Rakkaudenhirviö

Kerrostalon takuutarkastus tänään

ke 18.4.2018

Istun tietokoneen äärellä ihmeen virkeänä. Olisin herännyt jo ennen kuutta, mutta ajattelin koettaa olla häiritsemättä aviomiestä, joka tuli kerrostalon takuutarkastuskierroksen takia työmaalta kotiin yöksi ja itse asiassa! Kahdeksi yöksi! Ajattelin, että saa poloinen nukkua ja nipistin silmät kiinni. Nousin kuitenkin jo ennen puolta seitsemää. Vein roskat ja kuvasin Pyry-aamuvideon Hannelelle piristykseksi. Liisalle Turkuun tekisin kissavideoita, mutta meidän kissat ovat niin omapäisiä, että lakkaavat heti hauskuuttamasta, jos ne huomaavat jonkun kiinnittävän niihin huomiota. Osku nykyään sitä paitsi vain nukkuu. Hoikka poika se on rotanmyrkkykuurin jälkeen. Hoikka ja väsynyt.

Ei minulla mikään pakko olisi takuutarkastuskierroksella olla mukana, mutta pidän kerrostalon asukkaista. Haluan tietää, mitä heille kuuluu. Jotain sain tietääkin, kun vein takuutarkastuspalautelomakkeet postiluukkuihin. Muutamissa ovissa olivat uudet nimet ja ylimmän kerroksen auktoriteettirouva kertoili, kuka oli missäkin.

Pidin auktoriteettirouvasta. Hän oli jotenkin kunnioitettava. Ja uskovainen oli. Sellaisella hiljaisella ja rauhallisella tavalla.

Mietin niin, miksi niin vihastuin Hesarin kriitikolle sekä Saara Turusen Rakkaudenhirviön että Antti Holman Järjestäjän arvosteluista. Vihastuin sen vuoksi, että Saara Turunen kirjoitti siitä, kuinka hänestä tuli Kontiolahdella minä ja Antti Holma kirjoitti kaunokirjallisen etäännytetysti ja kaukaisen fiktiivisesti siitä, kuinka hänestä tuli hän sekä siirsi omat inhotuksensa verhotusti kirjansa sivuille. Ja Hesarin kriitikko piti Saara Turusen kokemusmaailmaa puuduttavana - tai no tapaa kirjoittaa - arvelen kuitenkin, että kriitikkoa vain ei kiinnostanut pieni itäsuomalainen paikkakunta, jossa kaikki on lysähtänyttä, jopa lähikaupungin, joka sentään on yliopistokaupunki, leikkikentässä on jotain lysähtänyttä.

Lisäksi samastui Järjestäjän lihavaan kirjastonjohtajaan, Lillukkaan, joka hallitsi ihmisiä lätsähtävillä halauksilla ja myötätuntoni oli Helsingin metrossa esteettisenä haittana lattehomon silmään pistävän tyyppisepon puolella!

Elokuvakäsikirjoitus

Rakkaudenhirviössä oli kohta, jossa päähenkilö kyseenalaistaa elokuvakäsikirjoittamisensa kurssia. Opiskelijoille opetetaan, että tietyillä sivuilla käsikirjoitusta on tapahduttava tiettyjä asioita, jotta jännite säilyisi. Samalla päähenkilöä huvittaa, että opiskelijoiden tulee ajatella niin paljon rahaa. Elokuvissa ei enää tehdä illuusioita, vaan kaikkea ohjaa se, miten paljon tuotanto maksaa.

Hyvähän se on, että raaka realismi on lähtökohtana, mutta eikö kässärivaiheessa pitäisi tähdätä mahdottomaan? Tuottajien tehtävä on miettiä, miten jokin asia toteutetaan ja niin... no arvelen, että esimerkiksi Andrei Tarkovskin leffojen tuotanto ei maksanut paljoa. Ja Roman Polanskin nuoruuden töissä oli jotain lumoavaa, vaikka taustalla ei ollut Hollywoodin mahdollisuuksia.

En tiedä. Sodankylän elokuvajuhlavuosistani ja Tampereen lyhytelokuvapäivistäni on kohta kolmekymmentä vuotta. En yhtään tiedä, mitä siinä välissä on tapahtunut. Nyt vasta innostuin elokuvista vanhaan tapaan, kun Annan vuoksi kävimme katsomassa Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan kaksi kertaa.

Kaikista Louhimiehen käyttämistä torakoista huolimatta kohtaus, jossa Eero Aho Rokkana kantaa Suentassun joen yli, on jotain niin raamatullista, että muurahaiset kävelevät pitkin selkää. Se oli sitten suora käännös venäjästä. En ehdi kääntää takaisin venäjän kielelle sanontaa.

Bittein Saari -mies Markku Soikkeli olisi toivonut Uuteen Tuntemattomaan sotilaaseen neuvostoarmeijaa paremmin näkyviin. Nythän elokuvassa oli kohtia, joissa näyttelijät ikään kuin olivat eräretkellä ja metsäjuurakot vain räjähtelivät itsekseen. Toki näinkin asian voi nähdä, mutta minä näkisin asian niin, että jos elokuvassa olisivat olleet neuvostosotilaat joukkokohtauksissa, olisi tuotantoon pitänyt panna vielä toiset seitsemän miljoonaa euroa lisää.