Saara Turunen

ke 11.4.2018

Pari Imagea sitten luin kirjailija Saara Turusen haastattelun. Vaikka kirjailija suhtautui kylmästi koti-Kontiolahteensa - toimittaja oli hänet sinne raahannut, kiinnostuin.

Jos olisin kirjoittanut edellisen kappaleen lehtijuttuun olisin jakanut sen kolmeksi erilliseksi lauseeksi näin:

Kirjailija Saara Turunen suhtautuu kylmästi Kontiolahteen. Hän on sieltä kotoisin. Imagen toimittaja raahasi kirjailijan synnyinpaikkakunnalle haastateltaaksi.

Pöh, ei toimisi lehtijutussa. Miksi jossain jutussa pitäisi motivoida kirjoittamista viittaamalla johonkin toiseen välineeseen? Ja mitä varten minä blogissani motivoin itseäni kirjoittamaan Saara Turusesta kiemurtelemalla Imagen kautta? No tulipahan taas selväksi, että tilaan Imagea, vaikka päätoimittaja Niklas Thesslund, kotoisin Kuopiosta, korostaakin, että lehti keskittyy nyt vain urbaaniin metropolikansaan, joka inhoaa pikkukaupunkejaan, josta on lähtöisin. (Lehtikielessä ei saa olla kahta relatiivisivulausetta peräkkäin, mun blogissa saa olla ja puhekielisyyksiä kans.) Sanon vainen, että siinä vaiheessa, kun on lapsia, alkaa kotikaupunkikin tai kotipikkupaikkakunta kiinnostaa kovasti. Sieltä saattaisi llöytyä sukulaisten tukea tai ainakin turvallinen kasvuympäristö.

On toki hyödyllistä olla jättämättä Imagea tässä vaiheessa. Tiedänpähän, mitä lattehesalaiset ajattelvat. Ne ajattelevat: Voiko Orimattilassa, Nivalassa tai Kontiolahdella asua? Toisaalta ja toisaalta. En yhtään ihmettele, että ajattelevat niin. Jossain määrin pienellä paikkakunnalla on ongelmallista. Muistan erään Pielavedelle muuttaneen aitohelsinkiläisen rouvan sanoneen, että hieroi juttua jonkun paikallisen kanssa ihan maailman tavallisemmasta asiasta - vain hieman hyvää päivää kirvesvartta -tasoa henkilökohtaisemmasta - ja hänen aboriginaalikeskustelukumppaninsa oli sanonut, että olipa kiva jutella niin syvällisiä. Jep, jep. Doctor Fosterissa tuil selväksi, mitä on tulla ulkopuolisena pikku kaupunkiin. Kaikki tietävät kaiken ja jos joku ei ulkopuolisena tiedä, ei hänelle kerrota. Kaikki haluavat säilyttää valheensa ja julkisivunsa.

Tämä koskee keskiluokkaa. Juuri keskiluokan kanssa Lapinlahdella en ole koskaan päässyt juttusille edes. Toisaalta mitäpä keskiluokasta! Antaa olla! Pärjään kyllä mainiosti ilmankin. Onhan se minua kaivellut, että en ole koskaan päässyt keskiluokan kanssa edes puheväleihin, yritykseni ovat olleet tuomitut epäonnistumaan, kuten näyttelijä Risto Tarkiaisen hahmoterapiakurssilla 2000-luvun alussa. Siellä me lapinlahtelaiset naiset itkimme silmämme punaisiksi, kun harjoittelimme läsnäolon taitoja. Ajattelin, että tässähän on mukavia naisia paikkakunta täysi ja luulin, että saisin ystäviä.

Kissanvitut. Kissankuset ja kissan peräaukon karvat. En saanut. Kurssin ulkopuolella hyvä, että kurssilaiset sanoivat minulle päivää. Heitä hävetti. Olivat tulleet paljastetuiksi. Kurssilla mentiin yksityisasioiden puolelle. Siitä alkoi yksinäinen jeremiadini Lapinlahdella.

Nyt muuten välähdyksenomaisesti tajuan! Kaskikuusen kansalaisopistossa olisi ollut tarjolla muutama vuosi sitten parisuhdekurssi. Minä varmaan olin ainoa, joka ilmoittautui sinne ja Matin tietenkin ilmoitin myös. Eihän täällä keskiluokalla ole mitään parisuhdeongelmia.

Sulin tänä aamuna hellyydestä Lapinlahtea kohtaan. Meidän perheen Pirjo, omaishoidon lomittajani, oli aamulenkillä Pimun pennun, Armaksen, kanssa. Me liitymme tähän paikkakuntaan jotenkin. Pirjolla on meidän Armas ja Ennalla Muru. Eilen kävin jakamassa kerrostalolle takuukorjauspalautelomakkeet. Juttelin yhden terävän rouvan kanssa, joka kertoi, kuka oli joutunut talosta tukiasuntoon, kuka saanut asunnon kaupaksi ja kuka pannut vuokralle. Mukava, että törmäsin rouvaan. Minulla on ollut ikävä kerrostalon mummusia. Jopa sitä, joka kävi nillittämässä aina niiden ovien takana, jossa oli meidän lempiasiakkaita ja jotka kestitisivät työmiehiä pullin ja kaakuin. Ehkä hapan mummeli olisi itse kaivannut samanlaista ystävällisyyttä.

Kerrostalon portaiden juoksemisen jälkeen pääsin vielä ex tempore Uniikkiin kahville. Ahmaisin sienipiiraan ja siinä oli se minun luonas, joka nautitaan rauhallisesti persiillään istuen. No, sitten nautin lounaani rauhallisesti perseelläni istuen, kun kelit sallivat Portaanpäähän pyöräilyn.

Huomenna tapaan työterveysaseman ravitsemusterapeutin. Jos se on ärsyttävä kuivan kesän orava, kävelen vastaanotolta ulos. En ota neuvoja vastaan muilta kuin kokemusasiantuntijoilta.

Pakollinen Iisalmessa-käynti on nyt tiistaisin. Eilen ryntäsin suoraan kirjakauppaan, sillä keksin, että jos ostan Saara Turusen Sivuhenkilön täydellä hinnalla, saan leiman pokkaripassiin ja ilmaisena pokkarina Philip Teirin uusimman romaanin Tällä tavalla maailma loppuu. Teirin pongasin lämpimäksi ja hyväntahtoiseksi keskiluokan kuvaajaksi Talvisodan perusteella. Teir kuitenkin on terävä havainnoija. Hän kirjoitti Talvisodan keskushenkilön jääkaapin sisällöstä. Sen perusteella saattoi asemoida päähenkilöä vieläkin tarkemmin, tämä kuului keskiluokan ylempään sarjaan, akateemiseen kouluttautuneistoo.

Suomalaisessa kirjakaupassa ei kuitenkaan ollut ainuttakaan Philip Teir -pokkaria. Kati Tervoa olisi ollut ja tietysti Jari Tervoa te-kirjainten kohdalla, mutta muuta ei.

Kurkkasin, että vähän edempänä pokkarihyllyssä oli Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Luin siitä pätkän ja keksin, että näinhän tämän oli mentävä. Sivuhenkilön avulla saan koko Turusen tähänastisen tuotannon. Ärsytti vain, että kirjakaupan myyjät ovat niin möllejä, että eivät ymmärtäneet vitsiäni tästä. Eivät varmaan edes tiedä, kuka on Saara Turunen. Ärsyttää muuten niin suunnattomasti, kun kirjakaupan myyjät käyvät heti päälle, kun astuu ovesta sisään. Minun mielestäni kirjakaupassa pitää saada meditoida, kuten kirjastossa. Hivellä kirjojen selkiä ja tehdä yllätysostoksia. Jos olisi sellainen kirjakaupan myyjä, jota toivon, olisi tämä lukenut ihminen ja tuntisi asiakkaidensa maun. Kun häntä tarvittaisiin, häneen saisi katsekontaktin. Jos häntä ei tarvittaisi, hän pysyisi kaukana. Pielavedellä kirjakaupassa minulle tuli muuten aina sellainen olo, että yrittäjä pitää minua myymälävarkaana. Teki mieli aina karjasta poloiselle, että painu vittuun, kun liimautui läheisyyteeni.

No niin. Rakkaudenhirviön kertojan äiti on ravitsemusterapeutti ja Saara Turunen kuvaa, kuinka ravitsemusterapeutilla kontolahtelaiset kävijät - Kontiolahtea ei sanottu nimellä, mutta se oli kuusikkoinen itäsuomalainen paikkakunta, jossa oli venäläisiä, mutta niihin suhtauduttiin jotenkin alentuvasti, ja jossa oli varuskunta - olivat vähän ällöttäviä lihavia rasvapalloja, jotka kävivät Venäjältä ostamassa lapsilleen litrakaupalla coca-colaa. Lihavat ja tyhmät maalaiset ja alaluokkaiset kontiolahtelaiset olivat tietenkin kontrasti koulutetulle ja siisteysneuroostista kärsivälle äidille, mutta mietin, että jahas, tämmöistä tässä kirjassa.

Siitä huolimatta pidän Rakkaudenhirviöstä. Kirjan alussa kertoja loistavasti käy läpi molempien vanhempiensa taustat ja traumat. Jos keksisin jonkun muun adjektiivin kuin lumoava nyt tähän hätään, käyttäisin sitä. Istun kuitenkin Lapinlahden lentäjien mokissä ja nyt on lounasaika. Minulla on 30 prosentin alennuksella myytyä Kainuun leipäjuustoa, kiuruvetisenä versiona. Ja koetan saada Pyryn kiinni. Se luimuilee ikkunan takana ja ajaa takaa jokaista ohiajavaa autoa.