Pia Valkonen

Lisa Genova Edelleen Alice

Perhe yhdessä ja samassa tilassa monta tuntia, melkein koko päivän

su 1.4.2018

Tämä ei ole aprillia, eilinen Annan ajopäivä meni hyvin. Tosin se meni myös pitkäksi - emme ehtineet Lapinlahdelle takaisin kuin myöhään illalla, siinä menivät Jehovan todistajien muistonvietot ja television lauantain murhamysteerit, jos sellaisia lankalauantaina edes oli. Osasimme Marian kanssa olla jotakuinkin hiljaa takapenkilä, kun Anna ajoi Kuopiossa toriparkkiin alle. Se oli kamalan pelottavaa. Olen itse yökerhokuskina ajanut Etelä-Saimaan toimittajan oman auton nuorena tyttönä juuri sellaisessa kamalassa kulmassa seinään. Auton apukuskin puolenen ovi raappiutui ja meni lommolle. Lappeenrantalaisen yökerhon parkkihallin sisääntuloväylässä oli mutka, johon auto vain toiselta kyljeltä tarttui.

Mukava oli päivä emmekä tehneet yhtään keskinäistä perhesurmaa, isänmurhaa tai aviomiehen sanoinpahoinpitelyä. Minä nipistin takapenkillä suuni nappiin ja selasin älypuhelinta. Maria nuokkui ja ilmeisesti nukahteli.

Kodin Kuvalehdessä oli lämmin juttu Risto Ratian muistisairaudesta. Tai ei sitä oikeastaan jutussa suoraan sanottu, että Ratialla on muistisairaus. Jutun sisällysluetteo-otsikko kertoo olennaisen: "Eeva Tela muistaa sen, mitä Risto Ratia ei muista." (KK 5/8.3.2018 s. 22). Anna Pihlajaniemi on koonnut jutun erilaisista aineksista. Joka toisen väliotsikon jälkeen on kuvaileva jakso, jossa käydään läpi Ratian menneisyyttä ja samalla tätä hetkeä. Mennyt ja nykyisyys lomittuvat niissä mukavasti. Joka toisessa väliotsikon jälkeisessä kappaleessa Risto Ratia ja hänen muistinsa Eeva-nimeltään juttelevat vuoropuheluna. Mukava kerronnallinen rakenne.

En olekaan ihan täysillä jo normiksi tulleen minä-journalismin ystävä. Kymmenisen vuotta sitten aikakauslehtitoimittajat oli opetettu kirjoittamaan juttuja ikään kuin haastateltavan äänellä minä-muodossa. Siihen aikaan alettiin puhua narraatiosta, kerronnasta. En tiedä, en vain pidä semmoisesta. Minun mielestäni on mahdotonta teeskennellä menevänsä toisen ihmisen päähän. Minusta tulee tehdä näkyväksi se, että aineisto on kulkenut toimittajan kautta.

Anna Pihlajaniemen ratkaisu on hyvä.

Tosin! Ulla-Lena Lundberg käyttää romaaninsa Suureen maailmaan minä-muotoista kerrontaa. Toimii hyvin, mutta Suureen maailmaan onkin kaunokirja. Onko minulle vaikeaa se, että aikakauslehdissä saa nykyään yhdistellä erilaisia kirjoittamisen lajeja? Ehkä. Ehkä näkemykseni on kapea - jäänyt ajalle, jolloin olin itse aikakasulehtitoimittaja.

Koetin itse minä-muotoa äidistäni kertovassa novellissa, joka oli samalla oppimistehtävä Panu Hämeenahon meille pitämään kirjallisuushistorian tehtävään. Novellissa panin oikean historiallisen äitini kirjoittamaan kiitoskirjettä hienolle Sofia-tädilleen sen jälkeen, kun äiti ja isä olivat vihityt tapaninpäivänä 1943 ja isä oli vielä rintamalla. Jouduin sisällyttämään kirjeeseen sellaisia uskonnollissävytteisiä liirumlaarumkorulauseita, joita ajattelin sodanaikaisessa nuoren uskonnollisen naisen kirjeissä olevan. Ärsytti ja ajattelin, että tämä ei ole minun juttuni. En osaa mennä kenenkään toisen nahan sisään, kuten kaunokirjailijan tulisi voida tehdä. Nyt mietin, mitäs jos postmodernisti olisinkin kesken kirjeen - tai novelli se oli olevinaan - teksti olisi tullut tietoiseksi itsestään ja olisi sanonut, että näin 2010-luvun lopulla lähellä 2020-lukua moisen lauseen lukeminen on piinallista, mutta kuuluu asiaan, jotta tekstissä olisi edes jotakuinkin todenoloista?

Risto Ratian muistijuttu yhdistelee samoja elementtejä kuin Johannes Ekholmin Rakkaus niiku. Ekholmin romaanissa oli autenttisen oloista sähköpostikeskustelua. Ratkaisu toimi mainiosti niin jutussa kuin Ekholmin romaanissakin.

Kaskikuusen kansalaisopiston ja kirjaston yhteisessä lukupiiirissä toinen vetäjä valitsi viime kerralleen luettavaksemme Lisa Genovan alzheimeriin sairastuneesta naisesta kertovan romaanin Edelleen Alice.

Romaanissa oli paljon amerikkalaista selittelyä. Ikään kuin se olisi kirjoitettu lukijoille, jotka eivät ole koskaan alzheimerista kuulleetkaan. Aluksi kirjan valistusluonne ärsytti. Teksti ei tuntunut antavan tilaa, se oli liian kuvailevaa ja tunkeilevaa. Tuli hieman samanlainen olo kuin Jehovan todistajien tekstejä lukiessa. Nehän laaditaan niin, että kaikki maailman ihmiset kulttuurieroista ja lukeneisuudesta huolimatta ymmärtävät. Joskus tulen kärsimättömäksi. Pitääkö kaikki vääntää rautalangasta? Sitten ajattelen, että ehkä pitää. Jehovan todistajien pääkonttori on New Yorkissa ja suuri amerikkalainen massa on mitä on. Eipä aikakaan niin meillä on samanlainen viihteen, mäyräkorien ja persujen tyhmistämä massa, vaalikarja, joka mölisten ryntää sinne, minne markkinamiehet käskevät.

Massalle pitää puhua yksinkertaisesti: Read my lips. Make America great again. Kolme pointtia... Korkeintaan neljän sanan lauseita, kuten Timo Soinin Maaseudun Tulevaisuuden kakkossivun yliöissä. Näin saadaan todelliset vallanpitäjät mahtumaan hyvin yhteen tilataksiin, kuten Hjallis Harkimo (kok.) oli sanonut.

Lisa Genovan romaanin päähenkilö on korkeasti koulutettu yliopisto-opettaja, joka alkaa unohdella, eksyy lenkillään ja kadottaa sanan sanakirja luennollaan. Vaikka hetkeksikään ei päässyt unohtumaan se, että kirja sekä sen perusteella tehty elokuva ovat laaditut kansanvalistusmielessä, kirjassa oli oivaltavia kohtia kosolti. Siksi jaksoin lukea sen loppuun. En tosin olisi lukenut, jos työnohjauskoulutus olisi alkanut nyt keväällä. Olisi pitänyt aloittamani kirjoittamaan lukupäiväkirjaa työnohjauksen alkeisoppikirjoista. Kun tuli tieto, että työnohjauskoulutus ei alakaan, olin vähän aikaa, että höh, elämään tuli aukko. Sitten laskin, että sain keväästä itse asiassa kuusi päivää ihan itselleni yllättäen.

Ja heti vietin yhden päivän tietokoneen ääressä tavallaan elämänkaarikirjoitusta kirjoittaen. Ja aloin suunnitella retkeä Orarvikoskelle pizzalle sekä Varkauteen taidemuseoon ja Wäinölän monipolveiseen taidetaloon.

Edelleen Alicesta löytyy sivulta 99 kohta, jonka olen kirjoittanut ylös arvostelmalla "liikaa selittelyä, tyhmää, lapsellista kerrontaa: "Alice katsoi häntä (lääkäriä) suoraan silmiin. Eräs hänen työtoverinsa oli kerran sanonut, että jos toista katsoo silmiin pitempään kuin kuusi sekuntia muualle vilkuilematta tai silmiä räpäyttämättä, sekä seksin että murhan himo paljastuu. Hän oli suoralta kädeltä hylännyt ajatuksen, mutta se oli kiehtonut häntä sen verran että hän oli kokeillut sitä erinäisiin ystäviin ja tuntemattomiin. Hänen yllätyksekseen Johnia lukuun ottamatta toinen oli aina katsonut muualle ennen kuin kuusi sekuntia oli kulunut. Tohtori Davis painoi katseensa pöytään neljän sekunnin jälkeen." ..... Tässä tulee tyhmä kohta: "Voi tietysti väittää ettei hän halunnut tappaa Alicea eikä repiä vaateita päältä, mutta Alice pelkäsi että se tarkoitti enemmän...." Sivulla 99 mietin, viitsinkö lukea kirjaa loppuun. Kohta vaikutti sellaiselta, että kirjailija halusi keventää ja sortui lässynlässynlässytykseen.

Onneksi en jättänyt romaania kesken. Ei se huono ollut, kannatti kestää heikot kohdat, sillä Edelleen Alice kuvaa Alicen ja Johnin kahden tyttären erilaisuutta terävästi. Anna on isosisko, hän on päämäärätietoinen, kuten äitinsä. Lydia on kuopus ja on uskaltanut tehdä elämässään omia, epäsovinnaisia ratkaisujaan. Lydia haluaa olla näyttelijä ja mahdollistaakseen sen, että tekee, mitä rakastaa, joutuu tekemään hanttihommia, tarjoilemaan ja sen semmoista. Siksi Lydialla onkin aikaa enemmän äidilleen, josta oli vieraantunut. Tai äidin ja hänen välinsä olivat kireät ja etäiset, isä oli sallivampi ja läheisempi.

Alicen aviomies John jää taustattomaksi ja haaleaksi. Ei haitannut, sillä siinä vaiheessa, kun Alice saa diagnoosin, John on päättänyt edistää uraansa ja lähteä New Yorkiin. Hyvä hänelle, mutta aika karmealtahan se vaikuttaa. En tiedä, ehkä uraihmiset ovat sellaisia. En oikeastaan tunne yhtäkään uraihmistä. Enkä etenkään yhtään uraihmistä, jolla olisi perhe. En pitänyt Johnista alunperinkään, joten minun puolestani, kaikin mokomin, jättäköön sairastuneen vaimonsa.

Kohta, jossa Alice kertoo olleensa kirkossa - hän oli jounut kahvia, vaikka ei ole koskaan pitänyt kahvista - ja paljastaa pelkonsa, on kuvaava: "Hän siveli Johnin leukaperien ja leuan ääriviivaa ja surkean vähälle käytölle jääneiden naurunryppyjen juonteita...." (Lisa Genova Edelleen Alice s. 99). Ei tarvitse sanoa, että John on urasuuntautunut, hieman kylmänoloinen tutkijamies. Voi sanoa, että hänen naurunryppyjään ei ole juurikaan käytetty.

Myöskään perheen poikaa Tomia ei Lisa Genova paljoa kuvaile. Tom on romaanissa yhtä varjomainen statisti kuin John. Jos joku kirjoittaisi Tomista kirjan, sen ajatuksena voisi olla keskimmäisen lapsen huomiotta jääminen ja siitä aiheutuvat ongelmat. Tai voihan se olla, että Tomilla ei ole mitään ongelmia, ei särmää, ei kulmaa, ei haavaa, teflonia koko nuori mies. Tomilla vain kaikki kloksahteli paikoilleen. Hän ei aiheuttanut isälleen eikä äidilleen pulmia. Hän oli tehnyt kaiken, mikä käskettiin ja miten ohjattiin. Niin Anna, esikoinenkin, oli tehnyt, mutta jollain lailla Lydiasta tuli miellyttävämpi, Lydiasta kirjassa kerrottiin, että hänen kasvamisensa aikana vanhemmat olivat jo rentoutuneet - häntä ei ohjailtu ja niinpä tyttö saattoi tehdä, mitä itse halusi.

Tämä että romaanin mieshahmot ovat mauttomia ja hajuttomia, ei ole arvostelma. Kunhan huomasin asian, se pisti silmään. Jostain syystä kirjailija jätti heidät, poloiset, huomiotta. Kirjailijan mielestä tai hänen alitajuntansa mielestä Tom ja John eivät ole tärkeitä. Tärkeätä ovat äiti ja kaksi tytärtä. Hm. Mitäs minä tällä nyt tarkoitan? Miksi kirjoitin noin? Tärkeätä ovat äiti ja kaksi tytärtä.... Kappasta vain, mitä näppäilinkään vahingossa.

Joskus kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan. Ihan paskaa kappalekaupalla ja paskan joukosta nouseekin yllättäen jotain itselle merkityksellistä, kuten kiirastorstain merkintä, jossa huomasin minun ja tyttöjen olevan eri puolella kuin Matti. Me vain asumme täällä, me teemme koko ajan lähtöä. Jos ei muuta niin Nivalaan edes.

Alicella on pinnan alla kuonaa Johnia kohtaan: "Yhä uudestaan hän oli katsellut kauhuissaan, kuinka hänen synnytysikäisten naiskollegojensa lupaavat urat hidastuivat mateluksi ja suistuivat kokonaan raiteilta. Oli ollut rankkaa katsella, miten John, hänen miehinen vastineensa ja älyllinen vertaisensa kaahasi ohi. Hän mietti usein, olisiko John kyennyt jatkamaan uraansa koettuaan kolme välilihaleikkausta, imetystä, potalle opettelua, laulettuaan loputtomia, älyn turruttavia  päiviä "Pyörät ne pyörivät ympäri, ympäri, ympäri" ja nukuttuaan vielä useampina öinä vain pari kolme tuntia yhtäjaksoisesti. Hän epäili sitä suuresti." (Alice Genova Edelleen Alice s. 36)

Kohdassa lastenlaulun laulaminen tyrskähdin. Piru periköön Eric Hillin! Mies voitaisiin vallan hyvin hirttää munistaan. Kaiken kestin kuin äiti vain voi kestää lastensa tähden - kestin jopa maailman rumimman lastenkatselukirjan Armi on vauva, jossa Armi, se vauva, näyttää kohdusta ulos muljahtaneilta jälkeisiltä, jotka ovat alkaneet jo vihertää, mutta Puppe, voi kiesus, aloin aina huutaa suoraa kauhun huutoa ja hihittää hysteerisenä, kun luin lauseet: "Pupella oli pallo. Pallo pomppi hyvin."

Minä en ole koskaan puhunut lapsilleni niin kuin Bepanthen-mainoksessa äiti puhuu: "Äitillä on siinä pipi." Voi WWWWWWWWWWWWWWWITTUUUUUUHHHHHH. Meillä eivät myöskään olleet kovin suuressa suosiossa pedagogiset riemuvoitot, katselukirjat, joissa opetettiin käsitteitä: "Muumipeikko on suuri, pikku Myy on pieni." Mikä oivallus, ihanko tosiaan, että pikku Myy pieni? Arvelen, että käsitteet tulevat lapselle itsestään, jos hänelle puhutaan kuin älylliselle olennolle pienestä pitäen. Leonid meni vieläkin pidemmälle ja luki minun mahalleni monimutkaisia venäläisiä satuja. Pitää muuten kurkata, mikä satukirja se oli, paksu harmaa kirja, jossa ei ole kuvitusta, löytyy edelleen yläkerrasta hyllyltä.

Maria kiljuu jo tuvassa nostamaan aamutoimille. Kirjaan tähän myöhempää käsittelyä varten yhden hyvän kohdan Edelleen Alicesta. Esimerkiksi se oli aivan erinomaisesti ilmaistu, kun Lydia kurotti sivulla 157 lautasten ja lasien ja vuosien etäisyyden yli ja piteli äitiään kädestä. Melkein itkin siinä kohtaa. Miten hienosti ja vaivihkaa kertoja antaa ymmärtää: ensin konkreettinen, konkreettinen ja sitten yht´äkkiä vaivihkainen kuvakielinen ilmaus!

Jospa vielä joskus ehtisin miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos rakkauteni julma valtikka Juha Akkanen, jolla on ollut huima ura valtamediassa, ei olisi onnistunut työntämään minua elämästään. Jos olisin jäänyt siihen ja Helsinkiin ja alkanut kamppailla siitä, kumpi on kovempi journalisti. Olisinko ollut onnellisempi kuin nyt, kun poimin mäkättäen Matin sukkia nurkista ja sohvan takaa tai huomauttelen Matille siitä, että keittiön kaapin oven voi sulkea sen jälkeen, kun on ottanut kaapista kahvimukin. Matti muuten tänä aamuna sanoi, että suunnittelee ruuvaavansa keittiönkaappien ovet kokonaan irti, jotta niitä ei tarvitsisi avata eikä etenkään sulkea.

Meillä on kumma hahmotusongelma Matin kanssa, Tänäkin aamuna keittiön pöytä oli täynnään tavaraa. Keskeneräisiä asioita, kuten kalenteri merkkinä siitä, että pitää katsoa Oravikoskipizza-Varkaustaidepäivä tai koiran ja kissan vararuoat sekä Edelleen Alice ja siihen liittyvät muistiinpanot. Maria osti eilen Kuopion kirpparilta vanhan matkalaukun juuri kaikenlaisille muistolippusille. Minä oikeastaan olisin halunnut sen, mutta ajattelin, että nyt on lasteni vuoro tallentaa muistoja. Edelleen Alice -muistiinpanoja en raatsi heittää paperikoriin. Tallennan sen kirjelaatikkoon. Jonain kauniina päivänä tai lumimyrskypäivänä teen lappusissanikin kuolinsiivouksen.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi