Pia Valkonen

Saara Turusen vastakaanon

Koiranpäivä

ti 24.4.2018

Piti ajaa Martikkalaan pelastamaan Matti. Pyry luuli, että tämän päivän lenkki tehdään juoksemalla pitkin tietä pakettiauton perässä. Ei Pyry ilkeä ole, se vain luulee, että Matistakin autolla koiran juoksuttaminen on kivaa. Kun purjehdin paikalle nakkeineni, houkutusmakkaroita ei edes tarvittu. Koira arveli, että tämähän hänelle jo riittääkin, tuulee ja on viilakka, mennään kotiin  ja hyppäsi Saabiin. Pyryä voi ymmärtää, jos malttaa tehdä kaikki asiat aina samalla tavalla.

Aamulla Pyry tietää, että aamiaisen hän voi syödä ilman Pimun höykyytystä eteisessä ja sen jälkeen pääsee ulos juoksunaruun. Lenkillä saa juosta vapaasti, mutta jos haluaa ensimmäisessä kuljetuksessa kotiin, pitää tulla, kun nakkipussi rapisee. Muuten joutuu jäämään toiseen kuljetukseen ja se tuo hieman eroahdistusta kyllä.

Matti on monta kertaa sortunut leikkimään hippasta autolla Pyryn kanssa. Pyry luulee, että niin tulee toimia: juostaan pakettiauton perässä ja kun auto pysähtyy, juostaan ohitse ja odotetaan, että auto lähtee taas liikkeelle, jotta sen perässä voisi jolkotella seuraavaan pysähdykseen asti. Jos auto jää pidemmäksi aikaa parkkiin, on koiralle aivan päivänselvää, että parkkeeraajalla on ilonaan korillinen kirjoja, läppäri, vesipulloja ja ehkä pähkinöitä tai omenoita eväänä, ja hyppää metsään keräämään häntäänsä kuivia oksia, kuusenhavuja ja mätiä lehtiä.

Olin aamulla varautunut korillisella kirjoja, läppärein ja juomapulloin aloittamaan päivän kirjoituksen Kittolanniemeen johtavan tien poskessa, mutta tässä nyt jo olen. Katson ulos ikkunasta. Huhtikuun viiltävä tuuli lakaisee lukion parkkipaikkaa. Ei huvittanut urheilla yhtään.

Lauantaina alkoi itkettää, kun kuuntelin Martti Heikkisen runon lopun, Pirskeet pirtissä oli niin kauniisti kirjoitettu, alkoi vaivihkaisen hilpeästi jopa. Olihan se vähän noloa, kun juontajakin itkee runotilaisuudessa, säilyin kuitenkin elossa. Jos jotakuta ärsytti, se oli ärsyyntyjän häpeä.

Huomiseksi kysyn luvan Heikkisen Veikon runon julkaisemisesta blogissa. Naputan tähän nyt Matti Heikkisen runosta Pirskeet pirtissä säkeet yksi, kolme ja viisi kokoelmasta Pitkä tie:

Pirskeet pirtissä

Oli sota-aika, savupirtti salolla.
Ei lämminnyt se sähkölla, vaan halolla.
Näkynyt ei aikamiestä syrjäkylän tiellä,
tappelivat he silloin jossakin siellä,
missä osoitteessa näkynyt ei paikkakunta,
vain kenttäpostinumero, verta ja lunta.

...

Meni nuoret, naiset ja ukot rammat,
jakoi tahtia tanssin maniska ja kammat.
Joku tappelun aloitti kun kiljua joi.
toinen halolla löi, se mökkiin rauhan toi.
Karis laipion katsta kun jatkui tanssi,
se jenkka, polkka ja valssi.

...

Näin häipyvät mielestä sodan kauhut,
nuo silvotut ruumitt ja palojen sauhut.
Voi hetkeksi unohtaa murheitaan,
elää toivoen aikaa parempaa,
että ihmiset viimein uupuvat sotiin
ja väsyneet miehet palaavat kotiin.

Sivuhenkilö klassikoista

Saara Turusen Sivuhenkilössä minä-kertoja päättää lukea kirjallisuuden klassikoita.  Hän ottaa luvun alle Fjodor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Sama klassikko kuului meillä viime lukukautena kirjallisuuden perusopintoihin, joihin osallistumisesta saan kiittää ja kiitänkin bestistä. En ikimaailmassa olisi saanut omin voimin (ja ilman opintopisteiden keruuta) yhtään Dostojevskia luettua läpikotaisin tai edes jotenkuten kokonaan. Karamazovin veljeksiin hyydyimme Karamazov-piirissä joukolla. Ehkä vielä joskus kokoamme itsemme ja saatamme romaanin loppuun.

Sivuhenkilön minä-kertoja oli tullut kosketetuksi samasta kohdasta kuin minäkin. Raskolnikov näkee Pietarin kadulla nuoren tytön, jonka leninki oli repeytynyt ja joka oli humalassa. Raskolnikov pelastaa nuoren tytön ahdistelijalta.

Kohtauksesta tulee mieleen syksy kahdeksan tai yhdeksän vuotta sitten. Ajoimme Leonidin vanhalla Corsalla - dieselauto - Matin kanssa yhden päivän aikana Helsinkiin ja takaisin. Kävimme Kohtuus-seminaarissa Vanhalla Ylioppilastalolla.  Auto oli parkissa rautatieaseman alla ja seminaarin loputtua askelsimme asema-aukion yli autolle. Aukiolla oli muutama helsinkiläinen pissis, vaikuttivat olevan päissään keskellä kirkasta iltapäivää. Sukkahousut olivat rikki ja ripsivärit valuivat. Tyttöjen nauru oli itkunsekaista. Liian kiihkeää. Kuva jäi ikuisiksi ajoiksi verkkokalvolleni. Tytöt olivat suurin piirtein samanikäisiä kuin Anna ja Maria. He olisivat voineet olla Anna ja Maria.

Miesklassikot

Jäi vaivaamaan se, että Saara Turunen Sivuhenkilössä jotenkin kysyi, eikö nainenkin voisi olla samaan tapaan tyly kuin Michel Houellebcq. Miksipä ei, kaikin mokomin, jos kerta pitää, mutta minä kysyn, miksi edes miehen olisi oltava tyly.

Rakkaudenhirviössä olikin vastenmielinen kertomus köyhästä tytöstä, jolle päähenkilö haluaa kostaa. Mitä hän kosti? Pitää etsiä kohta. Noin. Sivu 152. Päähenkilön perheessä on amerikkalainen Katie Holmes, joka varasti äidin huomion. Vaihto-oppilas jementää, että hän ei ikinä käyttäytyisi omaa äitiä kohtaan niin kuin romaanin päähenkilö tekee. Ja äidin mielestä perheeseen tunkeutuja on jotain ylimaallisen ihanaa.

Päähenkilö kiusaa köyhää tyttöä ja lopulta tönäisee tämän vasten koulun metallipatteria. Tyttö on katuvinaan ja tihrustaa äidilleen itkua. Seuraavana päivänä hän menee köyhän tytön kotiin pyytämään anteeksi ja köyhä tyttö on kiitollinen hyvän perheen tytöltä saamastaan huomiosta. Köyhä tyttö pyytää kiusaajansa kylään ja pyytää tätä auttamaan itseään matematiikan tehtävissä. Päähenkilö käyttäytyy vierailulla julmasti, mutta osaa kuitenkin näyttäytyä köyhän tytön äidille itselleen edullisessa valossa. Lopuksi tytöt leikkivät aasia ja aasinvartijaa. Köyhä tyttö on aasi ja joutuu olemaan nurkassa häpeämässä sillä aikaa, kun vartija nuuskii huoneen ja varastaa lopuksi köyhältä tytöltä hajukumin.

Kertomus on sukua novellille, jonka luimme kirjallisuuden perusteissa osana kirjallisuusanalyysia. Siinä tyhmä ämmä ottaa koiran ja kun koiran kustannuksista tulee liian suuret, ämmä työntää koiran savihautaan, jonne sikäläiset ihmiset vievät kulkukoirat ja sen semmoiset, kun ovat saaneet niistä tarpeekseen. Koirat savihaudassa lopulta syövät toisensa.

Toisaalta romaani antaa ymmärtää, että minä-kertoja kohtelee köyhää tyttöä julmasti kompensoidakseen loukkaantuneisuutta, joka syntyi amerikkalaisen vaihto-oppilaan tunkeilusta minä-kertojan ja tämän äidin väliin. Ranskalaisessa romaanissa ihmiset olivat vain typeriä ja ajattelemattomia.

Kieltämättä Rakkaudenhirviön minä-kertojassa on paljon outoa vinksahtaneisuutta. Ikään kuin hänellä myötätunto olisi kehittynyt vasta ulkomailla, kun hän tapaa tulevan kumppaninsa. Siinä kohtaa kertomaan tulee lämpöä. Miehen sukuun romaanin minä suhtautuu ymmärtäen. Myös oman perheen taustoituksessa oli rivien välistä hellyyttä.

Vastaavasti kouluaikojen kuvaus on tavallaan niin ymmärtämätöntä kuin senikäisellä lapsella voi tajunta olla. Minäkin läksin ala-asteikäisenä mukaan kolmen tytön perverssissä ystävyyssuhteessa peliin, jossa aina kolmas pyörä pudotetaan pois pelistä. Tavallisimmin kolmas pyörä ei ollut ihana ja kiva Riitta, jonka lämmöstä me molemmat Riina-nimisen tytön kanssa kilpailimme. Tai no, minä olin kolmiodraamassa tunkeilija, sillä tulin kahden opettajaperheen tytön ystäväpiiriin suorastaan metsästä - kirjaimellisesti. Olin Tyttö ei kukaan, tyttö ei mistään, tyttö ei mikään.

Lapsi on lisäksi luonnostaan itsekäs. Perheen sisällä voi olla kovinkin verisiä resurssi- ja reviiritaisteluita. Muistan, kuinka me Leonidin kanssa valitsimme suomenpystykorvan pentueesta kaikkein pienimmän, kaikkein surkeimman ja syrjityimmän. Miro oli urokseksi alimittainen, se ei saanut papereita, se oli siro ja alistuvainen, Miron jyhkeät narttusiskot näyttivät sille koko ajan pieniä neulanteräviä hampaitaan. Pentueen myyjä sanoi, että oli joutunut ruokkimaan Miroa tuttipullosta erikseen, sillä muut pennut eivät tahtoneet päästää sitä emon nisälle.

Miro ei luonnollisissa oloissa olisi ollut elinkelpoinen. Meille se oli rakas perheenjäsen. Uskollinen ja loppuun saakka lojaali.

MIten klassikoksi tullaan?

Saara Turunen Sivuhenkilössä tuskastuu Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen sekä etenkin romaanin hahmoon Sonja. Luomastaan hamosta ei pitänyt kirjailija itsekään. Sonja oli epäuskottava. Minussa Sonja herätti lähinnä ärtymystä.

Turunen juttelee jonkun kokeneemman kirjailijan kanssa siitä, mistä klassikot syntyvät ja tulee siihen tulokseen, että klassikoksi jokin kirja lunastetaan siinä vaiheessa, kun sitä on siteerattu ja siihen on viitattu tarpeeksi.

Sivuhenkilö päättä sivulla 172, että ei viittaisi enää elämänsä aikana yhteenkään sikamiehen teokseen ja päättää laatia oman kirjallisuuskanoninsa. Pontus Porokuru oli kopioinut Facebook-seinälleen Saara Turus-merkinnässään kirjailijan laatiman klassikkolistan. Kopion sen sieltä tänne. 

Mèrce Rodoreda: Timanttiaukio
Marianne Alopaeus: Rajankäyntiä
Virginia Woolf: Oma huone
Minna Canth: Hanna
Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja
Aino Kallas: Sudenmorsian
Jhumpa Lahiri: Kaima
Liv Strömquist: Kielletty hedelmä
Charlotte Brontë: Syrjästäkatsojan tarina
Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä
Sylvia Plath: Lasikellon alla
Marguerite Duras: Rakastaja
Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Jean Rhys: Huomenta, keskiyö
Toni Morrison: Sinisimmät silmät
Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät
Hélène Cixous: Medusan nauru
Sarah Kane: 4.48 psykoosi
Emily Dickinson: Golgatan kuningatar
Enheduanna: Inannan ylistys
Ranya ElRamly: Auringon asema
Doris Lessing: Ihon alla

Tässä olisi nyt meikäläiselle tekemistä joksikin aikaa. Virginia Woolfin Omaa huonetta en ole lukenut. Ehkä pitäisi, sillä kyllähän tässäkin avioliitossa on paljolti kyse siitä, että koen tiettyä kutistamista. Matista tuntuu tuntuvan siltä, että vaadin liikaa tilaa. Minä kun en oikeastaan vaatisi talossa muuta kuin läppärin kokoisen alan pöydän kulmalta. (No, kirjat tietysti vaativat hyllytilaa.)

Niin kutistaminen on sitä, että olen kotona päivät pitkät ja odotan. Oletan, että minun oletetaan "seuraavan vierestä miehen touhuja ja kysellä vähän väliä, että mitä sinä meinaat, etkö tulisi jo kotiin, oletko tullut hulluksi ... jne (Saara Turunen Sivuhenkilö s. 172)

Pelkään aviomiehen puolesta, että alan todella vaatia itselleni omaa huonetta. Pelkään, että aviomies ei kestä. Tai että mikään aviomies ei kestäisi. Jhumpa Lahirin Kaimasta seuraavaa romaania Tulvaniitty olen pidellyt käsissäni Pielaveden kirjaston uutuspöydän ääressä. En tiennyt, että Jhumpa Lahiri on nainen. Jos olisin sen tiennyt, olisin lainannut Tulvaniityn oitis. Muistan romaanin kannen ihanan vihreät värit.

En käsitä, miksi en ole saanut koskaan alkua pidemmälle oman aikani kosmopoliittitähtikirjailijan intilaisen Arundhati Royn Joutavuuksien jumalia. Vähän aikaa sitten aloitin Royn Äärimmäisen onnen ministeriötä, mutta sekään ei edistynyt.

Charlotte Brontën Syrjästäkatsojan tarina pitää ehdottomasti lukea ja Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä olen lukenut. Omavaltaista menettelyä oli kiehtova, mutta sen kanssa lähestulkoon identtinen Vailla henkilökohtaista vastuuta oli jo sellainen, että mietin, hohhoijakkata, miksi samasta asiasta on pitänyt kaksi kirjaa kirjoittaa. Ehkä Anderssonin neljäs kirja olisi analyyttisempi. Kolmas häneltä suomennettu on kirjoituskokoelma Enpä usko.

Neljännessä kirjassa Andersson saisi eritellä sitä, miksi romaanien minä-kertojat lankeavat aina samanlaiseen epärealistiseen rakkaussuhteeseen.

Itsekeskeiset kirjoittavat isät ja äidit

Yksi Sylvia Plath minulla on hyllyssä. Olen siitä joitain kirjoituksia lukenut. Se on.... raotan persettäni hieman tuolista ja otan ... yksi kaksi ... kolmekymmentä askelta. Viisitoista suuntaansa. Lyhyitä askeleita. Töpsöttelen villasukissa. Ulkona on kamala ilma. Minun Plathin on Paniikki-Johnny ja Uniraamattu. Sylvia Plath on minulle kovin liikaa. Ehkä. Ajattelen vain sitä, että tämä tekee itsaria ja lapset joutuvat katselemaan äitään, joka tekee itsaria.

Vähän samalla tavalla ajattelen, kun puhutaan Marina Tsvetajevasta. Ihastelemme Tsvetajevan runoja samalla, kun tämän lapsi nääntyy nälkään. Anna Ahmatovakin hylkäsi poikansa tämän isän sukulaisten hoiviin. Väittäisin, että suhtaudun yhtä armottomasti huonoihin mieskirjailijaisiin. En ole erityisen hurmaantunut vaikkapa Pentti Saarikosken viinahuuruisuudesta. Enemmänkin olen pitänyt hänen muusiensa kirjoista, joissa muusat kirjoittavat suhteestaan Saarikoskeen. Se, kuinka Saarikoski on suhtautunut lapsiinsa ja naisiinsa, on ... karmivaa ja riipivää. Mutta niinpä Tuula-Liina Variksesta tuli hyvä kirjailija (sanon tämän Kilpikonnan ja Olkimarskalkan perusteella. Voi olla, että myöhemmät hänen kirjansa ovat minulle jotenkin liian länsisuomalaisia, pelkään niin. En osaa suhtautua semmoiseen.)

Hannu Mäkelän Vanhassa miehessä, joka mutisee silmään pistää se, että kirjailija kirjoittaa paljon vähän aikaa sitten kuolleen venäläisen vaimonsa Svetlanan lapsista. Mäkelällä ei ole ollut blogia kuin vuoden verran, joten selitys on luonnollinen. Vaimo kuoli vasta ja asia on akuutti, kipeä ja surullinen. Helpotti, kun viimeisimmässä merkinnässä kirjailija käy kuin käykin biologisen suomalaisen lapsenlapsensa judokisoja katsomassa.

Ja Matti Pulkkinen! Ehdotus rakkausromaaniksi on ilkeä kirja. Romaanihehkilön kuolema möyhii ansiokkaasti niitä alitajunnan kerroksia, jotka toivoisi itseltään olevan piilossa. Eivät ne ole, turha minun kuvitella. Alitajunnan epäreilu kusipää punkee esille useasti, kirjoitin, mitä kirjoitin.

Karl Ove Knausgård on Taisteluissaan hyvä vanhempi. Minusta vanhemmalta ei paljoa tarvitse vaatia. Vain oikeastaan läsnäoloa ja yritystä edes. En kokenut niin, että Knausgård olisi arvostellut vaimonsa vähäistä osuutta kotitöistä tai lasten kasvatuksessa. En edes tajunnut, että Linda Boström Knausgård olisi jotenkin "tehnyt vähemmän". Pitää varmaan lukea vaimon kirjoittamat kirjat. Aloitin Helioskatastrofia, mutta nyykähdin romaanin alun umpimielisen hiihtäjätytön elämän tylsyyteen. En jaksanut innostua. Teksti oli niin kylmää ja kirkasta. Tuli hyytävä olo. Se oli liian pelkistettyä.

Marguerite Duras´n Rakastajaa minulla ei ehkä ollut hyllyssäni. Minulla saattoi olla Lol V. Steinin elämä ja Varakonsuli. Duras ei napannut. Liian pelkistettyä ja tikistettyä. Heivasin Duras´ini kierrätykseen.

Keittiöjumalan vaimo kivipäiväkirjoissa

Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat pelasti minut elolle Riistavedellä, kun Leonid oli ulkomaalaisten kurssilla ja minä päivät todella pitkät kotona vastasyntyneen Annan ja hänen pikkukeskosisosiskonsa Marian kanssa. Aamulla, kun Leonid lähti, aloin laskea minuutteja siihen, kun hän tulee takaisin. Pelkäsin tulevani hulluksi, teki mieleni mennä maate eteisen lattialle ja huutaa: En selviydy kahden vauvan kanssa, en selviydy kahden vauvan kanssa, kuuletteko en selviydy... Aikuisseuran puute oli siinä pahinta. Muistan, kuinka koetin viihdyttää Annaa syöttäessä samalla Mariaa jollain ääliömäisellä katselukirjalla, jossa oli taitosten takana kuvia - rumia kuin ryppyinen sianperse. Onneksi meillä ei vielä silloin ollut lasten kuvakirjaa Armi on vauva. Siinä Armi on kuvattu epämääräisenä läjänä, ihan kuin olisi kissa oksentanut Armin kuvan kirjan sivuille. Jos olisimme olleet nelistään: Anna, Maria, Armi on vauva ja minä, olisin varmasti työntänyt pääni kaasu-uuniin niin kuin Sylvia Plath.

Onneksi Riistavedellä oli kirjasto. Lainasin Kivipäiväkirjat ja ikään kuin olisin sulanut tekstiin. Menin kirjaan lepäämään. Sen jälkeen löysin kiinalais-amerikkalaisen Amy Tannin Keittiöjumalan vaimon. Arvelin, että ehkä selviydyn 2000-luvun alun Suomessa kahden vauvan kanssa, Tannin romaanihenkilöäiti oli joutunut jättämään kaksi lastaan kulttuurivallankumouksen käänteissä tienristeykseen ja saattoi vain toivoa, että nämä jäisivät henkiin. Erica Jongin kirjassa Syvästi kaivaten juutalainen äiti piileskellessään ullakolla sylilapsen kanssa tukahduttaa penskan hengiltä tavallaan vahingossa tai tavallaan ei, äiti ei voinut muuta, yhkävä tai itkevä lapsi olisi voinut paljastaa saksalaisille kaikki samassa paikassa piileskelijät.

Ajattelin, että eihän tässä keskosvauvan kanssa nyt ole ollenkaan niin kamalaa. Vaikka olin minä kyllä näännyksissä ja avuton, aivan kädetön ja tuntui siltä, että aivot olivat kutistuneet. Kirjallisuus pelasti Annan ja Marian hengen. En työntänyt vauvojani kaivoon enkä omaa päätäni kaasu-uuniin. En heittäytynyt edes alas parvekkeelta, ehkä siksi, että meillä Niiralan kulman kerrostalossa ei ollut sellaista.

Otan itseäni kädestä ja puristan. Selviydyin.

Doris Lessingin Kultaista muistikirjaa luin myöhäsyksyllä 1994 Tunisiassa. Olin palannut takaisin ensimmäiseen avioliittooni ja varma siitä, että kyllä minä muutun. En muuttunut. Luin Kultaisen muistikirjan uudestaan vuonna 2007, kun olin jo aviossa Matin kanssa ja avioon oli hiipinyt viha sekä kylmyys. En muista Kultaisesta muistikirjasta yhtään mitään toiseltakaan kerralta. Vuonna 2007 olen kirjoittanut Lessingin kansilehteen, että Erica Jong kirjoittaa Viidenkympin kauhussa sokerimuorianalyytikosta ja sama tulee esille Kultaisen muistikirjan toisella sivulla heti. Pakkohan Lessingin muistikirja on lukea kolmannen kerran. Pidin siitä valtavasti, sen muistan - sekä ensimmäisellä että toisella kerralla. Ehkä en kummallakaan ollut tarpeeksi kypsä sen lukemiseen.

Ranya ElRamlyn Auringon aseman luin heti, kun se ilmestyi ennen, kun minulla oli nämä monikulttuurilapset. Kaivoin kirjan uudelleen esille, kun Maria ja Anna syntyivät ja se mietityttää edelleen.

Maria soittaa. Suunnittelee Helsinkiin muuttoa! Ihanata ja kamalata yhtä aikaa.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi