Вели́кие Лу́ки

ke 11.7.2018

Ärräpäät-sähköpostilistalla, joka aina välillä herää eloon, toveri Oiva Hevonen muistutti siitä, että Venäjällä toissapäivänä tai sitä ennen vietettiin yhtä Venäjän armeijan seitsemästätoista muistopäivistä. Minä olin juuri googlannut Вели́кие Лу́ки -taistelun sen vuoksi, että viime viikonloppuna oli myös Perheen, rakkauden ja uskollisuuden muistopäivä (niin Venäjällä) ja me olimme epämuotoisen uusperheen kanssa Kiasmassa Helsingissä kahtena erillisenä päivänä, koska minä niin voimakkaasti niin tahdoin.

Kirjoitin Ärräpäihin näin:

"Hei, justiinsa googlasin, mitä tarkoittaa käsite Velikie Luki (siis onko se valtavat niityt?) - Kiasmassa, jossa harhailimme perheenä nyt lauantain ja sunnuntaina - se oli kyllä symbolista - me Marian kanssa etenimme kahdestaan, minä katsoin ne teokset, joita Maria pystyi katsomaan, hän oli käynyt jo edellisenä keskiviikkona näyttelyssä, Maria ei voinut mennä esimerkiksi Venetsian Biennalea varten tehtyä monihuoneista The Aalto Natives -sarjaa katsomaan taideteokseen kuuluvien aivoja leikkaavien hirveiden äänien vuoksi - Anna kulki omia teitään ja kävi välillä taidemuseosta ulkona seuraamassa Helsingin keskustan katuvilinää (ja varmaan pongaamassa metroseksuaaleja nuoria miehiä, jotka käyttävät hiuksissaan geeliä tai sitten tulevia koti-isiä villisti rehottavissa luolamiesparroissaan, sellainen olisi lapseni mieleen, partainen nuori isä tuttelit rinnuksilla vauvan kanssa, no niin ja kyllähän minä sellaisen vävyn ottaisin lapsenlapsen sivutuotteena ikään kuin.), Matti etsi Mariaa ja minua, mutta koska oli kovin väsynyt, ei vain pysynyt perässä.

Kahden päivän ajan Kiasmassa viime viikonloppuna esitettiin perhedraama Valkosta. Kuinka sen jäsenet muodostavat soluja, minä ja Maria olemme kantasolu, Anna pyrkii irti ja Matti raahautuu viimeisillä voimillaan perässä, koettaa olla avuksi, ei oikein jaksa, yrittää kuitenkin, koska näin häneltä odotetaan, suorastaan vaaditaan.

Niin. Velikie Luki. Вели́кие Лу́ки. On kaupunki lähellä Pihkovaa ja siellä Puna-armeija, jonka muistopäivää toissapäivänä Venäjällä vietettiin - vietettiinkö oikeasti Venäjän armeijan merkkipäivää, sillä mun venäläinen merkkipäiväkalenteri kertoi, että 10.7. oli Venäjän Postin päivä, Pekka Viljakaiselle onnea vain Joroisiin, eikös Tieto-Enator-Viljakainen ole nii ku Venäjän Postissa töissä? No niin se olikin toissapäivänä ollut armeijapäivä - Pultavan taistelun muistopäivä - ja Pultavan taistelun muistelupäivä on Venäjän armeijan yksi seitsemästätoista muistelupäivästä - vuonna 1709 käytiin Pultavan taistelu jossain Pultavassa varmaan ja taistelu päätti Ruotsin suurvaltuuden tai siis suurvaltauden - jännä juttu, ajattelin juuri venäläisten poltetun maan sodankäyntitaktiikasta luettuani wikipediasta Peter Englundia, jonka kirjan Hiljaisuuden Historia sain Ylä-Savon Subcomandante Marcosilta ja aivan mainiossa pikku kirjassa, josta näyttelijä Errol Flynnin kautta pääsin kosketuksiin oman erotiikkakäsityksen kanssa, joka 1965 syntyneillä on uusliberalistisen narsistinen Heti mulle kaikki tänne -tyyliä ja mieluummin aina uuden sytyttävän kumppanin kanssa, kun entinen suhde väljähtyy ja kumppani käy tutuksi (трахаться, ебать c с кем угодно...) ja 1950-luvun puolella syntyneillä on tyyliä Lempi on tarkoitettu vain lapsentekoa varten avioliitossa lakanoiden välissä, pimeässä ja lähetyssaarnaaja-asennossa, jos oma vaimo ei niin enää kiinnosta, samaa voi harjoittaa naapurin uudessa vesisängyssä ihan vain jonkun vaimon kanssa, pääasia, että ei jää kiinni eivätkä yhteisön sosiaaliset päiväsuhteet vaarannu eikä mikään (kauhun) tasapaino vaarannu - niin kirjassa oli myös ruuvimeisselin historiaa, se, että brittiarmeijalla oli käytössään vain kaksi ruuvimeisseliä, kun zulut hyökkäsivät brittikolonialisteja vastaan vuonna 1879, briteillä oli kyllä laatikkokaupalla aseita, mutta he eivät saaneet aselaatikoita auki, sillä ne oli ruuvattu kiinni ja useat ruuvit olivat vielä ruostuneet kelvottomiksi, kas kummaa Peter Englund on kirjoittanut kirjan Pultavan taistelustakin, ei kait se mikään ihme ole, sillä Englund on ruotsalainen.

Niin Velikie Luki, taistelut vallasta. Meidän perheessä on meneillään taistelu vallasta. Taistelen kovasti siitä, että lajittelen työkseni Matin sukkia, ripustan hänen valkoisia paitojaan hengareihin ja koetan keksiä sopivaa säilytyspaikkaa hänen loputtomille stretch-farkuilleen, jossa hänen kauniit pyöreän sämpylän muotoiset rakentajan pakaransa pääsevät oikeuksiinsa kapeasta lantiosta puhumattakaan, farkut pitää olla jossain järjestyksessä, mutta niin, että mies voi kello viisi aamulla työmaalle lähtiessään nopeasti vetäistä ne ylleen, kaapin ovea avaamatta, mutta sekoittamatta farkkuja esimerkiksi pitkiin kalsareihin, joiden on sijaittava omassa avoimessa laatikossaan ja siinä samassa laatikkorivissä on oltava tässä Sloggi-alkkarit, seuraavassa Catepillar-sukat, ei kun toisin päin: ensin alkkarit, sitten sukat, sitten pitkät kalsarit (niistä en ole havainnut vielä aviomieheni lempimerkkiä) ja rivistön päädyssä farkut, ostimme ennen perheen farkut aina Keiteleeltä tai Pielavedeltä Masi Jeansin tehtaanmyymälästä, mutta nythän ei farkkuja enää Keiteleellä tai missään Suomessa ommella, paitojen on sijaittava tangolla hengareissa, ne eivät voi olla laatikossa, käyhän se niin, että mies pukee ensin aamulla paidan ja sitten vasta pikkarit, en minä turhaan ole prosessijohtamisen kurssia suorittanut Iisalmen Ysaossa, teimme ryhmätyön kummipoikani äidin kanssa, jota kunnioitan ja arvostan suuresti, yhdessä ryhmässä kahden Junttanin koneinsinöörin kanssa Junttanin jälkimarkkinoinnista, toinen koneinsinööri lähti sittemmin Kone Cranesille Joensuuhun, jossa kävin tulkkaamassa erästä lapinlahtelaista nuorta venäläistä miestä, kun pyrki sinne töihin, toisen Junttanin koneinssin kohtalosta en tiedä mitään, taisi olla, että tämäkään ei suorittanut johtamisen erikoisammattitutkintoa loppuun, toisin kuin minä ja kummipoikani äiti. Junttanilla lienee edelleenkin töissä Aleksander Rogozov, jonka perheen kanssa muodostimme Riistavedellä pienen Venäjän ja siihen kuului myös vanha pariskunta Maria-mummo ja Mihail-ukki, jonka haudalla kävin alkukesästä, kun olin käymässä Riistavedellä työmaalla viemässä jotain työmiehillemme. Kyllä minä Suurten Niittyjen taistelua käyn aika useasti, kun alkaa ihan hillittömästi vituttaa se, että otin paperit ulos Tampereen yliopistosta vuonna 1992 lajitellakseni jonkun pipopäisen ja lukihäiriöisen rakennusmestarin sukkiavittu ja perkeleminusta se on ihanaa, rakastan hänen sukkahikeäänkin.

Minulla on nenäni edessä työtietokoneen vieressä kalenteri, jossa kerrotaan, että viime perjantai (Venäjällä) oli kansainvälinen suudelmapäivä ja lauantaina Ivan Kupala ja sunnuntaina Perheen, rakkauden ja uskollisuuden päivä. Niinpä me lauantaina ja sunnuntaina kävimme minun tahdostani Helsingissä Kiasmassa ja aviomieheni, joka on hieman homofobinen johtuen ehkä juuri niistä ihanista pyöreän kotitekoisen sämpylän muotoisista pakaroistaan, kävi jopa katsomassa hetken Meno-paluu -näyttelykerroksessa - kokonaisuudessa oli teoksia 26 nykytaiteilijalta Itämeren alueelta - tallinnalaisen Jaanus Samman ja varmaan myös tallinnalaisen, sitä Kiasman sivut eivät kerro, mistä toinen videoteoksen tekijä on, Marko Raatin videoteosta Puheenjohtajan tarina. Aviomieheni oli nähnyt videoteoksessa peniksen, se lienee ollut erektiossa, minä olen nähnyt unta siitä, että minulla on penis ja minä olen päällä, olen joskus kirjoittanut kirjeeseen eräälle nuorelle naiselle, jonka toivon saavan elämänsä järjestykseen (ilman minun aviomiestäni!), että...

´En itse asiassa taida itse edes haluta kurkata omien liskoaivojeni nurkkiin. Hirveintä olisi, että siellä ei olisi ketään. Että olisi vain penis. Pelkkä penis ilman aivoja. Sehän se kamalaa olisikin, en halua edes tietää.'

Jaan Sammen Puheenjohtajan tarinan päähenkilö on Suuren Isänmaallisen sodan sankari, joka oli osallistunut Puna-armeijassa fasismin murskaamiseen vuosien 1942 - 1943 vaihteessa Вели́кие Лу́ки -taisteluihin ja edennyt Suuren Isänmaallisen sadonkorjuun jälkeen kolhoosin johtajaksi ja saanut sittemmin tuomion homoseksuaalisen toiminnan harjoittamisesta ja joutunut eroamaan tehtävästään, perhekin hänet varmasti hylkäsi tai sitten hän vain jäi vaimon luokse, alkoi juoda ja lyödä niin kuin venäläiset miehet elämänsä lopussa yleensä tekevät, paitsi tietysti ne uuden luovan luokan miehet, jotka Tieto-Enator-Venäjän-Posti-miehen Pekka Viljakaisen mukaan eivät enää jääkään juopottelemaan iltaisin bisneskumppaniensa kanssa, vaan menevät kotiin hoitamaan lapsia ja pesemään lastensa kakkapyllyjä kylpyhuoneissa, joiden suihkusekoittajat ovat puhdasta kultaa, normaalia keskiluokkaahan Venäjällä ei vielä juurikaan taida olla ja normaaleja hanoja, lasteni puoliveli asuu Pietarissa ja hänellä on pieni poika ja Siperiasta kotoisin oleva vaimo Janna, perhe on alempaa keskiluokkaa, juuri ja juuri lumpenproletariaatista eroava, mutta kyllä se siitä, niinkin voi elää ja kasvattaa lapset.

Vaikka viime perjantaina Venäjällä oli kansainvälinen suudelmapäivä, en ihan varmasti muista, suutelimmeko aviomieheni kanssa edes illalla, jolloin olimme kahden Helsingin Vuosaaressa ortodoksisen kulttuurikeskuksen hotelli Sofian C-rakennuksessa majoittumassa superedullisesti, kun olimme ajaneet läpi Kärkölän Järvelän ja olin kuvannut Facebookiin talon, josta haaveilen ja kysynyt luokkakaveriltani Kämpin Pekalta, miksi talo on edelleen myynnissä, se on ollut sitä hyvin kauan ja samalla keskustelin ihanan lapinlahtelaisen Pirkko Palon kanssa siitä, että elämä on lyhyt, jos haluaa ostaa jonkun talon, on se tehtävä, ja Pirkko on ihana juuri siksi, että hän on hyvin epätyypillinen lapinlahtelainen - ei ole lapinlahtelainen ollenkaan, sillä hän ei jemmaa omia asioitaan, vaan puhuua aina jotenkin virkistävän suoraan, kuten Koposen Jarmo, aviomieheni sisaren entisen poikaystävän veli, no Pirkko onkin Orimattilasta ja Jarmo maailmanmies, minä muistin, että Pirkko on Mäntsälästä, ja sitten ajoimme edestakaisin pitkin Vuosaarta ensin Kallvikintietä melkein niemen kärkeen asti ja sitten takaisin Annan harjoitusajon tähden ja sitten sirotelleet pikku siskon isosiskonsa luokse ja käyneet tankkaamassa Vuosaaren ABC:llä ja syöneet aviomieheni kanssa vuohenjuustosämpylän puolikkaita kaksi - kummallekin puolitoista ja aviomieheni joi iltakahvin, vaikka se oli varmasti Kulta-Katriinaa, joka saa aviomieheni vatsan voimaan pahoin, koetan aina järjestää hänelle Juhla-Mokkaa niin kuin järjestin alkukesästä Lapinlahden Lentokentän sosiaalitilaan, kun olimme yhdessä kahden kirjan kirjailijan Tapani Kattaisen kanssa huoltamassa ultrakevyttä Ikarus-lentokonetta, olen luvannut arvostella Tapsan kaksi kirjaa ja teenkin sen, kunhan olen kirjoittanut ensin hieman uskonnosta ja ehtoollisesta blogiini. Kun nyt näin olen päässyt jo viime viikonlopussa hotelli Sofiaan, ortodoksiseen kulttuurikeskukseen aviomieheni kanssa kahden hotellihuoneeseen, jossa en todellakaan muista suutelimmeko illalla, vaikka Venäjällä oli kansainvälinen suudelmien päivä, ehkä se oli muistopäivä, mutta me olimme niin äärimmäisen väsyneitä, että vain romahdimme sänkyyn, sen muistan, ilta oli kaunis ja puussa lauloi mustarastas, se matkija."

Pia