin vaikeaa. Totta kai erityislapsen vanhempana lapsesta irrottautuminen on supervaikeaa, mutta mistä tulee tunne, että seison jyrkänteen laidalla, kuopan reunalla ja huimaa. Pelkään putoavani. En uskalla heittäytyä.

Pelkään sitä, että en ole tarpeeksi mielenkiintoinen kotirouvana. Pelkään, että aviomiehen mielenkiinto hiipuu siihen, että järjestelen hänen valkoisia teepaitojaan. Ja toisaalta. En minä muuta niin haluaisikaan kuin käymieni prosessijohtamisen opein järjestellä aviomieheni joka-aamuinen pukeutuminen. Että hän pääsisi yläkerran hallista alakertaan mutisematta sitä, miten "tästä möyhystä ei löydy mitään".

Semmoinen muuten häiritseee herkkäunista.

Tänä aamuna Matti sanoi, että hän nyt lopulta tietää, mistä sukat lattialle oikein syntyvät. Ne kuulkaa putoavat farkkujen lahkeista. Niin. Sukat putoavat niistä ihanista tiukoista stretch-farkuista, joissa aviomieheni pakarat näyttävät puolipyöreiltä kotitekoisen sämpylän puolikkailta (kiitos Raija Oranen kielikuvasta romaanissa Kohtauspaikka Marinad) ja hänen kapeat himoittavat lanteensa, joista kyllä on täysin tietoinen itsekin - koetti mitä tahansa muuta väittäävittujoo - näyttävät aivan nuoltav... ei kun suudeltavilta.

Joskus farkkujen sisältä pilkottavat myös pitkät kalsarit, joita aviomieheni väl´housuiksi nimittää. Aviomiehelläni on viehättävä tapa purkaa parisuhteen liikaa eroottista latausta. Ei kun alkaa puhua leveää savoa ja lausuu päälle pari vuorosanaa Aapelin tekstiin tehdystä elokuvasta Siunattu hulluus kohdasta, jossa lehmä on sängyssä: "Kyllä minä sen tiijän."

Osmo Kontulan kirjan Mielen seksuaalisuus - luin kirjakaupan hyllystä, että Miehen seksuaalisuus ja ostin kirjan oitis, kotona vasta huomasin, että kyse on mielen seksuaalisuudesta - mukaan joskus puolisot saattavat ikään kuin tönäistä toisensa kauemmaksi, jotta tarvittava lataus löytyisi. Jossain määrin lataus syntyy vierauden tunteesta. Pitkissä suhteissa ongelma varmaankin on liika tuttuus, ymmärrän, vaikka itselläni ei ole kovinkaan paljon kokemusta kovin pitkistä suhteista. Elämänpituinen avioliitto jäi minulta nyt kokematta. Joskus se menee niin, että Matti tönäisee minut kauemmaksi, sillä olen varmaan tosi rasittava takertuja, täytyn raivosta, hyökkään - ja hops, asiat ovat taas kunnossa, jaksan jonkin aikaa.

Seurasimme uusioperheenä Kiasman edessä lauantaina capoeira-ryhmää. Capoeira on brasilialainen taistelulaji ja vähän aikaa sitä katseltuani tajusin, että herramujee, avioliittomme, koko uusioperheemme on kuin yksi capoeira-ryhmä.

Kysyin keskiviikkoiltana, miksi Siunatun hulluuden kohtaus esiintyy useasti repliikkinä meidän avioliitossamme. Olimme kiertäneet Varpaisjärven ja yhden konsultaatiokeikan ja yhden ihan mukavan kohtaamisen kautta lakkasuolle ja riidelleet siitä, menemmekö maanantai-illan marjapaikkaan vai käymmekö tsekkaamassa ennestään tuntemattoman suonlaidan. Minä olin sitä mieltä, että mennään minun löytämälleni lakkapaikalle. Matti oli sitä mieltä, että hän näyttää minulle kokonaan uuden paikan.

Riita oli päällä välittömästi. Lisäksi mies oli poissaoleva. Olin ihan eri rytmissä, sillä olin ollut koko päivän hiljaa itsekseni ja odottanut miestä työmaalta. Sitten jonotin vuoroani eikä laskeutumista tapahtunut. Mies tuli paikalle vasta, kun lensimme yhdessä Ikaruksella ja kiertelimme lentokentän päällä ja katselimme, kuinka liitovarjomies, sellainen nuori, pusasi kiitoradalla purjetta kasaan. Emme voineet laskeutua ennen kuin tämä monen yrityksen jälkeen oli päässyt ilmaan - ja hyvä niin, sillä kentän yläpuolella kaartaessamme mies sanoi avainsanat kuulokkeet päässä, minua muuten tympi sekin, että joku oli taas asentanut kuulokkeet sellaiselle taajuudelle, että ne eivät ottaneet minuan puhettani.

No hitsi, taisin olla minä, joka käytin ensin Siunatun hulluuden repliikkiä, sillä ensimmäisella parilla sadalla metrillä suokulmaa ei ollut lakan lakkaa. Matti oli kyllä loikannut suolle pikavauhtia, kun minä vasta otin koiria esiin autosta ja latasin selkääni selkälaukkua, jossa oli koiran houkutusnakkeja, taluttimia ja tietenkin lompakko, eihän sitä koskaan tiedä, tarvitaanko luottokorttia keskellä suota.

Tottakai minä loukkaannuin siitäkin. Mies meni metsän peittoon. Ikään kuin sulautui luontoon. Minä jäin suon reunalle yksin ja koetin hallita tilannetta ts. koiria. Turha toivo. Pyry rypi kuitenkin viherleväisessä suo-ojassa. Eikä ollut edes lakan lehtiä. Sanoin samalla narisevalla äänellä kuin Rummukainen: "Mitäs minä sanoin." Siihen Matti vastasi totutusti, että kyllä minä sen tiijän, kuten sama Rummukainen. Se riitti. Aloin sättiä miesparkaa passiivis-aggressiivisuudesta ja vaimon nöyryyttämisestä. Kerroin hänelle, kuinka minua vituttaa, että hän tulee kulttuurista, jossa pitkäaikainen vaimo a-seksualisoidaan. Koska vaimo herättää pelkoa, hänestä sanotaan: "Lökkänä!"

Voivitunvitunvitunvitunvittu. Minä en vittuhalua vittuolla vittumikään vittulökkänä.

En tosin kyllä halua olla mikään emäntäkään, sillä se kuulostaa ihan emättimeltä. Vitussa on niin paljon enemmän voimaa. Sillähän vaihdevuotensa ohittaneet vaimoihmiset muinaissuomalaisessa kulttuurissa karkottivat karhuja. (No, miltä tämä kuulostaa: "Arvoisat vieraat ja sukulaiset, saanko esitellä: tässä uusi vittuni! Vanhan vitun juuri jätin. Se muuttui mahoksi tai olikin sitä alunperin.")

No niin. No niin. Merkinnän sävyn piti olla kepeä ja koko merkintä lyhyt mukaelma Kimmo Takasen kirjasta Päästä irti - vapaudu tunnelukoista ja luvusta Sukat lattialla (s. 216), mutta minussa on vielä yllättävän paljon kasautunutta vihamielisyyyttä.

Siinä minä keskellä lakkasuota pidin jälleen kerran esitelmän siitä, kuinka täkäläinen kulttuuri ottaa niin suoraan aivoon tai vittuun tai maksaan, munuaiseen tai peräsuoleen, sillä Aapelin mallin mukaisesti tärkeää on naisen häpäisy, vaimon häpäisy, ukko on mussuttava pallukka ja tunnelma kuin suoraan Juhani Ahon Rautatiestä, ette voi arvata, kuinka riipii tällainen dialogi:

- Heh, tuoss´ on vasta! sanoi hän.
- Tahdotko vielä? kysyi hän vähän ajan päästä ja löi löylyä.
- Lyö häntä vielä, sanoi Matti.
Liisa heitti herkeämättä vettä kiukaan kuumille kiville...
- Vieläkö?

Ja sitten seuraa loputonta jaapastelua, jaapajaapajaapa. Uhh, Liisa voisi mielestäni hieman pyllyttää Mattia, mutta eipä ei, eipä ei. Juhani Aho oli varmaan Rautatietä kirjoittaessaan jo pelästynyt novellin Yksin tuottamassa kohusta. Niin. Novellissa yksinäinen, rakkaudessaan pettynyt mies, Pariisissa oleskeleva tuleva kulttuuripersoonallisuus kansakunnan kaapin päällä kävi hieman huorissa.

Muudan kirjablogisti kuvaa Yksin-novellin herättämiä mielikuvia Juhani Ahosta seuraavasti: "Että kyllä se Juhani Aho mahtoi olla mukava, kiva ja sympaattinen ihminen!"

Kyllä varmaan niin. Ei minun kuvaani kansalliskirjailijasta häiritse se, että huorissa on tullut käytyä, vaan se, että Yksin-novellin jälkeen hän kirjoitteli diipadaapa-lastujaan. Yök. Ja sitten mikä kipeintä minulle henkilökohtaisesti - projektio, projektio, you know? huutaa taustakuoro - kirjailijalle ei kelvannut upea vaimo, jolla oli oma ammatti, omat taiteelliset ambitionsa ja olemuksessaan jotain kummaa miehekkyyttä, vaan piti bylsiä vaimon pikku siskon kanssa - siis ihan tosissaan - onko sellainen mies mistään kotoisin, joka tekee lapsen vaimon pikku siskon, sellaisen ihanan vähävaltaisen, lapsenomaisen kana-aivon kanssa?

Kimmo Takanen kirjoittaa: "Ongelma ei tietenkään ole itse sukissa, vaan siinä, mitä ne herättävät. Miehen sukat lattialla herättävät naisessa kyllästymistä, turhautumista, pettymystä, ärtymystä ja välillä raivoa. Yksi ei sano sukista mitään, toinen huomauttaa niistä isolla äänellä. Yksi antaa sukkien olla, toinen kerää ne talteen. Seuraa nalkutusta, mäkättämistä, mököttämistä, ovien paiskomitsa ja erouhkauksia." (Kimmo Takanen Päästä irti - vapaudu tunnelukoista s. 216)

Sukat lattialla eivät ole pelkät sukat lattialla. "Ne symboloivat välittämistä, luottamusta, tärkeänä pitämistä, arvostusta ja huolenpitoa - siis niiden puutetta." Mieskin saattaa haluta viestiä jotain sukkien välityksellä. Ehkä miespolo sanoo, että olet vanheneva vittuseni, mahoseni liian dominoiva, kontrolloit, käsket ja määräilet, asetat itsesi aina etusijalle ja valitat kaikesta, et anna hetken rauhaa, ei ole lyönnin lommoo, kuten Matilla on tapana sanoa. (Siitä en kyllä saatana ota vastuuta. Mies on itse omat kiireensä aiheuttanut.)