Vihaan vuotta 85 ja Lapinlahtea

to 29.3.2018

"....... Minä siis tulin rouvaksi Kuopioon ja XX meni Helsingissä omiin piireihinsä. ZZ kait paremmin piti XX:ään yhteyttä. Minähän en pitänyt yhteyttä enää sitten kuin ZZ:aan. En mennyt toimittajatutkintojuhlille, kun oli 20 vuotta vuodesta 1985, jolloin mentiin opiskelemaan.

Vihaan vuotta 1985. Vihaan sitä renkutusta. Vuonna 85 lakkasi Suomesta älyllinen elämä. Vasemmistolaiset oli silloin naurettu kuoliaaksi ja me vain kiskottiin Tillikassa kaljaa. Ei parannettu maailmaa niin kuin edelliset sukupolvet. Voi oksennuksen oksennus. Toimittajatutkintotapaamiseen olisi liittynyt Tampereella työväen teatterissa teatteriesitys Vuosi 85. Se juuri oli TYÖVÄEN TYHMISTÄMISEN MERKKIVUOSI. Silloin kylvettiin idut persuille ja muille kusipäänatsifasistipaskoille!!!!

Apua, Maria on kohta pihassa. Ihan nopeasti tähän loppuun pakomatkoista. Muistan hyvin sen, kun me Leonidin kanssa oltiin koyhiä kuin kirkonrotat ja oli nää kaksi penskaa. Me oltiin niin köyhiä, ettei tosiaan ollut varaa käynnistää isältä meidän käyttöön annettua (isällä ei ollut enää korttia, kun oli dementoitunut) autoa kuin sen verran, että saatiin Maria käytettyä Kuopion terveyskeskuksessa fysioterapiassa. Me käveltiin tuntikausia päivässä pitkin Riistavettä lastenvaunujen kera. Käveltiin ja luettiin ihmisten postilaatikoista nimiä. Käveltiin metsässä ja työnnettiin lastenvaunuja pitkin ojanpohjia, pitkin metsiä. Nyt muistan vain, miten kivaa se oli. Se ahdistus köyhyydestä on pyyhkiytynyt mielestä ihan kokonaan! Siis se ei ole sellaisena tunnemuistona, kun mietin sitä, että käveltiin ja käveltiin pitkin Riistavettä ja sitten Pielavettä myös. Kyllä minä olin koko ajan hädissäni siitä, miten saan porukan ruokittua.

Mua oksettaa tossa kulman takana S-marketin pihalla... Jos ei olisi rahaa ajaa Nivalaan täältä, opettelisin kävelemään tässä kylällä ja lähistöllä. Ehkä. Kun olisi pakko. Tosin joskus mietin sitä, että saan ahdistuksen helpottamaan, kun pääsen edes kymmenen kilsan päähän Heinäahoon koirien kanssa. En tiedä. Koska oli ne ajat, jolloin ei voitu Leonidin kanssa edes sitä kymmentä kilometriä ajaa autolla. Mutta meitä oli kaksi ja me tykättiin olla Riistavedellä ja Pielavedellä. Pöljällä erityisesti. Alapitkälläkin me otettiin kylätilaa - me otettiin tila, jota meille ei haluttu antaa - ja tallattiin joka paikkaan. Vähän sama juttu, kun Exodus-dokumentissa - pystyin katsomaan nyt osan 1/3 - toivoa herättävää oli afganistanilainen nuori pari, joka sai Euroopassa kävellä käsi kädessä - ja perhe, joka oli tehnyt teollisuuskonttiasumuksestaan kauniin ja viihtyisän. Tosin äiti halusi synnyttämään Saksaan, mutta kuitenkin. Oli perhe. Kaikkein onnettomimmat, surkeimmat, traagisimmat olivat ne tuhat afganistanilaista nuorta miestä, jotka olivat jumissa Belgradissa. Ne jäätyivät siellä kuoliaaksi!
Mitä minä yritän tässä tavoittaa? Sitä, että Matti ei ole mun puolella. Me ei olla samalla puolella. Matti on NIIDEN puolella. Jos Leonid eläisi ja olisi pakko asua tässä.... (Leonid jos eläisi ja oltaisiin jatkettu yhdessä, en olisi ikinä päätynyt takaisin tänne Paska-Lapinlahdelle.. siis me ei oltais Lapinlahdella, ei ahdistaisi. Olisin jäänyt Pöljälle ja etsinyt siellä uomat elää. Perkele, vihaan tätä Lapinlahtea. En kuulu tänne, minua ei täällä kukaan kaipaa.) Mutta jos jostain syystä Leonid vielä olisi ja oltaisiin jouduttu jäämään tähän, me oltais vain jotenkin itsepintaisesti vain jotenkin .... työnnetty itsemme tänne....

No ni, nyt Maria tuli kotiin ja Anna haluaa, että me lähdetään Iisalmeen kauppaan silleen, että Anna ajaa. Maria on tosi pahalla päällä. Ja huutaa, että lähetäänks me sinne vai ei. Ah, tätä perheonnea. Kaikki kiroilee. Matin puhelin soi jossain taskussa ja se huutaa, että missä se soi, saatana.

Pia"