Kummalinen Kummu

Lisää Hyvästi, pojat -kirjasta

su 13.5.2018

En lukenut Essi Kummun Hyvästi, pojat -kirjaa tarpeeksi tarkasti. Esimerkiksi se, kuinka minäkertoja tutustui avioeronsa jälkeen virolaiseen Ahto Rüüteliin meni minulta vähän ohi. Sen vain muistan, että minäkertoja lähetti sitkeästi tälle sähköpostiviestejä. Kirja on jotenkin vaarallisen kepeä, mietin, tuovatko siinä vilahtelevat ristoahdit tai jennihaukiot tekstille tarpeellista syvyyttä.

Päätän nyt, että tuovat. Pidin kirjasta, vaikka siitä jäi ristiriitainen olo. Ehkä olo on osoitus taiteen kiusasta. Hyvästi, pojat hämmensi minut ihastuttavasti. 

Hyvästi, poikien kehyskertomus on se, että minäkertoja on salaa rakastunut Seela-nimiseen naiseen. Seela on salaperäinen, koko jutusta ei ikään kuin saa selvää eikä otetta, ehkä niin on tarkoituskin. Romaanissa on kirje Seelalle, sekään ei oikein kosketa. Mietin kovasti, miksi, ja heitän arvauksena, ehkä se johtuu siitä, että olen hetero. Ei vain säväytä minäkertojan hellät sanat naiselle. Ehkä eivät säväyttäisi, jos mieskertoja olisi kirjoittanut Seelalle. En tiedä, mikä tässä on. Ei se jokin, mistä en saa selvää, Essi Kummun vika ole.

Romaanissa on monia juonteita. Niiden vuoksi se ansaitsee tulla luetuksi toiseenkin kertaan. Ensimmäisellä kerralla en huomannut kaikkea. Pääjuonne ovat minäkertojan miessuhteet avioeron jälkeen. Aviomies ei juurikaan edes pilkota tekstissä. Muistaakseni hänestä yhdessä kohtaa sanotaan, että hän oli tylsä, mutta turvallinen, ja sitten, kun ero oli tehty, aviomies oli sanonut, että nyt sinä pääset kirjoittamaan yksinäisyyteesi, sitähän olet aina halunnut.

Ja siitä vaikutti avioerossa paljolti olevan kyse.

Avioeron jälkeiset miessuhteet minäkertoja on luetteloinut. Virolainen Ahto Rüütel on numero ykkönen. Tässä kohtaa juuri tajusin, mihin numerointi viittaa. Se viittaa Erica Jongin tuotantoon, ehkäpä juuri ensimmäiseen Lennä, uneksi -romaaniin, jonka jokainen kirjallisuutta rakastava 1960-luvun puolivälin jälkeen syntynyt ihminen on lukenut. Tai ainakin olisi pitänyt lukea.

Minäkertoja kertoo lukeneensa Lennä, uneksi -romaanin toiseenkin kertaan. Ensimmäisestä kerrasta jäi mieleen vain kuuluisa napiton pano, toisella kerralla muitakin ulottuvuuksia. Erica Jong on kirjailija, joka tuli mieleen, että nuorten naisten tulisi häntä lukea – en tiedä, mitä on tapahtunut, mutta teki mieleni alkaa kirkua, kun Anu Silfverberg, Long Playn päällikkö, kirjoitti Äitikortissaan kertoi, kuinka koulussa oli jaettu kondomeja ja kirjailija istui neidonsänkynsä laidalla, piteli kondomia hyppysissään ja mietti, mitä sille pitäisi tehdä. Teki mieli huutaa, että lue Erica Jongin Lennä, uneksi niin tiedät.

Jotain on tapahtunut. Me 1960-luvulla syntyneet saimme elää vapautuneessa ilmapiirissä. Toki Erica Jongillakin se johti osin holtittomaan päihteiden käyttöön – tämä tulee ilmi Viidenkympin kauhussa ja niinhän osalle meidän ikäluokastamme kävi. Toiset vain jumivat baaritiskeille, kuten Olga Koo, Tuula Ketonen, sanoi radiossa haastatellessaan Kotikadun ja Salkkareiden käsikirjoittajaa Marko Kulmalaa, tämäkin ilmeisesti on kaljansa jo lipittänyt, muistaakseni radio-ohjelman aiheena oli raitistuminen.

Meidän jälkeemme tulleet sukupolvet näkevät asiat toisin. On tapahtunut seksuaalinen polarisoituminen (tähän väkerrän linkin omaan Tiedonantaja-kolumniini... no niin, käärin hihat ja urakoin, missä hitossa se.... on.... täällähän tämä ja nyt sitten linkki.... huhhuh .... jee! onnistui, kainalot kyllä hikoontuivat, mtuta tässä tämä:   http://www.piavalkonen.fi/tiedonantaja/2018-01-seksuaalinen-polarisoituminen) ja myös samanlaista trendiä päihteiden suhteen. On täysin raittiita ja sitten toinen ääripää - päihdekeskeinen yhteiskuntakerros.

Ahto Rüütel tuli Kummun romaanin minäkertojan elämään, sillä kirjailijaystävä, Sylvia, oli häntä minäkertojalle suosittanut. Sekä Rüütelillä että minäkertojalla kulkee tuotannossaan lintuteema. Sylvian mielestä pari sopisi siksi yhteen. Minäkertoja lähettää Rüütelille sähköpostia. Virolainen tupsahtaa tämän luokse matkallaan Muonioon Suomen kirjailijaliiton kirjailijaresidenssiin. Minä muistin, että virolainen oli menossa johonkin seminaariin pohjoiseen.

Olihan niitä potentiaalisia muitakin, mutta en muista, oliko numeroituja. Olin niin mietteissäni numero ykkösen suhteen, että muut jäivät minulta huomiotta.

Kulttuuri- ja sosiaaliantropologian professori Matti Sarmela kirjoitti jossakin tekstissään, jonka imuroin netistä ja joka on nyt isolla keskustietokoneella, että tulevaisuuden ihmisen suuri kertomus on parisuhdevalinta. Sarmelan teksti löytyi ulkoiselta kovalevyltä ja sen otsikon perusteella löysin sen netistäkin lopulta: http://www.kolumbus.fi/matti.sarmela/postlokaalinen%20kulttuuri.pdf

Elämä rakentuu parivalinnan ympärille ja siitä puhutaan, siitä valetaan kannuja (sanonta: kannunvalanta, tulee netin mukaan kuulema Ludvig Holbergin näytelmän politikoivasta kannunvalajasta, joka esitti omia mielipiteitään.) ja siitä terapioidaan. Joka tapauksessa parinvalinnasta tulee täysin mielivaltainen ja satunnainen kuvio ja se täyttää elämän. Tai se on jo sitä.

Matti Sarmelan otti esille Jakke Holvas, kun haastatteli kirjoittamisen professori Risto Ahtia. Kuuntelin eilen Yle Areenalta haastattelun kokonaisuudessaan, kun vaihdoin kukkiin multia pihalla. Näppärää! Pystyin kuuntelemaan radiota taas puhelimesta, vaikka minulla ei ole kuulokkeita. En muista, mikä oli asiayhteys, jossa Sarmela tuli Holvaksen kuljettamana ohjelmaan, mutta joka tapauksessa haastattelu oli älyn mielenkiintoinen. Ohjelman keskelle oli miksattu Leena Lehtolaisen puheenvuoro siitä, miten hänestä tuli kirjailija. Leena Lehtolainen oli yläasteen äidinkielenopettajan tytär ja hän sai ensimmäisen romaaninsa julki 12-vuotiaana. Sen jälkeen seurasi anoreksia ja seuraava kirja tuli ulos, kun Lehtolainen oli 17-vuotias. Tosin Risto Ahti sanoi Lehtolaisen osuuden jälkeen, että kirjat ovat paljolti myös kustannustoimittajan tekosia, kustannustoimittajan osuudesta ei vain niin puhuta. Ja sitten Ahti sanoi jotain tosi pisteliästä: ”Mitä 12-vuotiaan Lehtolaisen kustannustoimittajalle on jäänyt sen jälkeen, kun äiti tai isä on lapsensa kirjan käsitellyt?” Tai jotain sellaista. Se pisti oudosti korvaan. Oliko Ahti nyreä? En minä Leena Lehtolaista ole oikeastaan edes kirjailijana pitänyt, anteeksi, hän on minulle dekkaristi.

Lopuksi Jakke Holvas kertoi menevänsä nyt sinne vantaalaiseen vuokrayksiöönsä jatkamaan romaaninsa työstämistä. En ihan saanut selvää, onko Jakke Holvaksen idea kirjoittaa romaani, jonka päähenkilö on Troijan Helena ja jonka eri osat sisältävät intertekstuaalisia viittauksia maailmankirjallisuuden kanoniin.

(Nyt katsoin netistä. Leena Lehtolainen on kirjoittanut muutakin kuin Maaret Kallio -dekkareita. Hän on lisäksi filosofian lisensiaatti ja tutkinut lisensiaattityössään Eeva Tenhusen dekkareiden geneeristä repertoaaria ja intertekstuaalisia viittauksia. Jahas, no, Leena Lehtolainen esiintyy julkisuudessa vain dekkaristina, ehkä on niin, että toimittajat eivät muusta ymmärrä.)

Samaan putkeen kuuntelin Yle Areenalta jutun Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnosta. Palkintoehdokkaana on kuusi runoilijaa, joukossa "meidän perheen" Susinukke Kosola, Daniil Kozlov. Tai siis hänen kokonaistaideteoksensa Varisto on. Kuuntelutin eilen Annalla pätkän Daniilin puhetta ohjelmassa. Anna, puolivenäläinen, sanoi, että eihän tuossa venäläinen aksentti kuulu, minä sanoin, että L-kirjain on pehmeä. Anna sanoi jahah ja kääntyi niin, että hameenhelma heilahti. Maria tulee raahata Kajaanin runopäiville maksoi mitä maksoi ja oli Daniil Kozlov siellä tai ei. Muut Tanssiva karhu -ehdokkaat ovat: Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa, Kaisa Ijäksen Aurinkokello, Riina Katajavuoren Maailma tuulenkaatama, Eino Santasen Yleisö ja Suvi Vallin Spiraali.

Essi Kummun Hyvästi, pojat kiertyy paljolti parisuhdevalinnan ympärille. Onhan se tärkeä asia, mutta ei suinkaan romaani ainoa juonne. Aivan äärimmäisen terapeuttinen on kertoma minäkertojan ja tämän kahden tyttären välisestä suhteesta. Äiti-tytärsuhteet ovat ilmeisesti aina kovin kipeät. Oli valtavan helpottavaa lukea, kuinka minäkertoja on menettänyt yhteyden esikoiseensa Almaan ja jopa pelkää tätä. Kohtaukset ovat kuin suoraan meiltä kotoa. Alma on kuin Anna, vihaa täynnä. Suorastaan itkettävä oli kohtaus, jossa äiti menee Alman huoneeseen, kun tämä on vielä nukkumassa ja silittää tätä peiton lävitse. Alma ei jaksa aamulla potkia äitiä kauemmaksi. Vihaista teiniä saa joskus koskea sentään hiuksiin.

Kolmas juonne oli minäkertojan uskonnollinen etsintä. Minäkertoja menee paikalliseen ortodoksiseurakuntaan isä Mitjan puheille. Minäkertoja kuitenkin tuntee, että ei tule sen enempää kuulluksi kuin nähdyksikään, ei tule kohdatuksi. Hän kokee, että ortodoksisessa yhteisössä ei saa joutua tunneliikutuksen valtaan. Totta, Valamon vanhuksen, Johanneksen, kirjeissä sanottiin, että Jeesuksen rukous täytyy tulla sydämen huokauksena, jos rukoillessa alkavat kyynelet valua, se on eksytystä ja vain pelkkää tunnepuuroa. Niinhän se varmaan on, mutta minun mielestäni pitää ensin antaa tilaa tunneliikutuksellekin.

Minäkertoja päätyy kuitenkin luterilaiseen kirkkoon. Hän haluaa, että myös naiset voivat jakaa sakramentteja. Harvinaista. Ei tästä ole kukaan kirjoittanut. Luulin, että kukaan ortodoksipuolella vieraileva ei ajattele näin. Että kaikki etsijät haluavat niin epätoivoisesti ortodoksisen kirkon jäsensksi, että nielevät mitä tahansa perinteen nimissä.

Minähän voisin tehdä niin, että käyn ehtoollisella luterialisessa kirkossa ja ortodoksisessa kirkossa kävisin kuuntelemassa kaunista slaavilaista kirkkolaulua. Jehovan todistajien kanssa tutkiskelisin Raamattua. Jos joku sanoo, että eihän sellainen käy, sanon, että tjaah, vai niin.

Neljäs juonne Essi Kummun romaanissa oli minäkertojan osallistuminen ruumiillisuutta tutkiskelevan teatteri- ja tanssiesityksen käsikirjoittamiseen. Jäi visuaalisena elämyksenä tekstistä mieleen kohta, jossa tanssiteatteriesityksessä miehet tanssivat niin, että penikset tekevät samanlaista ympyrää kuin helikopterin propellit. Tanssiteatterijuonne oli romaanin juonteista ehkä irrallisin – tai minulle irrallisin, voisin kuvitella, että jollekin, joka ei ole uskontoasioista kiinnostunut, olisi irrallisin ollut ortodoksinen juonne.

Olin erottavinani Kummun romaanista kaiken ylle kaartuvana taivaankantena minäkertojan suhteen Seelaan. Se oli hyvin abstrakti, jotenkin epätodellinen, mutta ei häiritsevän epätodellinen siinä mielessä, että olisi ollut epäuskottava. Avioeron jälkeiset miessuhteet kulkivat kaaren alla pakollisena jokanaisen jeremiadina. Mamumiehet olivat hoitavia seireenejä kirjan alussa. Muut juonteet eivät romaanissa sulkeutuneet. Minäkertoja varoittaa kirjan alussa, että hän ei kasva kirjan aikana. Ehkä ei, ehkä kyllä. Ehkä minäkertoja huomaa kasvunsa joskus myöhemmin.