Pia Valkonen

Saara Turusen Sivuhenkilöstä vielä

Olli Valtosen uskontunnustus

ma 23.4.2018

Aina näyttää menevän näin. Viime viikolla oli perättäisiä hyviä juttuja enkä ole ehtinyt niitä vielä käsitellä. Pitäisi esimerkiksi kirjata tänne ylös veljesten Martti ja Veikko Heikkisen runot, jotka tulivat luetuiksi Iisalmen kirjastolla Susinukke Kosolan tilaisuudessa. Maria vei mukanaan Susinuken runokirjat Variston sekä aiemman Avaruuskissan leikkikalun, mutta ehkä saanen ne tytöltä lainaksi myöhemmin. Oli pakko herätä tänään kello 5.30 tekemään Matille mukaan lasku. En voi väittää olevani selväjärkisimpiä.

Kotimaan pääkirjoitukseen oli kirjattu Olli Valtosen, Tuomas-messumiehen, uskontunnustus. Hurrasin sitä lukiessa, ei tarvitse enää odottaa seuraavaa ekumeenista kirkolliskokousta, jotta tietäisi, mitä sanamuotoja on lupa käyttää.

Olli Valtosen uskontunnustus on lyhyempi kuin Apostolinen uskontunnustus: "Minä uskon Jumalaan, Luojaan, joka rakastaa luomaansa maailmaa ja ihmistä. Ja joka haluaa luoduille hyvää niin elämässä kuin kuolemassa. Ja Jeesukseen Kristukseen Jumalan poikaan, joka tuli sen kertomaan. Ja Pyhään Henkeen, joka auttaa meitä raivaamaan erämaasta puutarhan ja luomaan Jumalan valtakunnan maan päälle." (Kotimaa 12.4. s. 3 Uskontunnustus ei katoa mihinkään)

Ei mitään höpinöitä neitseellisistä sihinöistä tai Nikean uskontunnustuksen tavoin hämäriä viittauksia, johonkin, jolla ei ole enää relevanssia: "Syntynyt, ei luotu..." Erittäin hyvä on lause, jossa sanotaan Jeesuksen Kristuksen tulleen kertomaan sen, että isä Jumala haluaa luoduilleen hyvää. Tunnustuksesta puuttuu seurakunta ja minun uskontunnustukseeni kuuluisi se, että koko maailmankaikkeus on Kristuksen ruumis ja Pyhä Seurakunta, josta ei voi erota klikkaamalla, sillä eihän maailmankaikkeudesta voi erota.

Hyvä lehti tämä Kotimaa, kertakaikkiaan.

Mikä on normaali?

Kansan Uutisten toimittaja ja yleinen vasemmistoälykkö Pontus Porokuru oli Facebook-merkintänsä mukaan lukenut Saara Turusen Sivuhenkilön. Porokuru on kirjoittanut yhdessä Emilia Kukkalan kanssa kirjan Luokkavallan vahtikoirat ja Anni SInnemäen puolison, Antonio Montin kanssa Suoraa toimintaa !

Emilia Kukkala on minulta ollut kateissa sen jälkeen, kun tuli jonkinlainen sotkos tai jokin Anarkistien A-ryhmässä ja Susanna Kaukinen lähti äärioikeistoon. Onkohan Kaukinen liuennut nyt alkoholiin, vaikuttaa vaienneen ja koko äkkikäännös oli todella outo?

Googlasin. Kyllähän Kukkala kirjoittaa edelleen, tosin harvoin blogiinsa, ilmeisesti on jokin kirjaprojekti tuloillaan, viimeisin merkintä on hyvä:

https://kukkala.wordpress.com/2018/02/27/fasismin-ja-keskiluokan-kohtalonyhteys-13-linkkia/

Pontus Porokurun oli pakko ensin sanoa, että kylläpä ärsytti Saara Turusen Sivuhenkilössä se, kuinka kirjailija asustelee isänsä hänelle ostamassa asunnossa Ullanlinnassa, Helsingin hienostoalueella toki köyhäillen ja nuudeleita syöden itseään ja kirjailijan kutsumusta toteuttaen sekä ydinperhemallia itsepintaisesti vastustaen.

Totta. Totta. Ristiriitaistahan se oli. Olisiko Sivuhenkilö ollut luokkatietoisempi, jos kirjoittaja olisi asunut lähiössä? En tiedä. Ehkä tiedostaminen syntyy lopulta siitä, että havainnoi tarkasti ympäristöään. Saara Turunen havainnoi esimerkiksi kotinsa taloyhtiötä. Oli rupunainen, jonka lasitetun parvekkeen seinämät olivat ruskistuneet tupakasta ja melkoisia pösilöitä taloyhtiön hallitus täynnään. Se, mikä oli mukavaa, että kirjailija tarkasteli taloyhtiön pösilöitä hellästi. Joku halusi jokaisessa kokouksessa automaattisesti sulkeutuvia suihkuhanoja, sillä johonkin asuntoon voi tulla vuokralainen, joka sammuu suihkussa lattiakaivon päälle, tukkii veden ja aiheuttaa holtittomalla käytöksellään vesivahingon. Tuli ihan mieleen tästä Sami Rajakylän Pätkärunoilija.

Muistaakseni suihkusekoittajat ovat taloyhtiön omaisuutta. Olikohan se niin? Pitää tsekata isännöitsijän käsikirjasta, joita minulla on kaksi, vuodelta 2009 ja vuodelta 2015 tai about. Kahdella isännöitsijäkurssilla kun olen käynyt. Omistusasujilla on omistusasujien murheet.

Saara Turunen kuitenkin kirjoittaa heti kirjan alkuun, että halusi esikoisromaanillaan Rakkaudenhirviö kumota käsitteen normaali elämä: "Mielestäni kirja kertoo kurinalaisesta maasta, joka kärsii häpeän taakasta. Se kertoo perheestä, joka asuu tuon maan sisällä ja valvoo jäseniään, etteivät he erottuisi joukosta, että he olisivat tavallisia, siis ihan vaan normaaleja." "Olen kai halunnut sanoa, että tavallisuutta eikä normaaliutta ole olemassakaan, että ne ovat vain jotakin sellaista, jonka kulloinkin vahvimmat määrittelevät, kuin väreileviä kangastuksia, joiden tavoitteleminen saattaa tuhota ihmisen." (Saara Turunen Sivuhenkilö s. 24)

Noh, minulla oli päinvastainen ongelma. Opiskelin tulevien toimittajan työssä päämäärätietoisten ihmisten kanssa ja halusin "normaalia". Tai no, halusin ihanan parisuhteen, joka olisi ollut täynnään ihanaa seksiä ja älyllistä säihkettä, ja sitten jollain kummalla tavalla - lapsia. Lapset olisin kasvattanut itse. Jotenkin mies, ihana seksi, älyllinen säihke ja lapset eivät kuitenkaan liittyneet yhteen. Halusin talon maalla ja lämpimän solidaarisen ystävien piirin. Perhe ja ystäväpiiri eivät myöskään liittyneet millään tavalla yhteen.

Olin minä ihan sikayksinkertainen! Ja olen varmaan vieläkin. Lisäksi opiskelin työorientoituneiden ja tunnollisten ihmisten kanssa. Siis tunnollisten suhteessa työhön. Uraorientoituneita eivät toimittajatutkintolaiset olleet, se teki heistä ihmisiä, joiden kanssa oli helppo olla. Toimittajatutkintolaiset olivat ihmisiä, jotka olivat kotonaan tilanteessa kuin tilanteessa, kenen kanssa tahansa. Aina oli jotain puhuttavaa. Tietyillä avainkysymyksillä päästiin yhteyteen ja sen jälkeen juttua oli helppo jatkaa.

Jouduin kaikesta sivuun, kun muutin Kuopioon avioon syksyllä 1991. Mietin, miksi. Ja kun kirjoitin tästä elämänkaariterapeutilleni, tajusin yht´äkkiä POKS, herramujee, niinhän se oli: Muutin perhekeskeisen ihmisen luokse. Ei minulla siinä vaiheessa ollut mitään realistista käsitystä siitä, mikä on perhe. Ajattelin, että nyt lapsia ja sillä sipuli.

Kun lapsia ei tullut, en tiennyt, miksi olin siinä.

Lähilauma

Onko niin, että ihminen kerää itselleen noin seitsemän ihmisen kokoisen lähilauman? Todella läheisiä ihmisiä ei taida voida olla kovin paljoa siitä yli. Tätä ajatusta aloin haroa kasaan, kun Mannermaan Hilkka irtosi Savon Sanomien "perheestään" ja päätyi Lapinlahdelle. Savon Sanomat oli ennen vanhaan kuin suurperhe, suku tai oikeastaan kuin heimo. Kaikki savonsanomalaiset eivät rakastaneet toisiaan, jotkut varmaan eivät voineet sietää toisiaan, mutta yhteen he kuuluivat niin kuin suku tai heimo.

Mannermaan Hilkan ydinperheen muodostivat kaksi päällikkötason toimittajaa. Kolmaskin toimittaja oli Hilkan perheessä, ehkä seuraavalla kehällä, mutta hänellä oli oma, biologiset yhteytensä.

Kaiken tuhosi Keskisuomalainen. Konsernin muodostaminen ja yrityskaupat rikkoivat kaikki vanhat solidaarisuudet ja lojaaliudet. Kunpa joku tekisi Savon Sanomista samanlaisen dokkarin kuin Nokian ihmeestä.

Saara Turunen kysyy Sivuhenkilössä, mitä on normaali. Minä vastaisin, että perinteinen ydinperhemalli ei varmaan ole paras mahdollinen tai ei välttämättä aina toimi yhtään pätkää, mutta normaalia on se, että ihminen hankkiutuu muiden yhteyteen.

Ja jos ei aina mene niin kuin Stromsössä, pitää sekin hyväksyä. Saara Turunen tuntuu koko kirjansa verran kysyvän, enkö olekin ihan hyvä ihminen. Minusta hän on. Jos Saara Turusella olisi ollut nuorena lapsia ja eroja ja kaikenlaista sellaista säätöä, ei hän olisi kirjoittanut Rakkaudenhirviötä tai Sivuhenkilöä. (Hän olisi kirjoittanut Taivaslaulun, mutta varmaan vähän myöhemmin, sitten kun olisi lapsenhoidoiltaan joutanut. Tai sitten olisi syntynyt knausgårdilainen Taisteluni-sarja, muuten kovin mielenkiintoista on, että Karl Ove Knausgård on sanonut, että naisista ei ole hänelle vastusta kirjailijoina, eikö naisen kokemus olekaan yhtä tärkeä?)

Koetin etsiä Sivuhenkilöstä kohtaa, jossa Saara Turunen kuvailee lähipiiriään: Kaikki ovat sellaisia, joilla ei ole niin sanottua vakituista työpaikkaa. Välillä elellään nuudellilla ja syödään äidin lähettämiä pakasteita, paitsi, että Saara ei niitä halua. Isukin rahalähetykset kelpaavat kyllä. En löytänyt kohtaa tähän hätään.

Tylyys kirjallisuudessa

En ihan ymmärtänyt kohtaa, jossa Saara Turunen kysyy, eikö nainen saa olla kuin Michel Houellebecqin romaanien päähenkilöt - tyly, kylmä ja ihmissuhteissaan epäonnistunut. Minusta kaikin mokomin, mutta minä en ainakaan halua lukea sellaista. En halua lukea kylmistä, läheisiin ihmissuhteisiin kykenemättömistä miehistäkään yhtään sen enempää.

Tosin kävi niin, että koska sivuutin Houellebecqin Maaston ja kartan päähenkilön tyysin, pystyin keskittymään romaanin maailmankuvaan ja kirjailijan hykerryttävän täsmällisiin havaintoihin ympäröivästä todellisuudesta muun muassa putlkiremppafirmoista tai kotiapulaisista.

Maaston ja kartan lopussa on tulevaisuuden näkymä uudesta ranskalaisesta maaseudusta, jossa käsityöläisyrittäjät luovat upporikkaille kiinalaisille jonkinlaisen illuusion ranskalaisesta maaseudusta "aitona" alkuperäiselämyksenä. Kun kirjoitin maailmanhistorian viimeisen lehtijuttuni teemana Matkalla Matti Viialaisen valtakunnassa, tarkoitin sillä Puumalaa ja kirjoitin jutun Kansan Uutisiin, käytin siinä Puumalan vertauskuvana Maaston ja kartan loppukuvaelmaa.

Nyt tuli kauhea nälkä. Syön lounaan, teen vielä yhden laskun, vien koirat ulos ja palaan Sivuhenkilöön vielä tällä viikolla. Paljon jäi sanomatta. Löysin äsken Martti Heikkisen runokijan Pitkä tie kirjahyllystäni kohdasta, jossa on runokirjoja. Etsin sitä kaikkialta muualta, huoh, kerrankin, kun koetin järjestellä jotain logiikan mukaan. Etsin kirjaa yläkerrasta suomalaisten uusien mieskirjailijoiden hyllystä ja ikkunalaudalta kohdasta kirjat, joihin meinaan palata lähiaikoina, sekä työpöydän selän takaa osastosta laihat kirjat.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi