Köytän itseni läppärin ääreen

to 14.6.2018

Istun Kuopion kirjastossa. Köytän itseni nyt läppärin ääreen ja teen vihdoin verottajan ilmoitukset. Olen tehnyt tuntilaskelmat pieneen joulunpunaiseen muistikirjaan valmiiksi. Ei ole muuta kuin tietojen siirtäminen sähköiseen muotoon. Kyllä tämä tästä. Aika lailla menevät energiani taas lapsen kuskaamiseen, mutta otan tämän äiti ja tytär -suhteen lujituksena. Se hieman harmittaa, että en ehdi oikein lukea. Tai luen harppoen ja harimoiden esimerikiksi aamuisin kello 7.30 -8 tai illalla kello 21.30 - 22. Eilen pääsin lukemaan kello 21.50 ja totesin, että Markku Envallin Paperihaarniska ei ollut turha aleostos Siilinjärven Info-kirjakaupasta. Infon eteen kampesin auton, kun kävimme Annan kanssa Siilin K-marketissa. Siellä haluan aina välillä tehdä ostotokset, sillä kaupan eteisessä on aivan mainio kierrätyshylly. Siilinjärveläiset kirjankierrättäjät ovat intellektuellimpia kuin lapinlahtelaiset, vaikka ei uskoisi. Eihän Siilinjärvi mitenkään profiloidu kulttuuripitäjäksi.

Kirjoitusaikaa en ole vielä keksinyt uudistuneeseen kalenteriini. Tähän kohtaa kuuluu hihitystä. Esikoinenhan nyt sai asuntopäätöksen, jos oikein eilisestä hihkumisesta jotain osasin päätellä. On jäämässä Helsingin Vuosaareen, mikä on ihanata ja ihanata on, että naapurissa parin korttelin päässä asuu kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo. Olen tosiaan suunnitellut Gerryn kanssa riistakameran asentamista esikoisen asuntoon.

Ja yhteydet tietenkin! Äidin läppärille! Ehkä jonkinlainen sähkärin kauko-ohjauskin olisi mahdollista järjestää etänä mutsin iPhonesta tai jotain.

Juu, kalenterini näyttää nyt varsin toiselta. Matti on sitä mieltä, että vapautunut aikani pitää käyttää firman ja hänen hyvinvointiinsa. Niin. Kyllä minä vielä kirjoitusajan elämääni johonkin survon. Kun lapsi tuli joka viikonloppu kotiin, tiesin, että en lauantai- ja sunnuntaiaamuisin voinut tehdä muuta kuin odottaa lapsen heräämistä.

Tähän kohtaan kirjaan Moderni taide ja CIA -keskustelua, joka heräsi hetkeksi puhelimessani sen jälkeen, kun olin käynyt Iisalmen kirjastossa lukemassa Taide-lehden artikkelin aiheesta. Se oli Suurena Itsehoitopäivänä tiistaina. Minulla oli tikkien poisto, kävin kampaajalla ja kirjastossa sekä kävelin vielä varaamaan silmälääkärin ajankin. Huomenna ajan aamulla Lapinlahdelta Kuopioon ja Kuopiosta Iisalmeen. Käyn Iisalmessa erilaisilla vastaanotoilla ja alan odottaa Täysin Vapaata Viikonloppua, jos Luoja suo. Ja voihan se olla, että taas kaikki suunnitelmani menevät mönkään. Tulee jokin kuoppa Kivistöntiellä ja aamiaismehut menevät pitkin rinnuksia ja kasvaa riita ja kohtaus. Semmoisetkin asiat on otettava huomioon.

Huomenna psykoterapeutin vastaanotolla koetan muistaa miettiä sitä, miten voi olla mahdollista, että lapsen kotoa muutto aiheuttaa sellaisen olon kuin edessäni olisi ammottava pohjaton kuilu. Täydellinen tyhjyys. Vaikka olen vuosien ajan mekkaloinut kirjoituksissani, minäni on jotenkin liuennut johonkin. Missä minä olen? Mikä minä olen? Minä olen muuttunut siitä, mikä olin ennen lapsia, mutta mikä se on, miksi olen muuttunut ja  pitääkö minun taas muuttua? Eniten pettynyt olen siihen, kuinka takertuva ja avuton tällä hetkellä olen. Tarvitseva ja rasittava.

CIA-keskustelua

Olin tyrmistynyt siitä, että amerikkalaisperäisen modernin taiteen kukoistus ja abstraktien taideteosten markkinapöhinä onkin CIA-vetoisen rahoituksen tulosta. CIA rahoitti modernia taidetta, jotta taiteilijat eivät alkaisi ihannoida Neuvostoliittoa. Taiteesta poistettiin sanoma ja kun kaikenlainen sanoma poistettiin, syntyi taidekäsitys, jonka mukaan taiteella on itsetarkoitus, sillä ei saa sanoa mitään, sen täytyy olla täysin riippumatonta itseilmaisua. Näin CIA oli estämässä vasemmistolaisen maailmanvallankumouksen etenemistä taiteen avulla. Voi poloiset nykytaiteilijat! (Pitää muuten lukemani Teemu Mäen Taiteen tehtävä -teoksen viimeinenkin luku.)

Minä itsekin 1990-luvun lopulla Iisalmen Sanomien kulttuurijuttuja tehdessäni lopulta petyin kuvataiteilijoihin. Viimeinen pisara oli Nanna Suden valokuvateokset, joissa oli pitkällä valotuksella tallennettua ikään kuin sähkövirtaviivaa. Valokuvaaja itse ilmaisi teoksillaan itselleen hyvin henkilökohtaisia tapahtumia, niin hän lehdistöinfossa kertoi. Asia ok, mutta valitettavasti minä en kyennyt tavoittamaan hänen näyttelytöistään yhtään mitään. Kirjoitin juttuun varmaankin jotain diipadaapaa, koska en löytänyt sanoja pettymyksen ja harmin sekä ärtymyksen tunteelleni.

Katsoin teoksia yhtä suurella mielenkiinnolla kuin muudan romaanihenkilö mummonsa hidasta kuolemista kirjassa, jonka nimen olen unohtanut. Siinä minäkertoja kuvaa itseään nelivuotiaana tyttönä mummon kuolinvuoteen äärellä. Pikku tyttö katseli kuolevaa mummoa ja ajatteli, että mummon kuolemisen seuraaminen on yhtä mielenkiintoista kuin katsella maalin hidasta kuoriutumista seinältä.

Nanna Suden valokuvateosten jälkeen meni monta vuotta ennen kuin kävin yhdessäkään kuvataidenäyttelyssä. Minua eivät kiinnostaneet nykytaiteilijat ja sisimmässäni ajattelin, että nykykuvataiteilijoiden avulla ei luokkataistelua kyllä voiteta - ei edes aloiteta. Nykytaiteilijat tuntuivat kaivavan napanöyhtäänsä ja tuijottelevan sisällensä.

Sama ilmiö oli toimittajissa, jotka uusliveralismi oli työntänyt hyvistä asemista kapitalismin hitaalle kaistalle - työttömyysputkeen tai muuten sivuun. Yksi, jolle koetin puhelimessa piipittää, että olet osa suurempaa ilmiötä. Ilmiön nimi on työelämän uusliberalisaatio ja huonontuminen, läimäsi puhelimensa kiinni kiljuen: "Älä tee minun henkilökohtaisesta tragediastani poliittista kysymystä.!"

Silloin ajattelin, että päihteisiin loputtoman itsekeskeisyytensä hukuttavat toimittajapudokkaat saavat minun puolestani mädäntyä yksinään. Ylemmästä keskiluokasta pohjalle matka on pitkä ja niin satuttava, että luokkasolidaarisuutta ei jaksa tuntea. On kyse vain henkilökohtaisista tragedioista. Juokoot sitten suruunsa ja yksilötragediaansa, perkeleet, kapitalismi ja keskiluokka on korvien välissä, on se niin vaikea sieltä kiskoa ulos.

CIA-keskusteluun sain vastauksena tekstarilla seuraavat asiat, joita minun pitää ihan miettiä: "Eihän taiteen käyttö propagandatarkoituksessa ole mitään uutta: kirkkotaide, sosialistinen valistus, mainokset jne."

"Sitä paitsi CIA:lla on mottona Johanneksen evankeliumin ´Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi.´ Kuuluu olevan CIA-konttorin sisääntuloaulassa kylttinä ja on se joissain elokuvissakin vilahtanut."

Harhaanjohtajat

Koska olen ajanut autolla viime aikoina satoja kilometrejä, se mitä olen ehtinyt tehdä, olen ehtinyt kuunnella Ylen Areenalta hyviä radio-ohjelmia. Esikoisen muuttoreissulla kuuntelin monta Jakke Holvaksen Kulttuuriykköskeskustelua, meni siinä muutama toisenkin toimittajan toimittama ohjelma. Ruben Stilleriä Areenalta käski esikoinen kuunnella ja niin olen kuunnellutkin!

Nyt voi kysyä, miksi en kuuntele naistoimittajien tekemiä radio-ohjelmia. Sanokaapa yksi Ylen naistoimittaja, joka tarttuu poliittisiin tai poliittiskultturillisiin kysymyksiin vasemmistolaisesta näkökulmasta? Heitä ei ole. No, nyt tuli Jakke Holvakselle potkut, kun sanoin häntä vasemmistolaisesta näkökulmasta toimittajaksi.

Jari Tervo kuulema on lausunut Hesarissa jotain siitä, miksi keskiluokka vaikenee. Kuulin kolumnista tänä aamuna Kuopion kirjaston vessssssasssssa, kun kusssssstessani kuuntelin Ruben Stillerin ohjelmaa suomalaisten tutkitusta huippuonnellisuudesta. Ohjelma oli hyvä. Tuomas Enbuskekin oli hyvä. Kuluttajatutkimuskeskuksen johtaja Mika Pantzar oli hyvä. Pantzar sanoi suomalaisista hellästi, että suomalaiset ovat kuitenkin kovin yritteliäitä. Suomalaiset (naiset) kansoittavat kansalais- ja työväenopistot, teattereiden ja oopperan katsomot. Meillä on sosiaalista pääomaa ja jopa lapsikin sen tietää, että pohjoismainen yhteiskuntamalli on hyvä. Tätä ei avoin uusliberaali Tuomas Enbuske tosin halua myöntää. Enbuske oli nyreä siitä, että vasemmisto meni omimaan Suomen onnellisuuden ja sanoo, että tutkimustulos ei ollut yllätys; pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on hyvä.

Tämän muuten puki sanoiksi kirjailija Tommi Melender, jonka blogia ja esseekirjoja mielenkiinnolla luen, mutta jonka romaanit ovat kamalia. Ne ovat kyynistä miespaskaa, täynnään eksistentiaalista miesmiesmiesatomisaatioahdistusta. Sekin kyrpii, että Melender visusti varoo sitä, että tulisi samaistetuksi vasemmistolaiseen joukkoon. Vituttaa ja kyrpii.

Jari Tervo on sanonut haastattelussaan näin jo 18.3.2018, kappasta vain, kyse on suurimmasta osasta suomalaisia. Suurin osa on hipihiirenhiljaa ja tässä syy:

"He kuuluvat keskiluokan eri asteisiin, ja heistä monet ovat hiljaa. Heidän on hankalaa sanoa jotain räväkkää, totta tai tarpeellista, koska se voi vaikuttaa heidän toimeentuloonsa´, Tervo sanoo.

Keskiluokka ei räyhää, haasta riitaa tai luukuta mielipiteitään. Siihen kuuluu niin sanottuja tolkun ihmisiä, jotka puhuvat epämääräisesti ääripäistä ja istuvat katsomossa kääntelemässä päätään kuin tennisottelussa."

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005607090.html

Totta! Se on ihanata, että Jari Tervo puolustaa pakolaisia. Aivan mahtavaa! Ja aivan mahtavaa on, että Facebookissa Marco de Witt on saanut punavihreiltä kommaripaskoilta lempinimen Marco de Vittu. Juu.

Mutta. Jaksaisiko Jari Tervo nähdä sen taakse, miksi valkoinen roskaväki on vihainen? Valkoinen roskaväki on vihaista ja täysin kusetettua. On helppo etsiä hyvä vihollinen sen sijaan, että analysoisi kapitalismia ja koettaisi edes tajuta sitä, miksi meillä ei ole työtä tai työpaikkoja tai sitä, miten valkoinen roskaluokka (johon varmasti itsekin kuulun) säilyttäisi itsekunnioituksensa huippujen yhteiskunnassa ja luovan luokan itsevarman paisteen varjossa.

Meistä koetetaan saada luovan luokan henkilökohtaisia palvelijoita. Kyllä se mulle käy, jos luova luokka maksaa kiltisti esimerkiksi henkilökohtaisten rakentajiensa laskun. Aina ei ole niin. Kirjoitan joskus kaikista niistä ällöttävistä laskunsaajainisijöistä, joita on yrittäjän tielleni osunut. Toki luovassa luokassa on hyviäkin asiakkaita, jotka ymmärtävät, mistä on kyse. Kyse on siitä, että myös raksaduunarilla on oikeus asua omassa omistamassaan omakotitalossa ja siihen hän tarvitsee TES:n mukaisen palkan. Ja voimme maksaa TES:n mukaista palkkaa vain, jos luova luokka maksaa mukisematta laskunsa.

Ah, nyt kiihdyin ja lisään tähän vain, että 1990-luvun lopun kulttuuritoimittajan ominaisuudessa petyin nykytaiteilijoihin ja sitten 2000-luvun alussa osuin Kiasmaan. Herramujee, siellähän yhteiskunta- ja globaalikapitalismin kritiikki piili!

Väliotsikkona on Harhaanjohtajat, jotka luin Horisontti-radio-ohjelman innoittajana. Palautan kirjan tänne Kuopioon, mistä sen lainasinkin ja koetan kommentoida kirjaa joskus ulkomuistista. Joskus sitten, kun keksin, milloin minulla on kirjoittamisaika. Oma aika.