Pia Valkonen

Ihana maa

Grace McCleenin kirja kertoo Jehovan todistajista

la 31.3.2018

Grace McCleenin kirja Ihana maa on ihana kirja. Se kertoo tytöstä, joka kasvaa kaksin Jehovan todistaja-isänsä kanssa. Äiti on kuollut. Yhteisöä kuvataan lämpimästi, vaikkakin terävästi, varhaisteinin näkökulmasta. Tyttö alkaa jo erottaa nyansseja ihmisten käyttäytymisessä.

Onko muuten niin, jotta irtoaisi lapsuuden perheestään ja sen arvomaailmasta, pitääkin teininä alkaa nähdä terävästi, tuntea inhoa ja vihaa, käyttäytyä karmivasti? Ikään kuin se kuuluisi luontoon. Kun Pimu sai tarpeekseen pentujensa imetyksestä, se vain nousi jaloilleen ja pennut yksi toisensa jälkeen putosivat nisistä Annan vuodevaatelaatikkoon, johon Pimulle ja sen jälkikasvulle teimme pesän. Pimu käveli tiehensä, kun sitä huvitti. Kun Muru ja Manta tulivat toiseen kiimaansa, Pimu rökitti tyttärensä pari kertaa niin, että tyttäret lähtivät lopulta lipettiin. Mantahan ei tullut koskaan takaisin. Toivon, että Mantasta olisi tullut Sudenmorsian, mutta pahoin pelkään, että siitä tuli lounas.

Ihanassa maassa oli kuvaus Valtakunnan salin yhteisöstä: "Salissa oli paljon ihmisiä, tai paljon ainakin meidän seurakunnallemme - arvioini mukaan melkein kolmekymmentä. Mukana oli jopa joitakin harvoin nähtäviä naamoja: Pauline, nainen jonka luona oli räyhähenki jonka Stan-setä manasi viime keväänä; Shelia naisten turvakodista; mielisairaalasta tullut Geena, jolla on arpia käsivarsissaan; Villi Charlie Powell, joka asuu ylhäällä Kummulla jalokuusien keskellä olevassa puutalossa. Minusta tuntui siltä kuin jotain erityistä olisi tapahtumassa, mutten keksinyt mitä se voisi olla." (Grace McCleen Ihana maa s. 29)

Muutama vuosi sitten julkisuudessa oli kuvaus Jehovan todistajaperheestä, joka pakotti lapsen syömään muusta perheestä erillään - autotallissa. Sanoin silloin, että perheessä, joka pakottaa lapsen syömään autotallissa ateriansa, on jotain muitakin ongelmia kuin seurakuntaongelmia. Olisikohan ihan perinteisiä mielenterveysongelmia?

Ihanan maan päähenkilö on koulukiusattu, kunnes sijaisopettaja, rouva Pierce, muuttaa luokan ryhmädynamiikkaa. Hän ymmärtää kirjallisesti lahjakasta uskovaisen perheen lasta. Pahin kiusaaja on proleperheestä, surullista, mutta varmaan hirmuisen totta. Köyhyys ei välttämättä jalosta. Kirjan päähenkilö joutuu ovelta ovelle -kierroksella kiusaajansa kotiin, vaikka hän koettaa tehdä kaikkensa, jotta eivät isänsä kanssa joutuisi sinne. Todellisuus on groteski. Sellaisessa groteskissa todellisuudessa Suomenkin kunnallisissa vuokrataloissa eletään. Tämän ajan työläiskotien kuvauksissa oli jotain samaa kuin amerikkalaisessa elokuvassa Winter´s bone. En unohda sitä ikinä. Jotta Winter´sbone -leffan päähenkiklön Jenniferin,perhe tai se, mitä siitä on jäljellä, ei joutuisi pois kodistaan, Jenniferin pitää todistaa, että hänen huumekaupasta tuomittu isänsä on tapettu. Suvun, jossa kaikki elävät huumekaupalla, naiset vievät Jenniferin tämän isän hautalammelle. Isä on tapettu ja työnnetty lampeen. Tyttö joutuu katkaisemaan moottorisahalla isän ruumiista molemmat käsivarret todistaakseen, että tämä oikeasti on kuollut. Pelkkä katkaistu sormi ei riitä, sillä niissä piireissä voi sormen katkaista vakuudeksi oikeuden eteen ihan tuosta noin vain.

Lapinlahdellakin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, josta keskiluokka omakotitaloissaan on autuaan tietämätön.

Ihanan maan päähenkilö rakentaa itselleen roskista unelmien kaupungin, oman lohduttavan todellisuutensa. Riippuu siitä, kuinka hänen Ihanaa maataan katsoo, näkee joko niittyjä tai vain pannulappuja, jokia tai vain kreppipaperia tai alumiinifoliota, meren tai vain pelkän peilin. Kaikkein ihanin oivallus oli, kun tyttö teki maansa asukkaille lautasia rei´ittäjän vatsaan jääneistä pyöreistä paperinpaloista. Painamalla kynänkärjellä sai aikaan lautasen syvennyksen ilman dreijaa.

Tyttö alkaa keskustella Jumalan kanssa. Hän rukoilee lumisadetta, jotta kiusaaja ei toteuttaisi seuraavana maanantaina uhkaustaan siitä, että tappaa tytön hukuttamalla tämän pää edellä vessanpönttöön. Lumisade tulee ja tyttö alkaa pelätä kaikkivoipaisuuttaaan. Teksti on lumoavaa. Kaikkia romaanin tasoja on vaikea sanallistaa tai edes yrittää sellaista.

Romaanin alussa taitaa olla käännösvirhe. Eikö Jehovan todistajien omissakin perheissä tehty Raamatun luku ja lukukappaleita seuraava keskustelu ole tutkiskelua? Ihanan maan alkupuolella puhuttiin pohdiskelusta.

Ihana maa on kasvukertomus. Romaanissa tyttö kasvaa omilleen. Hänen isänsä erotetaan Jehovan todistajien yhteisöstä, syynä on pikemminkin isän alkoholismi kuin itsenäinen ajattelu. Toki isä on pitkin matkaa terävä. Kun tyttö kysyy, eikö hän usko tarpeeksi, kun sinapinsiemenet eivät kasva, isä tokaisee, että ei ole kyse uskon hiekkoudesta, vaan todennäköisemmin siitä, että tyttö ei vain osaa kasvattaa sinapinsiemeniä.

Muutenkin Grace McCleen käyttää aivan ihanasti, sivellen uskonnollista sanastoa. Kohta, jossa tyttö menee yhteisössä vierailleen puhujan veli Michaelsin luona, on kuvattu niin kauniisti, että teki mieli itkeä. Itkinkin. Veli Michaels puhuu tytölle niin viisaasti pelosta ja sen kohtaamisen tärkeydestä:

"Sanoin: ´En ymmärrä, miten tästä voisi seurata mitään hyvää.´´Sitten sinun täytyy alkaa katsoa asioita toisella tavalla. On uskomatonta, miten aiemmin ratkaisemattomilta tuntuneet ongelmat katoavat kokonaan, kun asioita katsoo toisesta näkökulmasta.´" (Grace McCleen Ihana maa s. 36)

Nyt kun julkisuudessa on paljon puhuttu esimerkiksi Jehovan todistajien tai lestadiolaisessa yhteisössä olevista ongelmiasta, olen monesti miettinyt, mitkä ongelmat ovat uskonnollisen yhteisön ongelmia, mitkä perheen ongelma ja mitkä yksilön mielenterveysongelmia?  Kannattaa kuunnella Horisontti Ylen Areenalta: Kuka suojelee lasta hengelliseltä väkivallalta (su 18.3.2018 klo 12.05)

Sekä Kodin Kuvalehdessä että Eevassa oli jutut Jehovan todistajista eronneista nuorista miehistä. Kodin Kuvalehden haastateltava oli stand up -koomikko Jani Salo (KK 5/8.3.2018 s. 88 alk. Uskon, että äiti kaipaa minua) ja Eevassa Niko Peltokangas (Eeva 4/2018 s. 76 Uskonto oli tärkeämpää kuin ihmissuhteet).

Kumpikin juttu oli hyvä ja asiallinen. Se vain pisti silmiään, että ikään kuin kumpikin nuori mies olisi lähtenyt liikkeestä sen takia, että Jehvoan todistaja ei saa käyttää alkoholia. Niinkö päihdekeskeistä sekulaarien elämä on?

Nyt kun joku lehti kaivaisi esille Jehovan todistajiin jääneen ihmisen, joka suhtautuisi analyyttisesti yhteisössä oleviin ongelmiin. Arvelen, että ainakin jonkin verran todistajien yhteisössä käydään keskustelua, Toivon, että todistajat eivät kuittaa lähtijöitä ja heidän sanomisiaan painamalla asiaa villaisella: Luopioita, mitäpä heistä. Ehkä keskustelu on rivien välissä. Luen joka aamu vihkosta Tutkimme Raamattua päivittäin ja maanantaina 26. helmikuuta luettavana oli teksti: "Keskenään neuvottelevilla on viisaus." (Sananl. 13:10).

Sananalaskun selitysosassa sanottiin, että vaatimattomuutta voi kasvattaa etsimällä toisista hyvää: "Emme pyri olemaan huomion keskipisteenä tai yritä aina ottaa ohjaksia omiin käsiimme, vaan kysymme vaatimattomasti neuvoja toisilta ja otamme vastaan heidän ehdotuksiaan. Kun toiset saavat joitain tehtäviä, iloitsemme yhdessä heidän kanssaan."

Etsin kohtaa, jossa vihkonen mainitsee seurakunnan vanhimmat. Hekään eivät ole tekstin mukaan täydellisiä ja seurakuntalaisten pitää tukea vanhimpia vastuullisessa työssään. En löytänyt sitä tähän hätään. Jatkan etsintöjä tuonnempana pääsiäispyhinä.

Voihan se olla, että yhteisö muuttuu, vaikka ääneen ei asioita lausuttaisikaan. En tiedä. Minulle Solean päätoimittajana oli hirveätä se, että Iisalmen tai Varkauden ortodoksisen seurakunnan ongelmia ei saanut käsitellä missään, niistä ei saanut kirjoittaa, vaikka seurakuntalaiset - ja jotkut työntekiijätkin - ottivat minuun - päätoimittajaan - yhteyttä. Tässä kohtaa kirskahdan siitä, että kuutosseurakuntien esimiehen, Korkeasti Siunatun piispa Arsenin olisi pitänyt tehdä jotain. Hänhän se oli kirkkoherrojen esimies. Ei hoitanut hommiaan minun mielestäni, väisteli ja vaikeni, vetäytyi. Minä jouduin päätoimittajana puhelimessa setvimään asioita, joihin minulla ei ollut sen enempää eväitä kuin koulutustakaan puhumattakaan siitä, että olisin saanut niistä joskus loputtoman tuntuisista vaikkakin antoisista puhelinkeskusteluista korvausta. Niin, sain korvauksen. Solea lopetettiin ja todella niljakkaalla tavalla. Jostain käsittämättömästä syystä minulle kuitenkin tuli postissa Solean lakkauttamisen jälkeen Etelä-Suomen ortodoksilehti Ortodoksivesti ja ortodoksinen yhteys säilyi. Ortodoksiviestissä oli aineksia reippaaseen tuuletukseen, toki olen sitä mieltä, että jos päätoimittajana olisi voinut olla Kari M. Räntilä, olisi Ortodoksiviestissä tuuleteltu vieläkin raikkaammin.

Seuraan Kotimaata. Siinäpä vasta hyvä ja suorasanainen lehti. Arkkipiispavalinnan yhteydessä saivat varmasti kaikki osapuolet tasapuolisesti huomiota osakseen. Menin halavalla tilaamaan myös Askeleen. Saas nähdä, millainen se on. Luterilaisessa kirkossa on tietenkin enemmän resursseja asioiden monipuoliseen käsittelyyn.

Vaikenemisen muuri löytyi ortodoksipuoleltakin. Valtamedian lehdet eivät koskaan kirjoita ortodoksiseurakunnasta eroavista. Ikuisesti muistan Hesarin Jaakko Hautamäen jutun, jonka otsikko kuului: "Miksi toinen on pyhempi kuin toinen?" Siinä tarkoitetaan sitä, että valtamedia kirjoittaa ortodoksisesta kirkosta lipeviä juttuja. Aina pääsiäisenä kaivetaan esiin joku ortodoksitoplokas, jonka kanssa tehtään pääsiäisruokia ja ihastellaan ikoneita. Ne ja koiranpennut on ihanii.

Olen kirjoittanut tätä merkintää kaksi viikkoa. Olen aina lisännyt väliin kappaleen pari. Ehjä kokonaisuus tämä ei ole ja nytkin Maria kiljuu tuvasta, että pitäisi herätä. Ihanassa maassa pahin ongelma mielestäni oli päähenkilön isän alkoholismi eikä Jehovan todistajien yhteisö. Isä eristi tyttärensä ensin muusta maailmasta ja lopulta itsensä todistajayhteisöstä.

Ihanassa maassa on upea ja avaava kohta, jossa äidinkielen opettajan sijainen rouva Pierece selventää luokalle, mikä on metafora. Siitä saa aineksia omaan Raamatun lukuun ja sanantulkintaan. Jännittävää on seurata Facebookissa Tiedonantajan entisen päätoimittajan Marko Korvelan uskontotiedettä sivuavia kommentteja pääsiäisestä. Siinä kohtaa facea syntyi hyvä keskustelu. Maria taas kiljaisi. Pitänee mennä. Tämä merkintä saa mennä virheineen nettiin. Kirjoitin äsken sähköpostissa näin:

"Maria huutaa jo tuvasta, että pitäisi mennä tekemään aamujuttuja. Ollaan lähdössä Annaa ajattamaan Kuopioon. Koetetaan olla Marian kanssa hipihiljaa takapenkillä. Kiirastorstai-iltana Anna parkkeerasi Iisalmessa Louhetuvan pihalle, käveli ulos autosta ja sanoi, että vittu hänelle riittää, kun Maria takapenkiltä riiteli Matin kanssa, minä huusin kummallekin, että turpa kiinni ja turpa sinäkin kiinni ja sinä ja sinä. Ja sitten Matti alkoi huutaa Annalle siitä, että se osaa tulla risteykseen silleen, että pitää autoa paikallaan kytkimen avulla ja minä huusin Matille, että miksi sinä et opeta Annaa pitämään autoa paikallaan kytkimen avulla ja Matti huusi, että on se opettanut." 

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi