Saarnaaja

su 25.3.2018

Opiskeluaikainen ystäväni Risto Puolimatka on valittu Nivala-lehden päätoimittajaksi. Mukavata. Olenkin usein katsellut Iisalmen ortodoksiseen seurakuntaan kuuluvan Karvoskylän tsasounaan menevää reittiä monesti Googlen mapsista ja haaveillut syytä, jonka vuoksi matkustaa palvelukseen Karvoskylälle. Kristuksen Kirkastumisen Kirkko Karvoskylällä nököttää jotenkin lämminhenkisesti Runnilta Nivalan suuntaan menevän tien varrella. Meillä oli tapana 1990-luvulla Marita Salosen kanssa tavata Valamossa. Karvoskylän Kristuksen Kirkastumisen Kirkko on omintakeinen ja kutsuva.

Äsken söin lounaaksi alajärveläistä Luoma-ahon leipomon ruisleipää ja alajärveläistä porkkanasämpylää. Molemmat olivat näyttävästi esillä Alajärven K-Supermarketissa, josta kävimme ostamassa Annalle autokyytiaamiais-lounasvermeet. K-Supermarketissa oli myös ystävällisesti lohkottuja hedelmiä pakasterasia-annoksena. Anna löysi ne juuri, kun mietimme, ostammeko jotain hedelmiä hänelle aamupalaksi ja käymme sitten pesemässä ne kaupan vessassa.

Palasimme eilen Seinäjoelta, jossa olimme Railin ja Astan kanssa katsomassa Saarnaajaa. Saarnaja-reissulla olimme viime joulukuussakin. Vaikka näytös oli silloin sairaustapauksen vuoksi peruttu, päätimme kuitenkin tehdä teatterimatkan. Näimme Murhaloukun, joka saattoi olla elämäni kamalin ja turhin teatteriesitys. Murhaloukku oli pikkujoulukamaa ja jos jostain syystä Saarnaaja olisi jäänyt kokonaan näkemättä, olisin ollut asiasta murheissani. Murhaloukun katsomisella lienee merkityksensä. Ensimmäisellä teatterireissulla jututin Cumuluksen respassa työskennellyttä naista, joka oli opiskellut Kuopiossa. Hän näytti meille nyt hotellin Alvar-salia ja saimme tietää, että Seinäjoen kaupungintalon julkisivussa on keraamisia pötkylöitä, kaupungintalo on nyt remontissa ja se näytti ikkunattomalta.

Me ihmettelimme koko ajan, kuka on salaperäinen Elissa, joka esiintyy Seinäjoella siellä sun täällä. Minäkin tiesin Aino-lasien perusteella, että Alvar Aallon vaimo on Aino, mutta heitin vitsinä, jospa Elissa on arkkitähden toinen vaimo - tai jopa salarakas. Elissa oli Alvar Aallon toinen vaimo, valisti Cumuluksen respan rouva. Rouva oli käynyt katsomassa Saarnaajan ja kertoi, että pienenä tyttönä hän oli äitinsä kanssa käynyt Helsingissä Jehovan todistajien valtakunnansalilla. Muistikuvat olivat ihan lämpimät, tilaisuuksista ei jäänyt kummallista ja hämmentävää oloa niin kuin Matille hänen varhaislapsuutensa helluntaikokouksista. Minun varhaislapsuuteni kirkkotilaisuudet olivat Kärkölän kirkossa enkä muista niistä kuin loputtoman tylsyyden sekä Helvi Sipilän hienossa turkissaan harmaat kiharat kireinä.

Ristiriitaista on, että läntisen teologian opinnoissani suorastaan hurmaannuin käytännön teologian perusteista. Opettelin luterilaisen jumalanpalveluskaavan ja kaikki tuntui kovin merkitykselliseltä. Sitten minusta kuitenkin tuli Pielaveden ortodoksisen seurakunnan jäsen, kiitos siitä.

Tässä Ärräpää-viesti: Heips, hauska sattuma! Kun toveri XX kirjoitti meille synkeistä ja ankeista pietarilaislenkkareista, jotka maksoivat 17 euroa, oli meidän perhe tulossa Seinäjoelta katsomasta kaupunginteatterin Saarnaajaa. Siinäpä ol´ hyvä teatteriesitys näin uskonnollisuudesta kiinnostuneelle. Se oli Niilo Yli-Vainion elämästä ja ei pelkästään. Moniselitteinen, sekavakin, itsensä tiedostava teatterikappale.

Mutta mutta kävimme ostamassa paluumatkaeväät Alajärven K-Supermarketista ja samalla teimme pikavilkaisun, ovatko Alvar Aallon suunnittelemat virastorakennukset paikoillaan. Kyllä olivat. Kävimme samantyyppisen pikatsekkauksen viime toukokuussa, kun Matilla oli Seinäjoella jokin opetushallituksen restarointi- tms. ammattialatutkintotoimikuntatyöskentelyyn liittyvä seminaaripäivä. Minä istuin sen päivän Seinäjoen uudessa kirjastossa Apilassa miettimässä alulle estetiikan perusteiden tehtävääni.

Tein sen kolmesta lempipaikastani Etelä-Pohjanmaalla: Lakeuden Rististä, Apilasta ja Ilmajoen ABC:stä.

No niin. Paluumatkalla kusetimme silloin uudehkon etelävenäjänvartiokoiramme Alajärven rannalla Engelin kirkon takana (Matti, synnynnäinen taidehistorioitsija ja tyylikausien tuntija, tunnisti kirkon Engelin suunnittelemaksi) ja Aallon virastotalokeskustan tuntumassa. Kävimme silloin syömässä Alajärvellä  hirmuiset rasvapizzat. Olimme lähteneet matkaan neljän aikaan aamusella, ihmeellinen kevään aamuvalo vallitsi, oli huikaisevan kaunista, ja olin syönyt Apilassa vain tosi kevyen lounaan. Jos sellaisia aina söisin, laihtuisin puolessa vuodessa itseltäni keskivaikean uniapnean.

Mutta se Alajärven kenkäkauppa! Puodin nimi oli tosiaan yksinkertaisesti Alajärven kenkäkauppa ja siellä myytiin Sievin kenkiä. Sievin työkenkiä emme enää osta, sillä niissä on tosi outo lesti. Liian kapea meidän perheen leveäjalkojen käyttöön. Ostamme vain Jalaksia. Jalaksen kenkiä en Alajärven kenkäkaupan näyteikkunassa nähnyt, mutta näin niin ihqut 59,60 euroa maksavat kävelykengät, niissä oli hihna jalkapöydän yli ja ne olivat tosi kivan näköiset. Haluan ne!

Ei tässä auta kuin keväämmällä lumien sulettua lähteä Alajärvelle kenkäkauppaan ja käydä sitten vielä Seinäjoella kevyellä lounaalla Apilassa ja päivittämässä blogi ja tsekkaamassa kirjakierrätyshylly sekä kirjaston poistomyyntihylly (viime kesänä löysin poistomyynnistä Krestin Ekmanin Sudentalja-trilogian, joka ehkä on neljäs, viides ja kuudes elämäni paras kirja, eka on Katja Petrovskajan Ehkä Ester, toinen on Anja Unlinichin Petropolis ja kolmas on Grace McCleenin Ihana maa - kirpparillakin Seinäjoella voisi käydä, jos rouva Katilan hämärä, salaperäinen ja täpötäysi kirppari enää on olemassa.

Joo, tämä tuli Pietarin lenkkareista mieleen. Veitsen ja lusikan avulla pääsee pitkälle syöntipuuhissa. Konevitsan luostarissa ei ollut lainkaan haarukoita 1990-luvulla. En tiedä, mihin se perustui.

Pia

Saarnaaja

Kun viime kesänä parkkeerasin auton Seinäjoen Apila-kirjaston parkkipaikalle, oli kaupunginteatterin seinässä jättiläismäinen mainos. Siinä oli miehen hahmo selin, oli liekkejä ja dramatiikkaa. Sanoin, että tuon minä haluan tulla katsomaan. Ja tuon teidät myös, sanoin tytöille, vaikka pakolla. Anna vei Marian kaupungille ja minä painuin Apilaan tekemään estetiikan perusteiden tehtävää loppuun. Lupasin, että tulen kirjastosta ulos vasta, kun tehtävä on loppuun kirjoitettu.

Vain sillä tavoin sain sen valmiiksi. Olisinhan minä kirjoittanut sitä mielelläni maailman sivu.

Näytelmän ensi-illan päivämäärä jäi mieleeni. Se oli 8.11.2017. Me varasimme liput 5.12. näytökseen. Juuri ennen lähtöä tuli tieto, että näytös on peruttu. Päätimme kuitenkin lähteä reissuun ja Murhaloukun lippuja lunastaessa varasin seurueellemme liput Saarnaajan viimeiseen näytökseen. Ajattelin, että sitten maaliskuun loppupuolella ajokelit varmasti ovat jo hyvät. En olisi voinut pahemmin erehtyä. Onneksi Matti lähti kyytimään.

Saarnaaja osuu kolmen kirjan sarjaan, joita luetin Kaskikuusen kansalaisopiston kirjallisuuspiiriläisille. Ensimmäisenä minun kerroillani oli Terhi Törmälehdon romaani Vaikka vuoret järkkyisivät. Se kertoi helluntailaistytön kasvutarinan. Toisella minun kerrallani oli Vuokko Sajaniemen Pedot, joka oli - yllätys, yllätys - ortodoksitytön kasvutarina ja viimeisenä Tiina Piilolan Taivaanmerkit. Taivaanmerkit oli kurssilaisille liikaa. Romaanin railakas rivienvälisyys ei tavoittanut lukupiiriläisiäni, sen ristiriitaisuus aiheutti ainoastaan hämmennystä. Ei ollut kurssilaisten vika, en vain saanut sanottua kirjasta sitä, mitä olisin halunnut. Taivaanmerkit on hörönlöröydessään ja hurumeiningissään kuitenkin monisärmäinen ja etsijöitä täynnään olevana, hyvin nykyaikaa kuvaava. Katariina Sourikin viittaili Tulikärpäsissään horoskooppeihin ja astrologeihin.

Pitäisi käydä katsomassa Saarnaaja toistamiseen. Se alkaa vuodesta 1948. Jos nyt oikein muistan. Aikatasot kimpoilivat näytelmässä sinne tänne. Voi sanoa, että käsikirjoitus oli ehkä sekava, mutta toisaalta se ei ainakaan minua haitannut. Ei myöskään ole tärkeää, meinasiko Niilo Yli-Vainio lapsena hukkua tai hukuttautua. Vajoamiskohdat toimivat symbolisina. Aika ajoin voi ihmisen elämässä olla erilaisia vajoamisia. Saarnaajassa oli poika tai no, nuori mies, joka lähti raskaana olevan tyttöystävänsä kanssa Tukholmaan, syntyi lapsi, lapsen äitikin joi ja lapsi otettiin huostaan. En tiedä, kenen tarina sisäkkäinen ja lomittainen tarina oli. Ei sen väliä, elämä on ristiriitaista ja tärkeää olisi ainakin koettaa lopettaa sukupolvet ylittävät virheet. Vaikka tekisi muita virheitä.

Näytelmä oli itsestään tietoinen. Kesken kaiken näyttelijät sanoivat katsojille, että nyt te ette enää tiedä, kenen nuorutta tässä kuvataan. Lopussa kuului itse Niilo Yli-Vainion ääni. Ääni sanoi, että hän ei tänä iltana pääse luoksemme, turha odottaa. Ajatus oli se, että turha odottaa messiasta, parempaa puoluejohtajaa tai kivempaa puheenjohtajaa, kunnon pappia, enemmän vastaan tulevaa aviomiestä, on vain oltava pelkäämättä elämää ja tehtävä sen, minkä kykenee, yrittää edes.

Välillä Saarnaajassa oli kevennyksiä, kauniita helluntailaisia lauluja. Ei näytelmä raskas ollut, se näytti uskonnollisessa yhteisössä olevan lämmön. Hädässä olevat ihmiset pyysivät rukousapua ja sitä saivat.

Ehkä ainoa asia, jonka olisin Saarnaajassa tehnyt toisin, oli Liisun painostaminen ja hyväksikäyttö. Sen, mihin hyväksikäyttö eteni, olisi voinut kuvata toisin. Ei olisi tarvinnut, hei oikeasti, ei olisi tarvinnut näyttää. Kyllä me muutenkin ymmärsimme, mistä oli kyse. Anna kuunteli Liisua tarkasti; tämä puhui pohjoispohjalaisittain. Minä ainakin ajattelin, että siinä kohtaa näytelmässä viitataan lestadiolaisten piirissä olleisiin hyväksikäyttötapauksiin. Jehovan todistajien käyttämään argumentaatioon, tiettyihin Raamatun kohtiin, viitattiin; saat satakertaisesti takaisin siskoja ja veljiä, kun jätät biologisen perheesi. Sitä kohtaa olen Raamatussa ihmetellyt, se aukeaa varmaankin, kun tarkastelee historiallista kontekstia.

Tosiaan! Saarnaajan ennakkoinfoissa oli korostettu sitä, että näytelmässä ei rienata uskontoja. Niihin suhtauduttiin vakavasti - aivan kuin Tormälehdon sekä Sajaniemen sekä Piilolankin kirjoissa. Piilolan kirjassa kyse oli uususkonnollisuudesta, henkisyydestä, etsimisestä.

Mikään ei ole yksiselitteistä. On ristiriitoja. Ja uskon, että jokaisessa yhteisössä on ongelmansa ja uskon myös, että käsittelemällä avoimesti niitä, yhteisö voi parantua. Jopa niin puhtoisissa piireissä tai tiedotusvälineiden puudeleissa kuin ortodoksiseurakunnissa voi olla karmivia henkilökemioita ja hillittömiä valtapyrkimyksiä.

Luterilainen kirkko vaikuttaa paljolti ratkaisseen asioita sillä, että luterilainen seurakunta on messuyhteisö. Voi olla erilaisia näkemyksiä ja silti seurakunnan jäsenet voivat kokoontua samaan messuun ja samaan ehtoollisyhteyteen. Itse asiassa kaunistahan sellainen on. Sanan messuyhteisö sen laajassa merkityksessä luin Kotimaa-lehden pääkirjoitussivulta vasemmasta laidasta. En muista, kuka niin kirjoitti ja nyt harmittaa, että en leikannut tekstiä talteen.

Toisaalta. Ei ortodoksisessa pyhäkössä kukaan ovella kysy, mikä on kantasi Jumalansynnyttäjän ikuiseen neitsyyteen. Minä tosin haluaisin kirkua, että ei minulle tarvitse sellaisia luonnonvastaisia juttuja tulla mussuttamaan. Uskon Jeesukseen joka tapauksessa ja nyt mietin, miksi aina palaan tähän. Uskokoon joku Jumalansynnyttähän ikuiseen neitsyyteen ja Jeesuksen serkkuihin - ihan vallan mainiosti, siitä vain, kaikin mokomin.

Saarnaajassa oli uhrinainen, Liisu, joka lopussa kuitenkin otti matkalaukkunsa ja lähti. Liisulle kävi hyvin. Lopulta tuli tasa-arvoinen avioliittolaki. Nauratti, kun kertoja tuumasi, että niinhän te toivotte Liisulle käyvän, onnellisesti. Minä olin ihan, että jesss, niin toivoin, ihanata, mutta vasta näytelmän jälkeen Seinäjoen katuviimassa tajusin, että kaikki teatterin herätyskokouksessa eivät taatusti olleet katsomossa sillä kannalla. Toinen naishahmo näytelmässä oli pohjalainen vaimo. Sitä voi kuristaa, sitä voi alistaa, siltä voi iskea silmäkulman mustaksi, mutta se on vahva. Haluaisin olla sellainen, mutta täytyy tyytyä siihen mitä on, lähinnä kait tanhupallo.

Saarnaajan sykähdyttävimpiä hetkiä oli, kun alitajunta vai mikä se nahkatakkinen, välillä Lucifer, välillä saarnaaja sanoi, että kun Pohjanmaalta lähdetään, sitä mennään pidemmälle kuin Mäntsälään. Se oli kohottava puhe se. Nahkatakkinen lupasi, että junat lähtevät myös Savosta ja Lapista. Sellaisia on jo ollut. Ainakin vuonna 1993 murrostorstaina ja Joukkovoima-miekkareissa SSS- ja SOS-hallituksen aikaan.

Haastattelussaan toinen ohjaajista, Juha Luukkonen, on sanonut: "Jos uskonnollisten liikkeiden yhteisöllistä voimaa käytettäisiin todellisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen, voisi maailma olla toisenlainen. Taiteilijan tehtävä on kysyä kysymyksiä ja osallistua keskusteluun, vastaukset pitäisi saada heiltä, jotka olemme vaaleissa edustajiksemme valinneet. – Mutta jokainen meistä voi olla oman itsensä totuuden torvi ja oman elämänsä sankari, Luukkonen muistuttaa. – Olennaisinta on kysyä kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Se, että viettää aikaansa perustavanlaatuisten kysymysten äärellä, on lopulta tärkeämpää kuin se, tuleeko lopullista ja aukotonta vastausta koskaan varmasti. Pohtimiseen käytetty aika ei mene hukkaan, yleensä etsivä kuitenkin löytää, ainakin jotain."

http://seinajoenkaupunginteatteri.fi/moraali-lahti-vaellukselle/

En tiedä, jospa vaikka menisi niin, että uskonto voimauttaa ja sitten taistellaan oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Näytelmässä istuttiin kuin herätyskokouksessa. Oli mielenkiintoista olla katsekontaktissa muiden katsojien kanssa. Vierustoverillekin uskalsin sanoa jotain, olihan tämä pohjalainen ja arvelen, että ei pelästynyt sitä, että sanoin. Luokkataistelukin vilahti herätyskokouksen seinällä. Peukutin sille!

Älä elämää pelkää

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.