Pia Valkonen

CIA ja moderni taide -keskustelu jatkuu

Ensin Markku Envallin Paperihaarniskasta,
välissä Peter Englundin Hiljaisuuden historiaa

su 17.6.2018

Eilen tuli kolmetoistatuntinen työpäivä. Ajoimme aamulla Riistavedelle, Matti ohjeisti maalarit peltikatolle ja sitten tehtiin puujätekuorma. Haimme Kaavilta rautakaupasta tarvikkeita maalareille ja minä ehdin tsekata Kaavin Kipa-kirjakaupan alehyllyt. En ostanut mitään, mutta panin merkille, että Kaavin Iso-Oskari on mukava. Kirjakauppaan tuli joku nainen ja sanoi, että on pakko saada kahvia, jotta silmät aukeavat. Kipassa oli pikku kahviokin. Toivoin, että olisi ollut enemmän aikaa emmekä olisi juoneet riisikananmunapiiraskahveja Riistaveden Seolla. Olisin halunnut istua Kaavin Isossa-Oskarissa ja miettiä, että täällä ne ihmiset asuvat eivätkä edes haaveile kuntaliitoksesta Kuopion kanssa. Kaiken lisäksi kaavilaiset ovat julistaneet yritysinnovaatiohankkeen. Tulivathan sieltä savustuspussitkin joskus aikoinaan. 

Kaavilla on edelleen elossa hieno mekkokauppa. Olen ostanut sieltä parit juhlavahkot housut. Kaavilla, muistan, kävimme joskus Riistavedeltä apteekissa. Muistelen, että Annalle jotain. Olisikohan ollut Osmosalia, kun vauvalla oli paha mahatauti. Tai sitten lähin päivystävä apteekki löytyi Juankoskelta. Muistini vakuuttaa, että apteekki oli Kaavilla, mutta muistikuvieni mukaan apteekin etsiminen tapahtui pitkin Juankosken kylänraittia. Mielenkiintoista on, että Riistavedellä asujille Kaavin ja Juankosken taajamapalvelut ovat lähempänä kuin Kuopion.

Toki Riistavedellä oli suurin piirtein melkein ainakin kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Kirjasto ei ollut joka päivä auki, mutta ei se haitannut, ja terveyskeskuksessa oli lääkäri vain joka toinen päivä. Ilmeisesti tarvitsimme Annan Osmosalin viikonloppuna, koska nimenomaan muistan, että tarve oli päivystävälle apteekille. Pielavedeltä ei olisi tarvinnut poistua Kuopioon ja Iisalmeen yhtään minkään asian takia. Vaate- ja kenkäkauppa olisi löytynyt omasta pitäjästä, mutta me hankimme sekä vaatteet että muut asiat kirpparilta. Kirppari oli samassa talossa kuin Pielavesi-Keiteleen toimitus ja se oli ihan aarreaitta.

Pielavedellä oli myös työttömien työpaja, jossa muistan, että korjautimme ja tuunautimme huonekalujamme. Nekin olivat kirpparitavaraa pääosin. Korkeasta Lundia-jäljitelmästä teetätimme kaksi matalaa kirjahyllykköä ja Puustellintien asuntomme portaiden yläpäähän teetätimme upean metallisen portin, jotta tytöt eivät pyörisi portaikkoon.

Kummipoikani äiti lähetti Facebookissa linkin Youtube-videoon, joka mainostaa Pielavettä asuinkuntana. Siinä Antti Ruuskanen ajelee autolla ja kertoo paikoista, jotka ovat kotikunnassaan hänelle itselleen tärkeitä. Ensimmäisenä hän vie Pielaveden kirkon pihalle. Kirkossa hänet vihittiin vuonna 1996 parikymppisenä poijjankossina. Mitenkä keihässuuruus asian ilmaisikaan? Sen jälkeen on vedetty yhteistä köyttä tai kettinkiä ja monia ajatuksia ovat aviopuolisot joutuneet päivittämään. Puolin ja toisin.

Teräsperä

Riistavesi-Kaavi-Riistavesi -keikan jälkeen tulimme Lapinlahdelle ja piipahdimme Teräsperän avoimissa ovissa. Lapinlahden Koneistus ja Lametal olivat järjestäneet kivan päivän lettuineen ja kahvitarjoiluineen. Minä olisin mieluusti kysellyt ummet ja lammet viisiakselisesta Mazak Intergrex -sorvista tai 3D-tulostimesta tai siitä, mitä Lametal Oy tarkalleen ottaen tekee, mutta Matilla oli päässään vain yksi ajatus: kotiin ja television ääreen.

Tikkakoskella oli armeijan lentonäytös ja samalla lennoston satavuotisjuhlat. Osa lentonäytöksestä tuli Ylen Teemalta suorana ja koko nelituntinen on Ylen Areenalla kokonaisuudessaan. Matti olisi ehkä halunnut juhlille - Lapinlahden ilmailijat tekivät sinne yhteiskuljetusretken, mutta meillä työmaat kaatuvat nyt päälle. On loppuvaa työmaata ja alkavaa. Juuri tämä vaihe yrittäjällä on aina karmein. Asiat menevät limittäin ja lomittain ja ovat päällekkäin. Se ei miesajatteluun sovi yhtään.

En tajua, miksi en voinut päästää Mattia kotiin ja jäänyt itse Teräsperän avoimien ovien päivään juttelemaan ihmisten kanssa. Minua ei olisi yhtään haitannut lettujen jonotus. Olisin voinut ensin jonottaa letun itselleni ja lopuksi letun Annalle. Samalla olisin voinut kysellä muilta jonottajilta asioita. Olen päättänyt niin, että kysyn, vaikka en enää ole toimittaja. Avaan keskustelun näin: "Olen koulutukseltani ja persoonallisuustyypiltäni toimittaja, minun tulee tietää! Joten kysyn tässä suoraan, keitä te olette, mistä tulette, minne olette menossa - ja mitä on siun kassissais?"

(Näin maanmainio Marja-Sisko Aalto kuvaili Facebook-päivityksessään imatralaisia. Me imatralaiset kun tupataan olla uteliaita.)

Voinhan minä täällä Lapinlahdella, jossa ihmiset ovat todella ärsyttävyyksiin asti häveliäitä, sanoa, että imatralaisilla on tapana kysyä suoraan. Lapinlahtelaiset ovat jostain syystä koko ajan häpeissään - aivan kuin he olisivat juuri tulleet paljastetuksi kyykkypissalta S-marketin takaa lihapiirakan ketsupit rinnuksilla kännissä, olkaa hyvä, kielikuva, jota olen käyttänyt ennenkin - niin muuten muutama viikko tapahtui meidän takapihallamme. Olimme Matin kanssa ripustamassa pyykkiä ja Lapinlahden nouseva nuoriso paljasti meille perselihansa. Tyttö, varmaankin nuorempi kuin Maria tai Anna, alaikäinen, saattoi olla joku Marian kiusaajista, oli juonut liikaa kaljaa ja kusta lorotti takapihan lauta-aidan takana. Teki mieli sanoa, että kiva pylly sulla mussukka, videoin tässä Facebookiin videota ja panen kiertämään.

Ei voi mitään. Haluan kostaa Marian kiusaajille. Haluan heille häpeärangaistuksen. Samat kusipäät ovat kiusanneet myös homoystäväpariskuntaani. Mikä on tämä paikkakunta, jossa kiusataan vammaisia ja seksuaalisia vähemmistöjä? Ymmärrän niin kirjailija Päivi Alasalmea. Hänethän on tuomittu siitä, että kävi kivittämässä lapsensa kiusaajan kotitalon ikkunoita. Itsekin olisin voinut tehdä niin, elleivät Mariani pahimmat kiusaajat olisi olleet vuokrakasarmien kasvatteja, jotka luulivat, että potkaisemalla päähän heikompaa tai statuksessa alempaa nousevat itse uusliberaalin yhteiskunnan rankingissa.

Niin Marian kiusaajat tiesivät, mitä tekivät. He tekivät niin kuin näkivät ympärillään yhteiskunnassa tehtävän. Uusliberaalissa yhteiskunnassa tulee olla häikäilemätön, on kyettävä olemaan kusipää, on oltava ihminen, joka voi ... ходить по трупам (kävellä ruumiita pitkin.)

Nykytyöelämässä tulee olla sellainen, että... Для достижения личных целей использовать окружающих людей, ломая их жизнь, карьеру. Ajat tosin ovat muuttumassa. Uskon, että nykyinen SSS- ja SOS-hallitus on Suomen uusliberaalin pöhö- ja höpöajan viimeinen rutistus. Jos seuraavissa eduskuntavaaleissa suomalaiset vieläkin äänestävät samanlaisen kauhuhallituksen valtaan, muutan maasta tai muutan maalle, Ylen kokoomustelevisiouutisten ulottumattomiin. Ja nyt puhun vain Ylen uutistoiminnasta. On hyviäkin ohjelmia, kuten Kulttuuriykkönen ja Ruben Stiller sekä Sari Valton haastatteluohjelmat ja Perjantai.

Kylläpäs taas kuljettaa tämä teksti. Kävin välillä nostelemassa pyykkiä koneesta. Seuraava koneellinen on kuuttakymppiä. Se ei pääse katkaisemaan kirjoittamista. Ehkä pääsen vielä CIA:han tässä merkinnässä. CIA-keskustelu löytyy viimeisen väliotsikon takaa. Sitä edeltää monia muita ajatuksenpätkiä.

Kokoo koko kokko kokoon 

Eilen pakotin tekemään kaksi reissua juhannuskokolle, jotta saisimme kaikki peräkärryt tyhjiksi. Ei sitten tarvitse taas raapia päätä, kun jotain pitäisi roudata ja kakki peräkärryt ovat täynnä roskia. Energiajätteen olisi voinut viedä Ylä-Savon jätehuoltoon maksutta, mutta Matti oli saanut päähänsä toimittaa Haiskanlahteen juhannuskokkotarpeita. Haluamme olla osa Varpaisjärven Itäkosken elämää - edes kesällä. Motiivi oli hyvä, mutta kilometrejä kertyi. Toisaalta sain istua pakussa koiraosastossa, Anna isoine egoineen valloitti etupenkin, ja minulla oli mahdollisuus lukea pitkät pätkät Markku Envallin aforistis-esseististä Paperihaarniskaa.

Piti ihan käydä tsekkaamassa edellistä merkintää, olinko kirjannut Envallin kirjoituskoosteen nimen oikein. Muistin nimittäin, että kirja on Paperihammastiikeri. Niin jotenkin pehmoisia osa kiroituksista oli. Kuin pumpulia. Ärsyttävää. Paperihaarniska nimenä ei taida olla vahinko. Markku Envall peittää itsensä tekstihaarniskalla. Kirjoittajaminä vain häveliäästi ja äärimmäisen ujosti välillä pilkahtelee pienten fragmenttien, tekstikatkelmien, lomassa.

Ja miten tämä heebo vaikuttaa niin passiivisaggressiiviselta? Ovatko ujot ja estyneet ihmiset usein passiivisaggressiivisia? Ihme kryptikko, tekisi mieleni kiljua, päästä irti irti, pelkuri, anna tulla. Markku Envall kirjoittaa esimerkiksi ympäripyöreitä tasa-arvoisesta avioliitosta, homoista ja heteroista. Envall ihmettelee sitä, että sitä mukaa kun heterot haluavat irti avioliittoinstituutiosta, instituutio on alkanut kiinnostaa. Olin havaitsevinani siinä kohtaa tekstissä happamuutta. Kirjoitin, että olin havaitsevinani. Voi olla, että tekstin lukuun vaikuttaa se, että tiedän esseisti-aforistikon aviovaiheita erilaisten aikakauslehtijuttujen perusteella.

Vaimot

Kirjoittaa Markku Envall toisaalta siitäkin, miksi papin aamen on niin tärkeä vähemmistöille. En muista Envallin käyttämää sanamuotoa, mutta se oli jotain samansuuntaista, mitä hänen entinen vaimonsa, lastensa äiti, oli sanonut Iltalehden haastattelussa avioiduttuaan rovaniemeläisen Ulla Pakisjärven kanssa:

"Enää meistä ei puhuta kuin rekisteröidyistä koirista ja autoista"

Luin talvella Anna-lehdestä Markku Envallin entisen vaimon Tittamari Marttisen ja rovaniemeläisen Ulla Pakisjärven avioliitosta. Tartuin lehteen suuren kiinnostuksen vallassa, sillä Tittamari Marttinen on kiinnostanut/innostanut minua vuodesta 1991 lähtien. Haastattelin häntä silloin Kodin Kuvalehteen.

En tarkalleen muista, miten keksin Tittamari Marttista jututtaa. Ehkä toimitukseen kustantaja WSOY oli lähettänyt Marttisen esikoisrunokirjan Savun negtiivi. Minä tuohon aikaan vähät runoista välitin, mutta jotenkin ajattelin antaa Tittamari Marttiselle ja hänen esikoisteokselleen mahdollisuuden.

Olen aina tuntenut voimatonta syyllisyyttä siitä, että aivoni eivät vain vastaanota runoja. Kodin Kuvalehden toimituksessa tuli myös puheeksi se, että nuori runoneito olikin itseään vanhemman kirjallisuustohtorin vaimo. Muistaakseni kuvio meni niin, että opiskelijaneitokainen oli pokannut vanhemman kirjallisuusopettajansa. Kyllähän minua sellainen kiinnosti, herraparatkoon, vaikka Savun negatiivin runot olivat mielestäni pliisuja ja sellaista plörönplörönlöötä, kuten runot siihen aikaan mielestäni olivat kaikki. Siis ihan kaikki maailmankaikkeuden runot, minulla oli sellainen vankka mielipide!

Olen viime vuosina useasti ottanut Savun Negatiivin esille ja lukenut siitä runon tai parin. Olen odottanut itselleni tuttua tunnetta, että voi v....u mitä p...aa, vvmp. Tunnetta ei ole tullut. Prkl, Marttisen ovatkin muuttuneet kirjahyllyssä pölyttyessään aistivoimaisiksi ja voimakkaan kuvallisiksi.

(Olen pääsemässä eroon toimittajan persoonastani, hip heijaa!)

Eka pano

Meinasin kirjoittaa väliotsikoksi Neitsyyden menetys, mutta päädyin groteskimpaan vaihtoehtoon. Olen kuitenkin ikäluokkaa, jossa neitsyydestä piti päästä mahdollisimman nopeasti ja näppärästi eroon, jotta saattoi ryhtyä harjoittamaan Erica Jong -tyyppistä Lennä ja uneksi-Emmanuelle-Arsan-kreikkalaiset lihaskimput panevat lentoemäntiä -seksiä.

Savun negatiivin ensimmäinen runo sanallistaa kauniisti ekan panon. Tule, puhkaise tämä pimeä! Synnytän sinulle tien. Hm. Vähän turhan tyttömäinen tämä ensimmäinen runo.

Jatkossa tyttömäisyys onneksi hieman karisee ja söpöyden tilalle tulee ihana ilo: "Kuinka suuni on elämää täynnä!" Tämähän on eroottista, huimaa: "Soutelet itsessäsi. Matkat veneen liukua, kosketusta järven iholla. Kivi kuin sammalen läikittämä rinta."

Tämä ei ole pilkkaa, mutta oikeasti olen sitä mieltä, vaikkette tätä usko, että soutaminen itsessä on kauniimpi ilmaus kuin runkkaus tai masturbaatio. Hm: "Rohkeus päihdyttää kuin äkkiä virtaamaan lähtevä mahla. Vaaralliseen lumoon upotat kätesi!"

Tässä vanhenemisesta: "Kasvojesi kehyksiin maalaat alati vaihtuvaa omakuvaa."

Menin ristiriitaisin ajatuksin Tittamari Marttisen ja Markku Envallin yhteiseen töölöläiseen kulttuurikotiin. En muista, olivatko pariskunnan pojat jo syntyneet. Ehkä olivat, ehkä isä oli jossain kävelyllä poikien kanssa. Muistan, että kodin ikkunasta näkyi Temppeliaukion kirkko.

Muistikuvaa Temppeliaukion kirkosta saa epäillä. Epäilen sitä itsekin. Muisti saattaa tehdä kaikenlaista. Vääristää ennen kaikkea.

Muistan sen, että ihmettelin, miten suurin piirtein ikäiseni nainen haluaa rouvittua ja on tehnyt lapsia. Olin juuri tullut Moskovasta opiskelemasta ja  olin ollut siinä luulossa, että sinne myös jään. Tai oikeammin olin toivonut, että minun ei tarvitse palata Suomeen. Olin ahdistunut Tittamari Marttisen puolesta, mutta yhtä lailla olin ahdistunut omasta puolestani. Olin epämääräisesti pettynyt siihen,

Ahdisti ajatella runoilijan elämää ja samalla omaani. Minulla ei vielä ollut elämänkokemusta siihen, että asiat voi tehdä elämässä jopa eri järjestyksessä kuin sovinnaisuudet määrävät, joihin lukeutuivat omatkin sovinnaiset käsitykseni. Oman lajinsa ajan sovinnaisuutta oli 1980-luvun lopun Kaikki mulle heti tänne -ajattelu.

(Voi, että nauratti lukea ruotsalaisen mikrohistorioitsijan Hiljaisuuden historiaa. En olisi sitä muuten lukenutkaan, ellei Ylä-Savon subcomandante Marcos olisi sitä minulle kirjaimellisesti asettanut nenän alle. Hiljaisuuden historiassa oli yllättäen luku näyttelijä Errol Flynnistä, joka jo 1930- ja 1940-luvulla suhtautui seksiin yhtä narsistisesti kuin me 1960-luvun puolivälissä syntyneet. Englund analysoi ajatusta näin: "Errol Flynnin elämä on ehkä pohjimmiltaan faabeli modernista himosta. .... Modernia ihmistä leimaa usein haluttomuus erottaa halu ja tarve toisistaan - näitten sekoittaminen ei ole kuitenkaan ajatusvirhe, vaan koko kapitalistisen kulutusyhteiskunnan pohjapultti." (Peter Englund Hiljaisuuden historia s. 82) Tästä juuri puhuimme Alajärvi-Lehtimäki-Soini-Karstula -reissulla. Tästä ja monesta muusta asiasta, jotka erottavat 1950-luvulla ja 1960-luvulla syntyneet toisistaan. Subcomandante Marcosin kanssa pystyy jostain syystä puhumaan monesta sellaisesta asiasta, josta Matin, toisen 1950-luvulla syntyneen kanssa, ei pysty puhumaan. Tämä on kummallista.)

Ja olin tyrmistynyt. Runoneito olikin kiva ja lämminhenkinen ihminen. Olin ollut niin valmis olemaan pitämättä hänestä. Panu Rajala oli huomannut saman lastenkirjailija Tittamari Marttisesta. Sen voi lukea hänen Katri Helena -kirjastaan Lavatähti ja kirjamies. Lastenkirjailija oli ainoa Panu Rajalan kirjallisuus- ja kulttuuripiireistä, joka otti Katri Helenan hyvin, ennakkoluulottomasti ja alentumatta vastaan.

Myöhemmin löysin Markku Envallin esseet. En olisi koskenut niihin kolmen metrin kepilläkään, ellen olisi käynyt hänen kotonaan. Arvelen, että Envallin esseet olivat ehkä elämäni toinen esseekokoelma, jonka luin. Ensimmäinen oli Matti Mäkelän Talvinen tarina ja muita kirjoituksia vuodelta 1988 tai Lahjakkuuden jälkeen ja muita kirjoituksia vuodelta 1991. Jommassakummassa niistä on teksti, joka ennusteli ilmastonmuutosta sekä tuulien lisääntymistä. Luin esseet kesällä 1991 pienessä takatöölöläiskodissani Kaarina Karin säätiön osakehuoneiston keittiön takaisessa kamarissa, piian kamarihan se oli.

Mitään mielikuvaa minulla ei ole siitä, miksi olen tarttunut Matti Mäkelän esseisiin, olen tätä samaa ihmetellyt merkinnöissäni vuosi sitten, kun opiskelin kirjallisuuden perusteita. Joka tapauksessa luin niitä ja vihasin samalla Helsinkiä. Esseet ja Helsinki-viha eivät liity toisiinsa. Sattuivat vain samaan aikaan. Vihasin Mannerheimintieltä, parin korttelin päästä ikkunasta keuhkoihini tunkeutuvaa mustaa mönjää ja vihasin pääkaupungin kylmää ilmapiiriä sen hyistä yöelämää. Halusin sielä pois, halusin taas Suomesta pois, takaisin hajonneeseen Neuvostoliittoon. Moskova oli vielä 1990-luvun taitteessa internationalistinen kaupunki - varsinkin niiltä kulmilta, joilla asuimme. Naapurissa oli Patrice Lumumban yliopisto ja omassa Gupkinin kaasu- ja öljyinstituutissa opiskeli kaikenmaalaisia opiskelijoita intialaisista Bahrainin maanalaisiin kommunisteihin. Arabiemiraattienkin maanalaisia instikkaan tuli Persianlahden sodan aikaan. Suomessa ei tapahtunut mitään. (Nykyinen Helsinki on täysin toinen kaupunki kuin silloin.)

Mitä tapahtui todella?

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa luin mielenkiinnolla Envallin esseitä. Opin ylipäätänsä niiden kautta kaunokirjallisista opetus- ja valistusteksteistä. Aloin haaveilla, että vielä joskus itsekin kirjoitan yhden kirjallisuusaiheisen esseen ja sitten voi päättää kirjoittajan urani. Minusta esseekirjoittaminen on kirjoittamisen huippua, en tiedä, mistä olen tämmöistä päähäni saanut. Aivan kuten en tiedä, mistä sain vuonna 1991 päähäni lukea Matti Mäkelää. Täysi mysteeri, Matti Mäkelähän on aikalaisieni mielestä pikkupervertikko (ks. Markku Eskelinen Raukoilla rajoilla s. ??? etsin sivunumeron tähän myöhemmin. Meidän aikanahan piti olla rankka ja cool.

Panu Rajalan Lavatähden ja kirjamiehen lukemisen jälkeen olen useasti miettinyt, mitä kuuluu Tittamari Marttiselle nyt. Olen ottanut Savun negatiivin esille ja pannut sen takaisin kirjahyllyyn.

Ja sitten viime tammikuussa! Mehtosen Reetta toi postilaatikkoon Anna-lehden irtonumeron, jossa oli juttu siitä, että Tittamari Marttinen on vaihtanut ikääntymään päin olevan kirjallisuusprofessoripuolisonsa naiseen. Jutussa runoilija-lastenkirjailijasta kerrottiin näin: "Hänestähän piti tulla kosmopoliitti, joka tekisi väitöskirjan ja matkustelisi maailmalla."

Tittamari Marttisen väitöskirjoja on neljä. Väikkäreillä on nahkakannet. Eron jälkeen neljän lapsen äiti eli jonkin aikaa kosmopoliitin elämää, mikä oli 1990-luvun alussa häneltä jäänyt elämättä.

Tässä kohtaa Anna-lehden juttua aloin melkein itkeä: "Tekstiä syntyi ruokapöydän ääressä iltaisin ja öisin, kun jälkikasvu nukkui. – Kirjoittamisesta tuli henkireikäni, oma maailmani. Elämä ei ollut pelkkää huushollin pyörittämistä, jonka epäkäytännöllisenä ihmisenä koin välillä melkoisena suorittamisena."

Ja tässä kohtaa myös: "Sitten menin naimisiin itseäni yli 20 vuotta vanhemman, tunnustetun kirjailijan kanssa. Tunsin aina jääväni hänen varjoonsa. – Olin myötäilijä, joka meni muiden ehdoilla. En osannut ajatella itseäni yksilönä, Tittamari kuvailee."

Eilen Lapinlahden Teräsperän avoimien ovien päivässä oli jotenkin samaa säröä Matin ja minun yhteisesiintymisessä. Me emme juurikaan ole liikkuneet yhdessä. Lapinlahtelaiset puhuvat Matille eivätkä minulle. Alussa Matin sukulaiset puhuvat vain Matille eivätkä minulle. On ihmisiä, jotka eivät ole tervehtineet minua. He tervehtivät kyllä Mattia.

Eilen ajattelin, että NYT on aika yhteisesiintymisen. Ja mitä tapahtui? Minusta tuntui siltä kuin raahaisin perässäni vastahakoista säkkiä, josta kuuluu pääasiassa narinaa. Matti olisi halunnut katsomaan televisiota, mutta ei uskaltanut sanoa, että jää sinä tänne jonottamaan lettuja, minä menen kotiin.

Minä en tajunnut, että olisin voinut tulla Matin kyydissä pihaan, hypätä polkupyörän selkään sekä käydä pankkiautomaatilta käteistä ja käydä ostamassa Lametalin keltaisia harjoja ja sen jälkeen kiinnittää ne rumimpien konttien seinään. Se olisi ollut alku. Sen jälkeen olisin saanut ehkä muutaman viherkasvin ruukkuun.

Ehkä Tittamari Marttinen on tullut mieleeni useasti myös sen vuoksi, että hänellä ja Markku Envallilla on vieläkin isompi ikäero kuin minulla ja Matilla. Olen miettinyt, miten pariskunta on saanut suhteen toimimaan. Eikä se sitten ollutkaan toiminut.

Juuri tässä kohtaa, tässä kriisissä, Matin ja minun avioliittoani ei ole välttämättä kyse ikäerosta. Tai on. Pelkään, että Matti ei kestä minun vanhenemistani. Minulla ei, aikuisten oikeasti, ole mitään Matin vanhenemista vastaan. Pelkään, että Matti on ikuisesti fiksoitunut siihen, että vaimon tulee olla nuori, nuorempi, jotenkin epävaltainen, ilman valtaa. Vaihtoihan Matti samaa ikäluokkaa olevan vaimonsa nuorempaan ja siitä aiheutuneen häpeän tunteen takia häpeä on ikään kuin tarttunut minuun. Minä kannan Matin häpeää ja luulen, että Matti häpeää minua.

Arvelen, että Tittamari Marttisen ja Markku Envallin suhteessa on käynyt niin, että Envall on alkanut kohdella lastensa äitiä jotenkin itsestäänselvyytenä. Tai toisinpäin. Ei, en oikeastaan usko, että niin hurmaava ja lämmin hahmo kuin Tittamari Marttinen kohtelisi ketään itsestäänselvyytenä. Tai sitten vain seksi oli kävellyt ulos suhteesta eikä kumpikaan jaksanut tehdä asialle mitään. Envallhan kirjoittaa Paperihaarniskassaan siitä, kuinka pitkän eron jälkeen tulee halua rakastella kumppania, jos sitä ei tee, vaimo muuttuu sisareksi. Pitäisi etsiä kohta kirjasta, sillä tärkeää on, käyttikö fragmenttiesseisti sanaa vaimo. Sen muistan tarkaan, että jos rakastelua ei tapahdu, toinen muuttuu suhteessa sisaren kaltaiseksi. Mieskirjoittaja siis kirjoittaa naispuolisostaan, -kumppanistaan tai -rakastetustaan. 

Lisäksi Envall kirjoittaa pitkän suhteen kuivista kausista, tyydyttymättömistä vaimoista ja Mooseksen kirjan kohdasta, jossa vaimo on miehensä vallassa (halunsa vuoksi!). Pöh, nyt pitää mennä ripustamaan Matin paitoja pyykkinarulle. Kopioin merkinnän loppuun Facebookissa käydyn CIA ja moderni taide -keskustelun.

CIA ja moderni taide

Hannele Tikkinen, Savon Sanomien emerita kuvataidetoimittaja vastasi CIA-merkintääni:

"En jaksa oikein uskoa blogistin väitettä. Että moderni taide on kapitalistista hömpötystä. Eikä se ainakaan amerikkalaista ole, USA oli modernin taiteen suhteen kaikkein vanhakantaisin ja konservatiivisin. CIAn sanelemaa? PÖH! Moderni taide on kotoisin Ranskasta ja eritoten Saksasta 1800-1900 -lukujen vaihteesta. Esim Die Brucke ja Der Blaue Reiter -ryhmistä. Sori, Bruckesta puuttuu Umlaut, kun en sitä brittinäppiksistäni löydä. Ja jos tarkkoja ollaan, käsite moderni taide tulee jo 1800-luvun alun ranskalaisesta taiteesta, 1900-luvun alusta lähtien puhutaan nykytaiteesta."

"Blogisti muuten häveliäästi vaikenee sosialistisesta realismista. Siinä sitä vasta politiikan läpitunkemaa tuotantoa oli. Kävin 1980-luvulla kolme, neljä kertaa Leningradissa katsomassa, vartavasten, oppaanakin, enkä surkeampia esityksiä ole nähnyt koskaan. Inturistin opas sai aina raivarin, kun sanoin sen ääneen."

Omat kommenttini kuuluivat näin: "Nyt tarttis Savon Sanomien emerita taidetoimittajan lukea Taide-lehden artikkeli (1/2018) CIA-rahoituksesta. En minä kaiketi kirjoittanut eikä alkuperäisartikkelin kirjoittaja väittänyt, että CIA olisi synnyttänyt modernin taiteen. CIA vain keksi käyttää rahaa siihen, että vallankumousaate ei leviä ainakaan vasemmistolaisest innoittuneiden taiteilijoiden kautta. Ja voihan olla, että Picasso, opportunisesti, alkoi ikään kuin kusta Ranskan kommunistisen puolueen uuninluukkuun, kun ”oli jäänyt kiinni” Stalinia mairittelevan muotokuvan tekemisestä. Tai no Stalin oli siinä esitetty nuorena, ei muotokuva sen kummempi ollut. Kompensaatio on jännä juttu. Onhan ilmiö semmoinenkin, että joku kulttuuritoimittaja ensin kirjoittaa jostain ilmiöstä tai taiteilijasta kriittisesti ja kun huomaa jäävänsä mielipiteessään yksin, kääntää totaalisesti kelkkansa. Jospa Picassolla kävi toisinpäin. Pitää lukea elämäkerta ja vastata tuohon surkeaan rauhankyyhkyrääpäleasiaan sitten. Arvelen, että Picasson psykologinen käänne on paljon monimutkaisempi kuin me oikomiseen taipuvaiset ja yksinkertaistuksia rakastavat toimittajat arvaammekaan."

Alkuperäisessä merkinnässäni en maininnut sosialistista realismia sen vuoksi, että merkintäni koski CIA:ta ja länsimaisen modernin taiteen rahoitusta. Kirjoitin kyllä venäläisistä taiteilijaystävistäni, jotka olivat saaneet neuvostoajan taideopetuksen. Se perustui klassiseen taidekäsityksiin eikä neukkuaikaan taidemuseoihin kannettu pisoaareja, ei todellakaan.

Kirjoitin, että se on harmi.

Sen sijaan Ylä-Savon subcomandante Marcos kirjoitti, että eihän taiteen käyttö propagandistisissa tarkoituksissa ole mikään uusi juttu. Esimerkkinä hän otti ikonit, länsimaisen kirkkotaiteen ja mainokset. Sosialistinen realismi olisi ollut hyvä siihen myös, mutta tekstariin ei aina jaksa näpytellä kaikkea.

Wikipedian mukaan propaganda latinankielisenä sanana on tarkoittanut vain "levitettävää tietoa". Sen merkitys on laajentunut "aatteen tai opin järjestelmällistä levitykseksi, jolla pyritään muokkaamaan mielipidettä."

Kaikki uskonnollinen teksti tai puhunta on propagandaa, sillä  

 

 

 

 

 

 

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi