Mitä tapahtui todella?

ti 26.6.2018

Tiedän, mitä ajattelette. Että erosivatkohan ne jo.

Emme eronneet. Eilen menimme Matin kanssa Maaningan työmaalle viemään kevytsoraharkkoja. Eivät ne kovin kevyitä olleet. Harkkolasti painoi 1 130 kiloa. Matti kyllä vikisi, että ei enää jaksa tätä kaikkea, ei jaksa minun yöllisiä kuulustelujani, ei jaksa tunnekuohujani. Ja minä meinasin alkaa vikistä, että en jaksa kantaa epämiellyttävän kokoista viidentoista kilon soraharkkoa yhtään pätkää ja pidä, vittu, raksafirmas.

Raksafirma muuttuu aina sopivassa tilaisuudessa Matin raksafirmaksi.

Niinpä ajoimme Maaningalle. Minä kuulustelin ja perillä kannoin varmasti yli puolet harkoista työmaan laidalle.

Kuulustelen Mattia asioista, jotka ovat tapahtuneet vapun 2002 jälkeen. 1.5.2002 Lapinlahden työväentalon ovella kättelin Lapinlahden vasemmistovaikuttaja Matti Valkosta ja päätin, että odotapa, vielä minä sinun kanssasi olen naimisissa.

Kyllähän se minua on riipinyt tähän päivään asti, että mies ei sitä kolmeen vuoteen tajunnut.

Pelisäännöt ovat tärkeitä

Tapahtumat alkoivat vyöryä juhannusaattona. Meillähän, kuten olen kirjoittanut, on meneillään parisuhdeterapia. Sen tosin piti päättyä toukokuun 25. päivä, lasteni biologisen isän syntymäpäivänä, mutta sain pyydettyä lisäaikaa viimeiselle sessiolle elokuuhun asti.

Julistin Matille, että se on sitten ero, jos tämä parisuhde ei ala toimia ja että miehenkin, vaikka olisi kuinka pipopäinen rakennusmestari, on löydettävä sanat tunteista puhumiselle. Lisäsin vielä, että on opeteltava suutelemaan. Minä en suutele aviomiestäni suljetuin huulin ja siten, että kahdesta kohtaavasta ruumiista vain suurin piirtein otsat ja ne kiristyneet huulet koskettavat.

Tarkensin vielä, että meidän on myös käveltävä Lapinlahden kirkonkylällä käsi kädessä, vaikka kuinka olisi eräs akateeminen nainen oli proletaaripuolisonsa kanssa kävellyt käsi kädessä juuri ennen avioeroa. Matille siitä tuli yliyrittämisen symboli. Jos avioliitto on vuosien jälkeen siinä kunnossa, että aviopari kävelee käsi kädessä, yrittävät puolisot liikaa ja takuuvarmasti eroavat. Näin aviomieheni on oppinut Lapinlahdella ajattelemaan.

Sitten teidän kaikkien on turha tulla nyyhkyttämään, että mitä minä vanhoista asioista, jotka olivat Matin elämässä ennen minua. Kyllä minä niistä, vittu ja todellakin kyllä, sillä Matin "asiat", jotka olivat ennen minua, pukkasivat jossain vaiheessa meille taloon jopa sisään, niin tapahtui ennen kuin älysimme ruveta pitämään talon ovea lukossa, ihan muina munkkeina ja asettuivat Matin eteen vähän alaviistoon ja alkoivat sipertää kuka mitäkin, katsoivat Mattia ylöspäin, voi saatanan vitun karvat, mitä nautoja. Eikä siinä vielä kaikki. Osa on niin fiksoitunutta, että soittaa lainaan milloin mitäkin, peräkärryä, Matin osaamista ja tule tänne konsultoimaan/hakemaan työmaalle unohtuneet kumpparit.

Seuraavaksi jos joku haluaa meiltä lainaan traileria tai peräkärryä, kannattaa soittaa suoraan minulle p. 050 5511 611. Harkitsen asiaa ja lupaan, jos huvittaa. Jos ei huvita tai naama ei muuten vain miellytä, ei tipu traileria, sortsi, sorge, sorry.

Ja jos yksikin älykääpiö soittaa Matille silloin, kun meillä on parisuhdekeskustelu käynnissä, värkkään Matin puhelimeen soitoneston.

Sikiöasennossa lattialla itkien

Minä olin toivonut jonkinlaista parisuhdesessiota aviomieheni kanssa kahden siitä lähtien, kun tämä matkusti Parikkalasta Isolina-pellavaeristekaupasta Lapinlahdelle. Oli monta tuntia aikaa vain puhua ja pakottauduin puhumaan rauhallisella äänellä. Aloin kirkua vain yhden kerran tai no, ehkä kaksi. Mutta en kirkunut koko aikaa.

Odotin ja odotin sopivaa hetkeä.

Sitä ei tullut.

Tuli juhannusaatto. Menimme tekemään Lapinlahden lentokonehallille hallin välikattoa. Siinä meni myöhään iltaan emmekä ehtineet kokolle. Minä olisin kyllä halunnut, mutta en jaksanut edes nalkuttaa asiasta, sillä telineille kiipeäminen ja telineillä keikkuminen kävi voimille.

Emme syöneet sinä päivänä kunnolla. Juhannusaamuna palasimme lentokonehallille purkamaan telineet ja siivoamaan. Tuli iltapäivä. Emme olleet syöneet sinäkään päivänä kunnolla.

Verensokerini laski.

Yht´äkkiä Matille tuli kiire. Piti lähteä pikaisesti kotiin, hän oli luvannut lähteä Lampiinsalmen lavalle asentamaan lavan verhoja ja sen jälkeen oli järjestysmiehenä lavalla. Meiltä jäi lentokentän hallin kahvio huonolle siivoukselle. Sitä paitsi siellä on ihan paskat ja paskaiset matot. Pitää varmaan viedä täältä sinne jotkut kelvolliset.

Harmitti. Alkoi itkettää. Aloin itkeä. Käperryin keittiön sohvalle ja sanoin, että en kykene lähtemään mihinkään. (Matti vasta jälkikäteen tajusi, että se oli verensokerinlaskukohtaus.)

Siinähän hämärtyy tajunta. En nimittäin älynnyt etsiä itselleni ruokaa. Sen verran tajusin kyllä, että selasin tylsämielisenä puhelinta. Ja mitä siellä oli? Kaksi kuvaa aviomiehestäni joku saatanan kukkaseppele päässä ja lakkerinlehdet rinnuksilla Lampiinsalmen tanssilavan mallipoikana.

Minä tietysti ajattelin, että aviomieheni on kirmannut pitkin niittyketoja keräämässä dominoivalle oidipaaliäidilleen kukkasia ja tämä on omin pikku kätösin värkännyt minun aviomiehelleni seppeleitä. Sitten kuva Facebookiin: "Täällä on sinun aviomiehesi, täällä lällällällällää!"

Putosin lattialle. Käperryin sikiöasentoon. Itkin, huusin ja hakkasin päätäni lattiaan.

Tarina jatkuu seuraavassa merkinnässä. Nyt on lähdettävä Iisalmeen.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi