Puolalainen rekka

pe 27.4.2018

Lupasin, että en tänään kirjoita blogiini mitään enkä lauantaina enkä sunnuntaina. Siivoan pihaa ja vihdoin teen maksupostitaulukon sekä aikataulun - yhdessä aviomieheni kanssa. Piti eilen iltapäivällä nostaa kädet pystyyn. Sain päänsäryn ja sitten kun katselin Matin minulle käsin kirjoittamia harakanvarpaita, näin vain tähtiä. Ei kun harakanvarpaita, jotka loistivat fosforin tavoin. En ymmärrä, mistä eilen se päänsäryn tähän vielä loihti.

Pakko kuitenkin kiittää julkisesti. Eilinen Matti ja Liisa -lehti oli ihan super. Jo loistavasta kansikuvasta päättelin, että jesss! Selasin heti keskiaukemalle ja odotuksiini vastattiin: Varpaisjärven kirkkoherran lähtöhaastattelu oli taitettu näyttävästi yli keskiaukeaman keskiosan eikä taittaja onnistunut katkaisemaan kirkkoherran kasvoja keskeltä eikä hänen jalkaansakaan tai edes jalkaterää. Kirkkoherra istui tosin kuvan keskipisteessä. Olisin ehkä rajannut kuvan sillä tavoin, että tyyppi olisi jäänyt vasempaan alaneljännekseen - tavallaan kultaiseen leikkaukseen, mutta näinkin oli ihan ok.

Toimittaja Katri Viitaniemi ei saanut haastateltavaa kipsiin, vaan reippaasti tämä uskalsi jopa hieman ironisoida itseään: "Lähdin Tex Willerin tyyliin revolverit paikkuen laittamaan asioita kuntoon. Asiat, joihin puutuin olivat oikeita, mutta tyylini ei aina ollut oikea." (MJL to 26.4.2018 s. 8 - 9 Tarpeellinen ja luotettu ... Kantapään kristillinen opisto kasvatti kirkkoherraa)

Ja sitten! Minähän olin Matti ja Liisa -lehden toimituksessa töissä, kun Varpaisjärven luterilaisen seurakunnan ongelmat alkoivat kasautua. Ymmärsin, että seurakunnassa oli alkoholismia ja sen semmoista. Nyt vain en ymmärrä, miksi asioista ei voitu puhua oikealla nimellä tai oikeastaan ei millään nimellä. Muistan vain sen, että Varpaisjärvelle valitiin papiksi (en muista, oliko vt. kirkkoherraksi) joku superkiva nainen ja tein superkivasta naisesta tulohaastattelun, jossa en sanallakaan puuttunut siihen, että seurakunta oli ollut jonkin aikaa ilman paimenta ja asiat todennäköisesti sekaisin. Minä kyllä tiesin, mistä on kyse - ja yhtä aikaa ikään kuin en tiennyt.

Tuli ihan mieleen Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian viimeinen osa Raaputusarvat (jo on kirjalla nimi!), jossa nuoren papin seurakuntaura tyssää heti ensimmäiseen työpaikkaan esinaisena työntekijälle, joka kirjaimellisesti sammuu työnsä ääreen. Kaikessa hiljaisuudessa alkoholisoitunut mies palaa seuraavana päivänä töihin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki vaikenevat ja lopulta tehtävässään itsensä epäonnistuneeksi tuntenut pappi hakeutuu hiippakuntatöihin opiskelukaverinsa (naispuolisen) alaiseksi. Romaani alkaa siitä, kun naispastori tulee äitinsä kotiseudulle Pohjois-Ruotsiin sijaiseksi. Vastaanotto on kolea ja tympeä, mutta kaikesta huolimatta pastori oloutuu, hän sopeutuu ja ihmiset sopeutuvat.

Pakko muistella tässä itsekin. Ollessani muinoin päätoimittajana eräässä nimeltä mainitsemattomassa seurakuntalehdessä minulle soitteli kännissä eräs korkeahkossa asemassa oleva mies. Minä olin lehdessäni häntä ylempänä hierarkiassa, päätoimittaja kun olin, mutta muuten olin täysin alisteinen näille "palkkaprelaateille". Näin  monta kertaa, kuinka tätä alkoholisoitumaan päin olevaa palkkaprelaattia koski käsittämättömän henkilökohtaisesti se, että päätoimittajana oli nainen - ja vielä nuori, öh, silloin olin nuori!!!! Kun piti päättää, peukutetaanko jatkolleni, tiedän kyllä, ketkä peukuttivat alaspäin.

No niin. Sainpa muisteltua ja purettua  mieltäni. Kirjoitan tämän niin monta kertaa ylos, että se ei enää koske. Enää ei koske niin paljon kuin koski joulukuussa 2011, jolloin kuulin aivan sivukautta, että lehteni on lopetettu ja päätoimittajalle ei kerrottaisi vielä mitään. Kuten olen kertonut ainakin 125 kertaa täällä, ajatuksena oli, että tietämättä tulevasta, päätoimitan vuoden 2012 ensimmäisen lehden. Sitä en tiedä, oliko toimituskunnan naisjäsen miesten (kirkkoherrojen) aikeista perillä.

En tiedä, sillä klikkasin itseni irti Kirkosta. Otin etäisyyttä.

Uusimassa Image-lehdessä oli aivan loistava Kaarina Hazardin kirjoitus Pehmeäkätisten saunaseura. Hihitin ääneen, kun luin ingressin: "Miesten kerhossa nainen on maisema, synnyinkoti, kotiliesi ja aittapolku. Lepopaikka mesijoukon hierarkiasta. Tässä maailmassa nainen auteurina on luonnoton ilmestys, kirjoittaa Kaarina Hazard."

Ja jatkoin hihitystä luettuani noston: "Miesten tunteet kertovat maailman tilan, nasten tunnelmointi on geneeristä huminaa."  ....Ja taputin käsiäni ja hurrasin: "Kun nainen ottaa käteensä kynän tai kameran, ja alkaa katsoa maailmaa, hänestä tulee auteur, tekijä, ja hän asettuu väärälle puolelle: alkaa gobeliinin aplikoinnin sijasta katsoa gobeliinia. Mikä se semmoinen on? Luonnoton olento. Ei ihme, että tekijänaiset saavat kuulla olevansa eikäypäsiä naisia, rumat lutkat. ... Jos nainen kuvaliee, miltä jokin näyttää, on se vastenmielistä ja luonnontonta, koska silloin maisema alkaa puhua!" (Image  4/2016 toukokuu 54 - 55)

(Minulle ei vain jotenkin sovi nöyrä hyminöinti takarivissä jokin nenä- tai pitsiliina päässä. Ei voi mitään!)

Pakko muuten panna tämäkin viesti tänne ylös tässä siivu yhdestä äsken lähettämästäni sähköpostiviestistä: "Hieno on uusi Tiekkari, vaikka siihen ei enää mun kolumneja tilatakaan!" Sitten oli pakko lähettää heti perään tämmöinen viesti, että ei jäisi asia epäselväksi: "Niin vielä! Ei oikeasti haittaa, että Tiekkari ei enää tilaa multa tekstejä, kun mulla on blogi, missä saan sanottua kaiken, mitä mulla on sanomista. Siellä saan jankata ihan rauhassa samoja juttuja vaiks kuinka monta kertaa."

Ja tässä tämä toissapäivänä Ärräpäät-sähköpostilistalle värkkäämäni viesti, järjestys on käänteinen, kuten sähköposteissa tuppaa olemaan, ensin on viestini ja perään viesti, jonon se on vastaus.

Ahaa! Jahas!

No nyt selkis.

Pari kuukautta sitten ajoin Iisalmesta Lapinlahdelle Vitostietä ja tuttuun tapaan käännyin oikealle liittymään, joka vie Pajuharjuntielle, kirkonkylän liikenneympyrään ja lopulta Linnansalmentietä meidän kotiristeykseen.

Oli kamala sumuinen kurakeli. Ja ei helekutti, yht´äkkiä liittymässä on vastassa yleiseen harmaaseen ruskeuteen uppoava rekan perä. Meinasin ajaa siihen. Kaikkein omituisinta oli, että rekka oli ollut siinä jo monta päivää, mutta aina, kun olin tullut samasta suunnasta, oli liittymässä rekan takana asianmukaisesti ollut varoituskolmio. Aura oli tuupannut varoituskolmion nurin tienposkeen ja oikeasti! Siinä kelissä (ja näillä surkeilla silmälaseilla) en nähnyt rekan perää, sillä se oli peittynyt samaan ruskeaan kuraan kuin kaikki muukin siinä.

Rekka oli puolalainen. Olevinaan.

Soitin hälytyskeskukseen ja sieltä sanottiin, että liettualaisia rekkoja on nyt hyytynyt eri puolille Savoa eikä poliisi ehdi siihen varoituskolmiota nostamaan ylös. Hälytyskeskuksesta pyydettiin, että me, kansalaiset, kävisimme nostamassa varoituskolmion pystyyn. Minä en tietenkään uskaltanut mennä sinne ajoväylälle loikkimaan (ja kahlaamaan kurassa). Matti oli kansalaisopiston öljyväripiirissä ja vähän pitkin hampain tuli vaimolle hätiin, mutta kiljuin Matille puhelimessa, että me emme voi ottaa vastuuta siitä, jos joku samanlainen heikkonäköinen täti-ihminen kuin minä mällää pimeässä rekan perään.

Matti jätti maalauksensa siihen ja puki vassujen lavatanssiperinneyhdistyksen järjestysmiesliivin ylleen ja minä kuljetin yhden ihmisen rescue-partion paikalle. Matti nosti varoituskolmion hyhmästä ja kävi koputtamassa rekan nuppiin - pelotti, että kuljettaja on sinne kuollut. Ei mitään, kuljettaja vilkutti Matille, mutta minä en mennyt tarjoamaan tulkkausapua, sillä luulin, että tyyppi on puolalainen. No hemmetti, olisihan sitä pystynyt venäjäksikin jotain sille sanomaan. Myöhemmin kyllä ajattelin, että olisi pitänyt, sillä joku kertoi kuljettajan joutuneen käymään Lapinlahden terveyskeskuksessa hypotermian ja nestehukan takia.

Meni monta päivää ja ajoin taas samasta liittymästä ulos kohti Iisalmea. Rekka oli saanut peräänsä toisen rekan, jonka kuljettaja väänsi onnettomuusrekan sivussa jotain jättiläismäistä väännintä. Jokin asennushämminki rekassa oli. Harmittaa, että en mennyt puhumaan tyypille sinne nuppiin, sillä Matti olisi ollut juuri oikea ihminen keksimään, mitä rekalle tulee tehdä. Matti on erikoistunut vääntämään jättiläismäisiä muttereita jättiläismäisillä vääntimillä kamalissa oloissa.

Hitsi, että kunnioitan tommosia Kuivaniemen pelastusparioita, joista toveri Oiva Hevonen kertoi!!!!!!!!!!!!!!!!!! Voinko panna toverin kuvauksen blogiin oman kertomukseni kanssa?

Pia

Tämä kertomuksen julkaisemiseen sain luvan:

Eilen aamusella soi puhelin. Velimies soitti, että nyt olisi tulkki tarpeen, kun ei autokuskin puheesta kukaan ottanut selvää.

Kuivaniemellä, kylän eteläpuolella, siinä missä 80 km/h rajoitus loppuu Ouluun päin mennessä, oli neuvostoliittolaisen (luit aivan oikein!) firman puoliperävaunuyhdistelmä kääntynyt vasemmalle Pudaksentielle – tarkoituksenaan ajaa Moskovaan, mutta matka oli jäänyt kesken, koska tie oli tehty talollisten tarpeisiin eikä se kestänyt raskasta yhdistelmää. Kuski ei osannut sanoa, mistä oli tulossa, mutta hänen piti päästä Kalugaan, 180 km Moskovasta lounaaseen, Volvon kuorma-autojen kokoonpanotehtaaseen.

Tässä yhteydessä kävi ilmi, että kuljettaja ei osannut edes peruuttaa autoaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin päin rattia pitäisi kääntää, jos haluaa peruutettaessa puoliperävaunun kääntyvän vaikkapa vasemmalle. Kalevi J. ja Ari K. – Kuivaniemen pelastuspartio Bernard & Bianco – ehti hätiin, kun auton keula oli uponnut jo ainakin kahdesti ja kolmannen kerran jälkeen ojassa melko kallellaan. Kuski ei ollut saanut sitä tulemaan taaksepäin kuin pari metriä. Hän ei osannut sanaakaan muuta kieltä kuin venäjää, mikä vähän rajoitti kommunikaatiota pelastuspartion kanssa.

Pelastajat määräsi kuskin lepovuoroon ja ulos auton kopista, raivasi risukkoa, rakensi kauhakuormaajalla kääntöpaikan ja veti ja ajoi auton perävaunuineen kuiville. Kalevi hoiti maanrakennuksen, Ari otti hoitaakseen peruuttamisen, kääntämisen ja ihmisten ilmoille tuomisen.

Kysyin puhelimessa kuskilta, miksi ihmeessä hän oli kääntynyt päätieltä pienelle pihatielle. Hän oli aika sekaisin, poissa tolaltaan, vaikka ilmeisesti selvin päin. Puhe oli tavatonta pulitusta, niin ettei siitä kokonaisia lauseita tahtonut löytää. Navigaattori kai oli kertonut hänelle, että nyt Moskovaan päästäkseen hänen pitää kääntyä vasemmalle, ja hän totta kai kääntyi. Ja Kalugaan piti päästä, kiirekin oli. Kysyin, etteikö sellainen pikkutie, jonka alussa on nopeusrajoitus 30 km/h, herättänyt epäilyjä. – Ei. Siinä ei myöskään voi sivuuttaa vastaantulevaa tietä, sikäli kuin sellaista sattuisi tulemaan. Miten sellainen pikkutie, joka lopulta muuttuu metsätieksi ja loppuu kilometrin päässä rautatien penkkaan, olisi jotenkin parempi tie Moskovaan kuin valtakunnan pääväylä nelostie? – Ei mitään järkevää selitystä. Liekö ollut asialla navigaattori vai muuten vain ilmoitus ylhäältä?

Rahtikirjoista selvisi, että kuski oli autoineen ja kuormineen (lastina oli 20 tonnia Volvon kuorma-autojen akseleita Volvon Kalugan kokoonpanotehtaalle) lähtenyt Volvon Lindesbergin akselitehtaalta Örebrosta, ajanut todennäköisesti Uppsalaan, siitä riksfyrania pitkin Haaparannalle, ja Torniosta matkan piti jatkua ensin valtatietä 21 ja sitten nelostietä pitkin Jyväskylään ja Vaalimaan tai Nuijamaan raja-aseman kautta Venäjälle. Matkaan tuli kuitenkin tällainen yllättävä kupru.

Auto perävaunuineen oli ja on liettualaisen Girteka-yhtiön omaisuutta. Tällä yhtiöllä on 4000 vetoautoa ja 4300 perävaunua. Tai liettualaisuus on nimellistä: vetoauto oli Venäjän Smolenskin oblastin rekisterissä ja perävaunu Liettuan kilvissä. Kuljettajat ovat varmaan yli 90-prosenttisesti venäläisiä. Tämä sekarekisteröinti on hyvä keino kiertää joitakin maksuja ja säännöksiä ja nauttia EU:n sisäisten kuljetusten vaivattomuudesta. Semmoisiakin kirjoitetaan, että tämä yhtiö ostaa tuhat vetoautoa kerralla, mutta se lienee liioittelua. Kyllä iso oligarkki voi ostaa pienempiäkin määriä kerralla hyvään hintaan.

Valtatiellä 21 Kemistä Kilpisjärvelle Girtekasta on tullut varsinainen murheenkryyni, jopa niin että firma on poistanut logonsa ja tunnuksensa siellä ajavista autoistaan. Lumiseen ja jäiseen vuodenaikaan näitä yhdistelmiä on ihan vaivaksi asti ojiin ajaneina, parhaimmillaan kuulemma kahta vierekkäin samassa ojassa. Se on ollut hyvä bisnes Muonion hinausautolle, mutta muulle liikenteelle suuri vaara.

Firman venäjänkielisillä kotisivuilla on kysymys: Хочешь работать водителем? Haluatko tehdä työtä autonkuljettajana? Muilla kielillä (esim. liettuaksi) tällaista ei kysytä. Paitsi, että kyllä kysytään, mutta nettisivut ovat äärimmäisen monimutkaiset ja vaikeakäyttöiset. Kysymyksen jälkeen avautuva tieto on kuitenkin lähinnä matkailumainos komeista maisemista, joita kuljettaja ehkä pääsee näkemään. Siitä ei kuitenkaan käy selville, vaaditaanko kuljettajilta EU-maiden pitkää kuljettajakoulutusta ja ammattipätevyyttä vai ei. Sikäli kuin tämän kuskin pätevyydestä voi jotakin päätellä, ei vaadita.

Tällaisia kulkijoita, jopa kuljettajia maanteillä on joukoissamme.

http://ii.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/ii/embeds/iiwwwstructure/21029_kuivaniemi_pieni.pdf