Rakkaudenhirviö, Sivuhenkilö ja Järjestäjä

Hegemonisesta feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta ihmisten moneuteen

Elävät luokat ja luokat elävät

ti 17.4.2018

Ilkeä ja asiaton kommenttini Sanna Turusen Rakkaudenhirviön Hesari-kritiikistä tuli sitä, että kriitikko arvioi Sanna Turusen romaania ja sitä ennen Antti Holman Järjestäjää kaupunkilaisen latteosaston näkökulmasta. Hesarihan lipoo juuri kaupunkilaista paremmistoa - ja niin tekee avoimin kortein myös Image. Olen kuitenkin ollut havaitsevinani, että latteosasto on alkanut käyttää luontevasti sanaa kapitalismi. Ja se, jos mikä on mukavata. Lakkaako Hesari tämän jälkeen lainaamasta latteosastoa? Esimerkiksi viime Perjantain Orgasmissa pornoa tutkiskellut toimittaja Ina Mikkola sanoi jonkin nasevan kommentin pornosta kapitalismissa, mutten tähän hätään muista tarkkaan, mitä. Pääasia oli, että kiellettyä k-sanaa käytettiin.

MIestutkija Jiri Nieminen on kirjoittanut, että uusliberalistisesta kapitalismista ja sen identiteettipolitikoinnista ovat hyötyneet kaupunkilaiset homot. Heidät kun löydettiin uutena kuluttajaryhmänä. Sinkkutalouksissa asuvina varakkaina ja koulutettuina uusmedia-ammateissaan he pystyvät käyttämään paljon rahaa, heillä on pääsy resursseihin. (Juu, juu, Beverley Skeggsin Elävä luokka on toista kertaa minulla aluillaan.)

Jiri NIeminen ei välttämättä ilmaissut tätä väitöskirjassaan Hegemonisesta maskuliinisuudesta miesten moneuteen ihan juuri noin sanoin, mutta ajatus lienee sinne päin. Monta vuotta sitten luin Jiri Niemisen artikkelin. Se ehkä oli Vasemmiston Perusteessa tai jossain muussa vasemmistolaisessa artikkelikokoelmassa.

Hesarin kriitikko kertoo, että Rakkaudenhirviön rakenne on tylsä ja aihe vielä tylsempi ja päähenkilön sisäisen matkan kuvaus puuduttava. Ensin kriitikko lyttää kirjan ja sitten vähän yli kritiikin puolivälin päättää, että jotain hyvää tästä on sanottava. No onhan sen tuon tuostakin karkuun livahtava plikka hauska ja Saara Turunen kirjoittaa hauskasti.

Sen sijaan Saara Turusen kaverin Antti Holman esikoiskirjaa samainen Hesarin kriitikko piti enemmän kuin mainiona. Saara Turusen Sivuhenkilössä esikoiskirjailijaa, Hesarin kirjallisuuspalkinnon saajaa, tulee kriitikko haastattelemaan. Kriitikko on mukava ja joviaali sekä ilmeisesti puoltanut Saara Turusen romaanin valintaa kirjallisuuspalkinnon saajaksi, vaikka on vain vähän aikaa sitten listinyt romaanin tai ainakin vähätellyt sen lyyttyyn. Haaastattelun tunnelma on mukava, mutta silti kirjailijasta tuntuu siltä, että ei tule oikealla tavalla kuulluksi. Haastattelija ei muista sitä, että kirjailija ei käyttänyt päähenkilöstä nimeä. Sen kriitikko oli kyllä pannut alitajuisesti merkille, kun oli kritiikkinsä kirjoittanut, kriitikko oli nähnyt paljon vaivaa keksiäkseen sanoja, joilla päähenkilöä kutsua: likka, vaimoke ja neito, mutta loukkaavalta tuntui, kun hänen piti kysyä asiaa haastattelua varten.

Saara Turunen puhuu suunsa puhtaaksi esimerkiksi siitä, mikä vaikutus luokkayhteiskunnalla ja sukupuolella on siihen, mitä yksilöt tavoittelevat. Eikä loppujen lopuksi tule sellaista oloa, että kriitikkoa kiinnostaisi. Lisäisin vielä, että ei kait nyt kukaan luule, että Hesarin kriitiikkoa kiinnostaisi sana luokkayhteiskunta.

En löytänyt hitustakaan luokka-ajattelusta haastattelun editoidusta versiosta. Yhteiskuntaluokka tai luokkayhteiskunta eivät ole läpäisseet Antti Majanderin tajuntaa.

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002867261.html

Kriitikon riemuikenet
sen kun rytkyvät
kritiikkejä kirjoittaessa

Minulle Hesarin kriitikon tekstejä nyt muutama lukiessa tuli hämmentynyt olo; onko kriitikko ihan oikeustoimikelpoinen enää? Mitä tästä pitäisi ajatella? Onko tämä olevinaan jotain superrikasta ja -täyteläistä sanankäyttöä? "Antti Holma pumppaa riemuikenet rytkyen ilmaa kotimaisen proosan mukamas tiedostavien tai jopa jalostavien ahdistusten ryppyotsaistamaan happikatoon." https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002769649.html

Joka tapauksessa ajattelin näin, että kun kerta uusliberalistisessa kapitalismissa voittajia ovat urbaanit homot, ikään kuin Hesarin kriitikko olisi vaistomaisesti tiennyt, kenen puolella on oltava. Feminsmi on passé. Ja tottahan sitä pitää menestyneen homon tai ylemmän keskiluokan feminiinisen miehen tuotoksia suitsuttaa. Hesarin politiikan toimittajatkin tiesivät, kenelle peukuuttaa, kun Alexander Stubb oli nosteessa.

Kapitalistinen diskurssi käskee subjektia objektien moninaisuuden avulla (voikos tämän enää selvemmin sanoa, no koettakaamme edes...). Pitää olla joustava, ei saa olla maalainen, metsästävä lihansyöjäheteromies. Ääripää on persumies, mistä Jiri Niemisen väitöskirjassa puhutaan protestimaskuliinisuutena, äijäilynä.  Holman Järjestäjässä Tarmo näkee aamulla metrossa tyyppisepon. Tyyppiseppo on kaikkea sitä, mitä Antti Holma varmaankin osasi alkaa inhota nuoruutensa Sonkajärvellä. En muuten ymmärrä, mitä tyyppiseppo teki Helsingin metrossa. Miten hän on sonkajärveltään tai kontiolahdeltaan tullut sinne?

Holma kirjoittaa: "Eikä Seppo koskaan ole ketään varten, kaikki ovat Seppoa varten." (Antti Holma Järjestäjä s. 17)

Luin aamusella autossa Pyryä odottaessa lenkiltä Järjestäjää siihen kohtaan, kun Holman tekstiin saapuu hahmo, jota ajattelin etäännytetyksi kirjailijakaveriksi Saara Turuseksi. En muistanut kirjaa niin tarkkaan, miten lestadiolainen Minnamari tuli Tarmon elämään. Paljastui, että Minnamari oli Tarmon työtoveri kirjastolta. Tarmosta ja MInnamarista tulee sittemmin ystävykset ja Sivunhenkilössä Rakkaudenhirviön Antti käy - ilman nimeä - esikoiskirjailijaystävänsä luon kahvilla ja pystyy purkamaan Sivuhenkilön päähenkilölle paineita, joita tähteys tuottaa. Rakkaudenhirviön Antti pakenee Sivuhenkilössä Lontooseen.

Nyt on Antti Holma on saanut Saara Turusen tuotantoa käsittelevässä merkinnässä koko merkinnän alun. Epäreilua.

Rakkaudenhirviön
päähenkilö on oman
elämänsä sivullinen,
mutta romaanissa Sivuhenkilö
sivullinen ottaakin tilaa
ja tämä on olevinaan väliotsikko

Onko Turusen Sivuhenkilö viittaus Albert Camus´n Sivulliseen? Inhoan Camus´n Sivullista, Lapinlahden lukupiiriläisten mielestä Sivullisen päähenkilö oli reppana, minusta hän oli vastenmielinen. Tai no koko kirja oli nihilismissään vastenmielinen. Ei ehkä päähenkilö suorastaan, vaan se, mitä kirjailja päähenkilön avulla koetti sanoa. Kirjailja koetti sanoa, että millään ei ole mitään väliä ja minä kärsin koko 1980-luvun lopun Tampereen-opiskeluvuosina, kun kaikki mielenkiintoiset pojat ihailivat Camus´a ja Sartrea sekä värisivät eksistentialistisissa tuskissaan. Onneksi Kamel Daoud on kirjoittanut romaanin Meursault, contre-enquête (englanniksi The Meursault Investigation. Kamel Daoud on Algerian algerialainen kirjailija ja toimittaja. Hänen romaanissaan Mersault´n murhaamalla arabilla on nimi. Hän on Musa ja hänellä oli elämä ennen murhatuksi tulemistaan. Perhekin Musalla oli.

Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö

Onpa kiva juttu! Kukaan ei tajua tästä merkinnästä hölökäsen pölähtämää. Koetan kirjoittaa yhtä aikaa kolmesta kirjasta - sekä Saara Turusen Rakkaudenhirviöstä että Sivuhenkilöstä ja Antti Holman Järjestäjästä. Vertailen vielä samaan merkintään Saara Turusen kirjojen ja Antti Holman ainokaisen saamia kritiikkejä.

On pakko tunkea kaikki samaan, sillä en tiedä, milloin seuraavaksi pystyn kirjoittamaan pitkästi. Huomenna matkustamme Matin kanssa Kuopioon pariterapiaan, torstaina on pakko tehdä firman töitä ja perjantaina on Pentti Rythin metsäkurssin retki, lauantaina Daniil Kozlovin runotilaisuus ja sunnuntaina ole reporanka.

Kummassakin Turusen romaanissa esiintyy sivuhenkilönä Antti Holma ja Saara Turusen olin erottavinani Antti Holman Järjestäjän lestadiolaisessa Minnamarissa.

Rakkaudenhirviö on nuoren naisen kasvutarina ja kirja siitä, miten minusta tuli minä. Turusen toinen romaani Sivuhenkilö kertoo Rakkaudenhirviön päähenkilöstä esikoisromaanin ilmestymisen jälkeen. Siitä, että Rakkaudenhirviö kertoi, miten minusta tuli minä, Hesarin kriitikko esikoisromaania arvosteli. Nuoren ihmisen kasvukertomus teemana ei tuntunut lainkaan häiritsevän kriitikkoa, kun hän suitsutteli Antti Holmaa Järjestäjästä. Rakkaudenhirviö ei toden totta ole niin etäännytetty autofiktio kuin Antti Holman Järjestäjä. Kriitikko sanoi, että Rakkaudenhirviöstä voi tirkistellä julklkisten elämää. Voi Kiesus! Kylläpä kyllä, kuten Rakkaudenhirviön päähenkilön isä aina sanoo. Minua ainakin kiinnostaa ihmisten oikea elämä. Sanokoot sitä paremmat piirit tai paremmiksi ihmisiksi itsensä tuntevat vaikka tirkstelyksi.

Kylläpä kyllä. Se, että Rakkaudenhirviössä nihilistisyyteen taipuvaisesta aika monessa solmussa olleesta naisesta, tulee astetta lämpimämpi ja myötätuntoisempi ihminen, ei tee romaanista tylsää tai puuduttavaa, kuten Hesarin kriitikko kirjoitti.

Hesarin kriitikko piti myös Rakkaudenhirviön rakennetta tylsänä. Holman Järjestäjän rakenne se vasta tylsä ja kaavamainen oli. Siinä oli juuri oikeilla sivuilla veret ja suolenpätkät, muka katarttiset väkivaltakohtaukset. Rakkaudenhirviön päähenkilö opiskelee ensin elokuvakäsikirjoittamista ja hänelle tähdennetään, että tietyt asiat pitää tapahtua kässärin tiettyjen sivumäärien kohdalla. Ikään kuin valtaosa Suomen kirjailijoista olisi käynyt saman koulutuksen. Minä aloin epäillä jotain sylttytehdasta, kun luin Jari Tervon Laylaa. Laylan rakenne muistutti Tervon Koljatin rakennetta. Paljoa muita kirjoja en Tervolta lukenutkaan. Tuntui siltä kuinj Tervo olisi tullut tyhjennetyksi kahden teoksen perusteella. Sitten tismalleen sama kaava toistui Pirjo Hassisen Populassa. Ajattelin, että kustantajat ne varmasti tähän ohjaavat.

NIinpä sen jälkeen olen pitänyt eniten romaaneista, joissa on jotenkin nyrjähtänyt rakenne eikä mitään kliimaksia vähän ennen loppua tai jopa täydellinen antikliimaksi.

Toki minäkin Rakkaudenhirviötä lukiessa mietin, olisiko vähempi riittänyt asenteesta kotimaata ja lapsuuden perhettä kohtaan. Ihanko oli niin, että kaikki, mikä ei ollut paskaa, oli kusta. Sitten mietin, että ehkä kaikki oli välttämätöntä. Kyllähän päähenkilö työskennellessään muslimin omistamassa veneturistiyrityksessä yht´äkkiä huomaakin haaveilevansa pohjoiskarjalalaisesta luonnosta.

Rakkaudenhirviön päähenkilö tuntui kokonaiselta, Järjestäjän Tarmo, vaikka hänellä oli nimi, tuntui kaunokirjalliselta tuotteistetulta tuotteelta. Tarmolla ei ole taustaa.

En tiedä. Kaunokirjallistamisesta huolimatta kirjailijan omat projektiot tuntuivat puskevan läpi vähän liikuttavasti pitkin kirjaa. Kirjailijan ehkä joskus taviksen nuoruudessa kohtaamat maalaispersut kiteytyivät Seppoon Helsingin Metrossa ja pahinta, mitä menestynyt homomies voi ajatella, on lihava, vanheneva nainen, joka halaa. Huoh, ajattelin siinä kohtaa, ja päälle kylläpä kyllä. Toki Lillukan halauksen aiheuttama puistatus oli hyvin kuvattu: "Hänen halauksensa ei ollut halaus, se oli kehollinen nuolaisu, jossa hän antoi koko pontevan maallisen massansa vartaloni kannateltavaksi." (Antti Holma Järjestäjä s. 13)

Kyllä nuoret miehetkin joutuvat kokemaan ällöttävää ahdistelua ja fyysisten rajojen rikkomista. Se on ihan totta.

Kaiken taustalla
on äiti - kamala,
rasittava

Sivuhenkilö kertoo tilanteesta, jossa sen kirjoittaja oli Rakkaudenhirviön kirjoittamisen jälkeen. Paikka paikoin tunnistin samanlaisen vähän naivistisen tyylitellyn sanankäyttötavan kuin Rakkaudenhirviössä, mutta pääosin Sivuhenkilö oli viileämpi, analyyttisempi ja suorasanaisempi.

Naivistinen sanakäyttö tarkoittaa seuraavankaltaista lausetta: "Mutta myöhemmin syttyy sota, naapurimaan ihmiset heittelevät pommeja metsän takaa ja ajelevat lentokoneella kotimaan yläpuolella." (Saara Turunen Rakkaudenhirviö s. 12)

Todellisuudesta tulee sadunomainen. Hietellään pommeja ja ajellaan lentokoneella. Hitler kukistetaan ja päähenkilön mummo sekä hänen kaverinsa joutuvat luopumaan siniharmaista puvuistaan. He eivät voi enää tervehtiä ketään käsi taivasta kohti kohotettuna.

Päähenkilön vanhempien ja isovanhempien kuvauksessa on lämpöä. Oikeastaan Saara Turunen kuvaa tarkasti nuoren kotoaan repiytyvän naisen tunnekylmyyttä. On oltava kylmä ja vihattavakin, jotta pystyisi irtautumaan.

Äidistä on muovattava jos ei ihan inhottava niin ainakin rasittava olio. Päähenkilö rakastaa kuitenkin äitiään, sillä romaani kuvaa hyvin mustasukkaisuutta, jota päähenkilö tuntee perheen amerikkalaista au-pairia kohtaan. Mustasukkaisuus purkautuu kummana kiukutteluna äidille. Amerikkalaistyttö pohtii vakavissaan, onko tytöllä ehkä mielenterveysongelmia.

Lukijasta alkaa tuntua siltä, että amerikkalaistyttö on käenpoika, joka koettaa pudottaa vanhimman tyttären pois Suomen-äidin sylistä - päälleen lattialle. Kamalan tilaa vievä ihminen. Onneksi au-pair ei jää taloon asumaan.

Ei minusta Rakkaudenhirviön äiti ole paha eikä tyttökään ole paha. Tyttö on kyllä erikoinen ja vahva. Sivuhenkilössä hän heittää yhden pikkusiskoistaa ulos yhteisestä huoneesta ja niinpä kolme pikkusiskoa saa asua samassa huoneessa, kun isoin sisko hankkii huoneeseensa lukon ja kiipeää öisin ikkunasta pihalle tupakoimaan.

Joku blogisti oli arvostellut Rakkaudenhirviötä siitä, että siinä poltetaan kauheasti tupakkaa.  Niin ja viinaakin siinä juotiin. Jostain syystä romaanin viinanjuonti ei saanut minua hermostumaan. Se ei ikään kuin ollut romaanin pääasia. En tosin osaa selittää, miksi Sami Rajakylän Pätkärunoilijan kaljanjuonti ja suihkuun sammuminen ärsytti minua niin, että palautin kirjan puolitekoisena kirjastoon heti lainaamista seuraavana päivänä.

Ehkä tulkitsin Turusen romaanien viinanjuonnit uskonnollisesta kodista irtiottona. Ikään kuin päähenkilö olisi viinankin kanssa ollut hukassa. Tunnistin romaanien päähenkilöistä itseni nuorena. Viina ei itsessään oikein huvita, mutta juominen poisti sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Matti tuli. Lopetan, sillä toivon, että aviomies olisi edes yhden illan seurana tällä viikolla. Jatkan joskus ja liitän Markku Soikkelin Rakkaudenhirviöstä kertovaan merkintään siinä kohtaa, jossa kirjoitan vielä ihan pikkuisen lisää päähenkilön elokuvakäsikirjoittamisen kurssista.

Siitäkin pitää kirjoittaman, kuinka Sivuhenkilössä päähenkilö tarkkailee taideopiskelijatyttöjä. Vaikka opiskelijasukupolvet vaihtuvat, se ei muutu, että tytöt edelleenkin kutistavat itseänsä.