Pia Valkonen

Keittiöerämaamunkki nettisaarnojen äärellä

Tiedotusvälinekatsaus
Valta ja anarkistit
Jeesuksen nimessä on sähköä
Miksi Paavo Arhinmäki ei katso silmiin

su 6.5.2018

On viikonloppuja, jolloin vain kahlaan lehtiä ja blogikirjoituksia. Tämä viikonloppu on sellainen. Maaseudun Tulevaisuuksia oli jäänyt vapun seudulta lukematta. Niiden lukeminen on aina rauhoittavaa. Nyt tiedän, että valkohäntäpeuroja on Etelä-Suomessa liikaa, Iissä oli tehty susihavainto lähellä koulua ja suomenpystykorva on Unescon maailmanperintöluettelossa. Kyllä minä vielä alan suomenpystykorvia kasvattaa. Maaseudun Tulevaisuuksista näen, että Suomessa tuotetaan ruokaa. Saatamme olla turvassa. Joku edes osaa strategisen taidon. No, kohta Vihreän Puolueen perustaja, Ville Rantanenkin, osaa, kun on asiaa opiskelemassa.

Marketta Hornista oli myös haastattelu Maaseudun Tulevaisuudessa (MT ma 30.4.2018 s. 11) . Haastattelun otsikko vähän oikaisee: Kulutusyhteiskuntaan kyllästynyt seurapiirirouva muutti metsään. Marketta Horn on ollut entisessä elämässään muutakin kuin seurapiirirouva. Ei hän minusta ensisijaisesti hienostorouvaksi profiloidu. Perhana, kun en säästänyt Elonkehää, jossa oli Marketta Hornin perusteellinen henkilökuva. Siinä Horn mainitsee Hannu Hyvösenkin ja hauskat kampanjat, joita he Elonkehä-vihreissä tekivät.

Jehovan todistajasisarten perjantainen tutkiskelu peruuntui flunssan vuoksi, mutta asetin itselleni kotitehtävän. Luen Pitäkää itsenne Jumalan rakkaudessa -kirjasesta eteenpäin lukua "Miksi kunnioittaa valtaa?" Kyllähän minä sisimmässäni olen anarkisti, mutta se, mitä anarkismi tarkoittaa, hämärtyy arkikielessä. Hesa-Perjantaissa toissa viikolla oli puhumassa joku helsinkiläisen kaupunkikulttuurin kehittäjä, joka tokaisi, että ei me mitään anarkisteja olla. Siinä vaiheessa Maria lähti keittiöstä. Niinpä niin. Eivät varmaan ole, mutta mitäpä pahaa siinä olisi, jos olisivat. Toukokuun lopun Siivoustaika on sukua näille Hesan ravintola- ja kierrätyspäivähankkeille. Yhteisöllisyyttähän niillä on tarkoitus lisätä. Aivan upeata.

Olisipa kiva jonain kesänä kattaa pöytä Käsityöläisaukiolle ja jakaa vaikka keittoa kaikille ohikulkijoille ilmaiseksi. Semmoinen naapuruusmessutyyppinen juttu. Vappu 2008 oli kaikenlaisen ajatustilan valtauksen vappu - tulimme vappukulkueessa torilta käsityöläisaukiolle ja pysäyttelimme porvarien vappujuhliin menijöitä. Puoluetunnukset vain eivät tunnu lisäävän yhteisöllisyyttä. On keksittävä jokin muu toiminta-alusta. Matin ja Liisan maisemissa -yhdistys on juuri sitä.

Miksen minä ole Matin ja Liisan maisemissa? Siellähän ovat kaikki kivat.

Julistan seuraavat vuodet välivuosiksi. Seuraan sivusta ja kerään voimia. Kai Sadinmaa on vielä saatava Ylä-Savoon. Jollain keinoin. Haluan järjestää suuren Jeesus-keskustelun. Hieno jännite asiassa olisi, jos keskustelu pidettäisiin Lapinlahden Työväentalolla. Markku Suokonautio on jo antanut suostumuksensa tulla Työvikselle jeesuskeskustelemaan. Ja Ylä-Savon subcomandante Marcos pitänee yhteyttää Sadinmaahan vai kuinka? Tosin minä Iisalmen kirjaston Susinukke Kosolan runotilaisuuden jälkeen vannoin, että ei koskaan enää yhtään mitään Lapinlahdella - tästä lähin järjestämme tilaisuudet Iisalmessa. Iisalmen kirjastossa oli niin mukava tunnelma. Henkilökuntaakin oli kuuntelemassa eikä lainkaan naama norsun vitulla, että tästäsaatana tulee palkkatyöläisille vittuhiki.

Jeesuksen nimessä
on sähköä

Menin sitten tilaamaan Askel-lehden. Pätkänä vain ja myyjä vannotti, että tilaus on aidosti määräaikainen. Ensimmäisessä saamassani numerossa esiintyivätkin sitten kaikki lempi-inhokkini ja ajattelin, että seuraavaan numeroon en koske kolmen metrin kepilläkään.

Luin kuitenkin seuraavan numeron otsikot. Kannen alaotsikkorivillä luki Jeesuksen nimessä on sähköä. Kirjoittajana Minna Kettunen. Ajattelin, että voi kiesus sentään, vääntelin naamaani, pyörittelin silmiäni, heiluttelin käsiäni ja avasin heti sivun 25. Sisältöotsikossa Minna Kettunen kysyi, ajanko ihmisiä vapaa-ajattelijoihin. Lakkasin sisältöotsikon luettuani jo vähän naamaani vääntelemästä ja silmiäni pyörittelemästä.

Kristinuskon vihollisia -kirjoitus oli hyvä. (Askel 5/2018 s. 25)

Tunnistan tilanteen, jossa sana Jeesus herättää vastustusta, raivoa ja pilkkaa. Äärivasemmistolaisella Ärräpäät-sähköpostilistalla jouduimme sisar Leila Luukkaisen kanssa kirjoittamaan viestiaihekenttään Jesse-varoitus, koska osa listalaisista ahdistui niin Raamattu-keskustelusta, jota me listan uskikset itse emme edes aloittaneet. Me Leilan kanssa vain vastasimme - ja ah, tekstiä tuli meiltä kahdelta puheliaalta itäsuomalaiselta kuin ripulikakkaa, se suihkusi, se pursusi ja levisi - niin, että keskustelun provokaatiollaan aloittanut joensuulais-hollantilainen Edo Pennings ehkä katui mitään koskaan aloittaneensakaan.

Oli se muuten kirjoittamisen riemua! Oli kuin tulppa olisi kiskaistu irti! Se oli flow! Se oli ihanata!

Minusta Suomen luterilainen kirkko on oiva organisaatio. Kotimaan Aluksi-palstalla lehden kakkossivulla oli muutama kuukausi sitten teksti, jossa sanottiin luterilaisen kirkon olevan messuyhteisö. Jumalanpalvelukseen ovat tervetulleita kaikki suuntauksien mielipiteistä huolimatta. Suomen luterilainen kirkko voi sanoa sisältävän kaikkea maan ja taivaan väliltä ja se näkyy uljaalla tavalla Kotimaa-lehdessä. Pitäisi melkein arkistoida jokainen Kotimaan numero. Suomen luterilaiseen kirkkon mahtuvat myös heikkiräisäset ( - vai mahtuvatko? Toivon niin.) ja toinen laita. Toki Luther-säätiöläiset eivät kokeneet voivansa jatkaa samassa messuyhteisössä. Loikkasin nyt Luther-säätiöläisten nettisivuille.

Löytyi aivan mainio saarnaotsikko Kuopiosta. Pastori Kalle Väänänen on 11. maaliskuuta 2018 puhunut aiheesta Oletko olohuone-erämaamunkki vai kristitty? Olohuone-erämaamunkki? Mitähhh? Tämä on ihan pakko kuunnella. Minähän olen ilmeisesti keittiöerämaanunna.

Kalle Väänänen sanoo: ”Ehtoollisen suurin salaisuus on se, että siinä Kristus tarjoaa uskomisen mahdolisuuden inhimillisesti kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla. Meitä ihmisiä vaivaa se, että me teemme uskomisesta liian vaikeata.”

Kuulostaa hyvältä tämä saarna. Yllä olevan kelasin varmaankin viisi kertaa eteen ja taakse, jotta sain sen sanasta sanaan litteroitua tähän.

Kalle Väänänen on viiden lapsen isä.

”Osaan empiiristen havaintojeni perusteella sanoa, että ensimmäisenä asiana, jonka ihmisen alku osaa tehdä, on rääkyä tai jotenkin äännellä ja imeä rintamaitoa. Siinähän on muuten kristityn kuva; Jumalan lapsi, joka osaa huutaa. Siinä on kuva rukouksesta ja siitä, miten Jumalan lapsena saa ottaa ravinnon vastaan. Kuinka suurta uskoa, sisäistä paloa, vauvalta vaatii, että hän pystyy juomaan sitä rintamaitoa.”

Vaikuttava puheen osa. Kouriintuntuvaa kieltä. Aivan mahtavaa retoriikka!

Tässä kohtaa en saanut jotain välistä kirjoitettua ylös: "Joku kysyy, onko uskosi palava, ei, vaan hän nälissään hakeutuu ravinnon äärelle. Se, että meillä on ehtoollinen, tarkoittaa suurta lahjaa meidän uskonkäsityksellemme. Ei tehdä uskosta vaikeata. Jeesus kertoo tarkan tavan, miten ehtoollista vietetään, ja paikka tarkentuu myöhemmin. Hän kertoo tavan, jolla hänen sovitustyönsä tulee konkreettiseksi."

Usein sanotaan, että Johanneksen evankeliumin kohdassa 3:16. Tässä Uuden Maailman käännöksestä, se on minulla tässä edessä: ”Sillä Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että hän antoi ainosyntyisen Poikansa, jottei kukaan hänen uskova tuhoutuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.”

Kalle Väänänen sanoo, että ei se koko evankeliumi ole siinä (Joh. 3:16). Evankeliumissa kerrotaan myös, millä konkreettisella tavalla ihminen pääsee Jumalan yhteyteen.

Ehtoollisen merkityksestä minulle mainitsi myös painokkaalla tavalla eräs ihminen, joka on Luther-säätiön piirissä. Pitää kysyä häneltä, saanko mainita lähteen. Hän kirjoitti, että ehtoollinen Luther-säätiön palveluksissa on Ehtoollinen, isolla kirjaimelle, oikeasti jotain pyhää, eikä vain jotain mehua pahvimukissa. Jäi vaivaamaan minua. Hyvällä tavalla.

Olen käynyt harvoin ehtoollisella elämässäni. Isäkään ei käynyt ehtoollisella, koska koki äidin rinnalla olevan ”suruton”. Äidin ja isän suhde oli kuormittunut. Siinä oli samanlaista asioiden puhumattomuuden möykkyjä kuin minun ja Matin suhteessa. Koin, että äiti olisi halunnut puhua. Isä väisteli. Äiti viestitti koko ajan sitä, että ei saanut koskaan puhua suutaan puhtaaksi. Se ilmeni nalkutuksena, voimattomana jäkättämisenä.

Oma ehtoolliskäsitykseni alkoi mutkistua entisestään siinä kohtaa, kun lähenin ortodokseja, olin ulkopuolella, kannoin syntymäortodoksisia lapsiani ehtoolliselle ja jäin itse ilman. Ja vaikka isä Jyrki minut voiteli Suomen ortodoksisen kirkon jäseneksi, pysyin kummallisella tavalla ulkopuolisena sittenkin.

Minua vieroitti se, että ortodoksit jakavat rakkauden ateriaa vain jäsenille. Minusta ehtoollista pitää jakaa kaikille ja useasti ja kysymättä, uskotko. Vähän samaan tapaan kuin Sirkka Anttila-Markkanen, Hiljaisuuden ja huudon, lehtiä Valamon päiväkirjasta, kirjoittaja, syntymäpäivähaastattelussaan kertoi hänelle metropoliitta Ambrosiuksen sanoneen, että ortodoksiksi tullaan osallistumalla palvelukseen, se on kuin kurkku suolautuisi. Minusta rakkauden ateriaa ja evankeliumia ja sanaa pitää jakaa, vaikka ei olisikaan varma onnistumisesta tai vastaanotosta. Senkun suolataan ja suolataan, kyllä joku alkaa uskoa tai jos ei ala uskoa, mistä sitä tietää, mitä positiivista hyvän sanoman levittämisestä on, vaikka kiertokautta. Ei sitä koskaan voi tietää!

Siksi arvostan kovasti Jehovan todistajia, jotka sinnikkäästi käyvät ovelta ovelle. He ottavat tosissaan Uuden Testamentin 24 luvun 14:nnen jakeen Matteuksen evankeliumista: ”Ja tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todisteeksi kaikille kansakunnille, ja sitten se on loppu.”

Kalle Väänänen sanoo vielä: ”Ei Kristus mitenkään vähene, ei hänen pyhyytensä mitenkään lakkaa, vaan sunnuntaista toiseen hän on läsnä meille ehtoollisessan. Jos ihminen ei elä ehtoollisyhteydessä, hän ei voi sanoa olevansa kristitty.”

Oma ehtoollisyhteyteni ilmenee kummallisella tavalla. En vain näy voivan menevän ehtoolliselle ortodoksisessa kirkossa, vaikka olisin hallintojärjestelmän virallinen jäsen. Kuitenkin tunsin, että minun piti viedä Matti ehtoolliselle Ilmajoen luterilaisessa kirkossa toissa juhannuksena. Anna oli hellarikavereidensa kanssa Keuruulla Isossa Kirjassa. Matti juoksutti Pimua ja tuli palvelukseen myöhässä. Minä istuin takarivissä odottamassa aviomiestäni, jonka mielestä kirkossakäynti vieraassa seurakunnassa oli huono idea. Minusta idea oli hyvä. Sehän kertoo siitä, että pyhäköitä on joka puolella. Kävin minä Koskenkorvan valtakunnansalinkin pihalla ja kävelytin Pimua salin takana olevassa kauniissa metsikössä.

Nurmeksessa valtakunnansali on ABC:n vastapäätä näyttävällä paikalla.

Kun Ilmajoen kirkossa tuli ehtoollisen aika, kuulin kutsun. Oli vain mentävä ja kiskottava vastusteleva mies mukanani. Saarna oli ollut lämpöinen, saarnaaja puhui ihmisten riittämättömyyden tunteesta. Kirjoitin saarnasta muistiinpanoja ja arvelen, että muistiinpanot ovat vielä jossain laukunpohjalla tallella.

Mitäkö tällä yritän sanoa? Olen ekumeenikko! Minut on kasvatettu Suomen luterilaisen kirkon herätysliikkeiden, körttiläisyyden ja viidesläisyyden, piiriin, kiitos äitini ja uskovaisen isosiskoni. Moskovan talvesta 1991 ja Daniilovskin luostarikierroksella aloin suolautua kuin kuin suolakurkku ortodoksisuuteen (kiitos Aleksander Fedorenko, ortodoksiluotsini, tosin Aleksander vei minut luostariin, jossa oli teloitettu itse Lavrentij Berija, joimme luostarin kirkon portailla lämpöistä viiniä kesällä 1992, jäimme illalla suljettujen porttien taakse, mutta kiemurtelimme porttien metallitankojen välistä.)

Slaavilainen kirkkoveisujen sävelistö on uponnut ydinjatkokseeni. Siksi tekee mieli alkaa kirkua, kun kuulen bysanttilaista kirkkolaulua Suomen ortodoksisen kirkon palveluksista. Minusta se kuulostaa poliittiselta kannanotolta! Ikään kuin suomalaispulut koettaisivat kaikin voimin sanoa, että konstantinopolistahan se meiläisten kirkkopolitiikka tulee. (Toki nykyinen Venäjän ortodoksikirkon mainstream on suoraan sieltä syvältä, ihan perseestä kansankielellä sanoen.)

Mehtosen Reetalta saamassani Sana-lehden näytenumerossa oli lämpöinen juttu ruotsalaisen Jönköpingin Råslättin betonilähiöstä. Lähiön sydän on vuonna 1978 rakennettu luterilainen kirkko, jossa pidetään sunnuntaisin neljä jumalanpalvelusta: syyrialais-ortodoksinen, kreikkalais-ortodoksinen, luterilainen ja vapaakirkollinen. Palvelukset ovat syyriaksi, arabiaksi ja ruotsiksi.

Jos olisi pakko joskus muuttaa Helsinkiin, haluaisin muuttaa Itä-Helsingin Myllypuron ortodoksisen toimintakeskuksen lähelle. Itä-Helsingissä on käsittääkseni paljon mamuja ja Myllypuron ortodoksit järjestävät loppukesästä ristisaaton, jossa osa kuljetaan metrossa. Oikeastaan Itä-Helsingin ortodoksien juhlan voisin panna kalenteriin jo nyt.

Tottakait minuakin ovat tympineet kaikki Minna Kettusen Askel-lehden kolumnissaan luettelemat superhurskaat, farisealaiset, tuputtajat, päällekäyjät, yli-innokkaat ja yleensä vain uskon ankeuttajat. Hm, pitää ihan miettiä. Otin etäisyyttä Suomen ortodoksisen kirkon hallinnolliseen järjestelmään ehkäpä juuri sen vuoksi, että Iisalmen ortodoksisessa seurakunnassa ei ollut yli-innokkaita tai päällekäyviä tuputtajia. Ensivaikutelma seurakunnasta oli kylmäävä. Kun pölähdimme ortodoksisen kummitätini, isosiskoni, kanssa pienien lasteni kanssa Kaikkien Pyhien Kirkkkoon. oli vain hymytön mummoselkämuuri. Vaistosin, että jotain oli pielessä. Seurakunta oli vihan vallassa. Tunnustan, että olen yliherkkä, mutta en vain voinut olla sairastuttavassa ilmapiirissä. Henki seurakunnassa oli sellainen, että työntekijätkin sairastuivat.

Kaikki sellainen on nyt ohitse. Mitä minä vielä täällä keittiön pöydän ääressä märisen?

Tässä kohtaa voisin vetää peliin Yuval Noah Hararin Homo Deuksen. Harari ennusti, että ihmiskunta jakautuu voimakkaasti kahtia. Tavismassasta eriytyvät yli-ihmiset, jotka parantelevat sekä kognitiivisia kykyjään että pysyttelevät nuorekkaina noin 150-vuotiaiksi asti. Terveydenhuolto koskenee suuressa mittakaavassa jatkossa vain eliittiä. Siihenhän yksityistämällä sotepalvelut koetetaan kovaa vauhtia mennä Suomessakin. Asialle on kuitenkin tehtävissä jotain. Politiikka on tahdon asia, sanoi muistaakseni Olof Palme, ruotsalainen sosiaalidemokraatti.

Kirjan loppupäätelmässä oli jotenkin kuvattu se, että tulevaisuuden Homo Deus on osa valtavaa maailmalaajuista verkkoa, jossa informaatio virtaa vapaasti. Olen solmu maailman informaatiovirrassa. Ajatus ei ole oikeastaan pelottava. Olen solmu maailman uskontojen välisessä kummallisessa vuorovaikutuksessa. Kristuksen ruumis ja Jumalan pyhä seurakunta on tämä koko universum. Me olemme yhtä. (No, kaitpa niin, senkin vihonviimeisen umpityhmän ja kansainvälisen pääoman talutusnuorassa olevan kokoomustyypin kanssakin, joo.)

Minusta teki uudestaan uskonnollisen somalialainen ystäväni Mohamed Mursal. Hänellä oli Kuopioon muuton jälkeen uskonnollisempi kausi ja puhuimme aiheesta paljon. Ymmärsin, että muslimit arvostavat enemmän uskonnollisia suomalaisia kuin maallistuneita ateisteja. Jäin pohtimaan sitä. Toimittajaopiskelijapiireissä oman uskonnollisuuden tunnustaminen olisi ollut sosiaalinen itsemurha. Aloin ajatella, että ei kait uskovaisuus nyt niin kamalaa sitten olekaan. Kaiken lisäksi Kittilän Tepsan kylästä oleva toveri Ari Ropponen, jota aluksi pelkäsin, koska tämä oli pitkä, iso, kovaääninen ja jotenkin niin karski kuin vain kittiläläinen voi olla. Pelkäsin kittiläläistä toveria myös sen vuoksi, etten ollut vielä tutustunut korpikommunisteihin, jotka eivät olleet akateemisia ja anais ninejänsä lukeneita ja olivat saaneet seksuaalikasvatuksensa naapurin, toiselta samanlaiselta, pojalta tyyliin: ”Vittu on vittu, vaikka olisi sian otassa!” (Näin meillä kotona.) Niin Kittilän toveri sai ääneensä ihan kummallista lämpöä, kun puhui jostain tytöstä, joka oli kuollut synnytyksessä ja se tyär oli uskovainen. Myös Mattiin olen uskonnollisuuden havainnut vetoavan.

Höh, tämä ei ole nyt se, mitä minun piti. Taas teksti kuljetti minua ihan itsekseen.

Nyt pääsen Kotimaa-lehdessä olleeseen uskontososiologi José Casanovan haastatteluun (Kotimaa 3.5.2018 18/2018, s. 20 -21). Tuulettelen vieläkin sen lukemisen jälkitunnelmissa. Eurooppalaiselle älymystön edustajalle on tärkeä päästä sanomaan: ”En ole uskonnollinen, Luoja paratkoon!” Koska Euroopassa on perinteisesti vallinnut myös uskonnollinen yhtenäiskulttuuri – aisan yli potkijat ovat joutuneet lähtemään Amerikkaan pakoon. Islam on koettu uhkana. Sen saattoi aistia Don Quijotea lukiessa. José Casanova sanoo, että modernisaatio ei tehnyt Eurooppaa sekulaariksi, vaan sen teki esimodernin tiukka tunnustuksellisuus. Lähes kaikki Euroopan maat ovat olleet yhden tunnustuksen maita. Vähemmistöistä ei pidetty.

Amerikka on toista. Sinnehän ne kaikki hihhulit sitten pakkasivat. Olipa kuollut hetki, kun otin tammikuussa 2016 Pietarissa hienossa ravintolassa Konevitsa ry:n hallituksen hienoilla illallisilla esille helluntaiherätyksen alun. Wikipedia puhuu Asuza-akdun herätyksestä, mutta muudan ihminen, josta en voi mainita tässä, kertoi sähköpostikirjeenvaihdossa, että ensimmäiset hellarit olivat uskonnollisia vainoja paenneita armenialaisia. Tyrmistys illallislautasen ääressä kuvastaa sitä, että Venäjän ortodoksien kalloon eivät lahkolaiset mahdu.  Ortodoksinen kulttuuri se vasta ahdas yhtenäiskulttuuri on!

Maahanmuutto on tuonut Suomessakin uskonnollisuuden ikään kuin framille - José Casanova käyttää termiä julkinen tila. Lähes kaikissa Euroopan maissa on ollut vaikeuksia uskonnollisen monimuotoisuuden kanssa.

Kuuntelen tätä kirjoittaessa Youtubesta islamilaista rukouskutsua. Se alkaa lauseella: ”Allah on suuri” ja kutsussa sanotaan: ”Kiirehtikää rukoukseen!” Jaan Kapiinskin Rajalla, jota ei ole on minulta vielä lukematta. Siinä, jos olen oikein ymmärtänyt, Kaplinski harmittelee, ettei enää ehdi elämässään kunnolla tutustua buddhalaiseen ajatteluun. Toisiksi viimeisen luvun otsikko Kaplinskin kirjassa on Rauha palaa meihin itseemme, merkintöjä buddhalaisuudesta.

Mielenkiintoista on, kuinka erilaiset palkkaprelaatit ja muut ”sitoutuneet” pitävät niin uhkana sitä, että tutustuu erilaisiin näkemyksiin. Tiedostan sen ja minua se surettaa, mutta ei niin paljon, että en tutustuisi erilaisiin näkemyksiin.

En päässyt Jehovan todistajien kirjaseen Pitäkää itsenne Jumalan rakkaudessa enkä aiheeseen Valta. Enkä tässä kirjoituksessa ehtinyt pohtia sitä, miksi Paavo Arhinmäki ei katso silmiin. Touko Aaltokin sen on pannut merkille. Kummallista, minä luulin, että heebot ovat samaa ikäluokkaa ja jotenkin samaa sarjaa.

Aurinko alkoi paistaa. Mustat pilvet menivät ohitse satamatta. Teen pienen pyörälenkin. Vien José Casanova -Kotimaan ja Minna Kettus-Askeleen Mehtosen Reetan postilaatikkoon.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi