Pia Valkonen

Viron itsenäisyydestä minäkin jotain

Ja tietenkin taas runoilija Aivo Lõhmuksesta (1950 - 2005)

ti 27.2.2018

Panen tähän kirjeeni Ärräpäihin ja alan vääntää huomista merkintää Teemu Mäen esseekirjasta Taiteen tehtävä. Anna ja Matti tulevat kohta kotiin. Minulla on niin kauan aikaa kirjoittaa Mäen taide-esseistä, kun Annalla ja Matilla menee ajaa Kuopion ja Suonenjoen rajalta tänne. Kiirettä pitää ja tulee varmaan hiki, mutta sitten lähden hiihtämään!

En kursivoi kirjettäni, sillä se on pitkä, kirje syntyi siitä, että meilasin eilen iltamyöhällä linkin Ylen Areenassa nähtävänä olleeseen runoilija Aivo Lõhmuksesta tehtyyn dokkariin, jonka toveri Oiva Hevonen oli jo nähnytkin, tietenkin, hööh:

Hei, joo, huomasin minä, vaimo nro 2, että lauantaina oli Matin päivä ja Matin sekä vaimo nro 1:n hääjuhlapäivä. Perkelllll. En nyt anna tämän tekstin kuljetella itseäni mihin sattuu ja komennan itseni ankarasti takaisin Viron itsenäisyysjuhlintaan ja virolaiseen runoilijaan Aivo Lõhmukseen. Ihan pakko kertoa tässä, vaikka tämä on toistoatoistoatoistoa ja olette äpäräpäät ei ku räpäräät ei ku ärräpäät tämän lukeneet ainakin 15 kertaa. Suvi Ahola pelasti runoilija Aivo Lõhmuksen minulta Sippolassa Suvi Aholan äidin omistaman talon iltateellä tai mikä iltapalahan se nyt oli. Olin päässyt Kodin Kuvalehden toimittajan ominaisuudessa kesällä 1989 tai 1990 Balta Balto -seminaariin. Seminaari oli Milan Kunderan kääntäjän Kirsti Sirasteen järjestämä. Sirastetta olin samana kesänä aiemmin Kunderan Suurena Ihailijana haastatellut, ja varmaan Suvi Aholankin järjestämä se seminaari oli, voi miten olen köpelöä tekstiä kirjoittanut tänä aamuna, nyt kun iltapäivällä oikoluen, en ehdi puuttua kuin pahimpiin möllöyksiin, minäkin nyt meinasin vähän oikolukea tätä tekstiä, jonka piti olla PIKAPANO ei ku pikakirje. Ei ollut, kun tässä meni useita tunteja ja samalla pesin hysteerisesti pyykkiä, joka oli kolmen päivän päänsärkyni aikana kasautunut kodinhoitohuoneeseen. Viikkasin myös pussilakanoita. Siinäkin meni aikaa ja aina kirjoitus keskeytyi. Välillä piti pelastaa Osku Pyryn hampaista. Osku tekee kuolemaa ja Pyry kiusaa vanhaa kissaparkaa. Koetin edes saada aikamuodot kirjoituksessani jotenkin järjellisiksi.

Olipa hienoa olla siellä! Balta-Balto -seminaarissa. Ja erityissupermukavaa oli olla yötä Suvi Aholan vanhempien saunan eteisessä. Juujuu! Minut oli majoitettu sinne. Iltapalalla aloin jotenkin kummasti keippua Aivo Lõhmuksen ympärillä ja kuten olen kertonut, Suvi Ahola ohjasi minut äidillisesti tai pitääkö sanoa tädillisesti saunakamariini nukkumaan. Mietin, mikä virolaisessa runoilijassa minua niin kiehtoi.

Ehkä kiehtovaa oli hänen hienovarainen, vieno ja vähän vino, äärimmäisen minimalistinen huumorinsa, jonka ääressä eilen keittiön pöydän ja lieden välissä hihkuin.

Mua nauratti Aivo Tartosta -dokkarin alku: "Virolaiset kuuluvat pitkäkasvuisiin kansoihin. He ovat suhteellisen solakoita, pitkäraajaisia. Ruumis on vankka. Hartiat leveänpuoleiset. Kädet ja jalat pienehköt, sirorakenteiset. Pään suurin pituus on 19,2 ja leveys 15,5 senttimetriä. Naisilla ovat vastaavat luvut 18,3 ja 15,0 senttimetriä."

 "Suu on kohtalaisen suuri, huulet ohuenpuoleiset. Silmiä on kaksi. Silmien väri on sininen"

 "Sielun väri valkoisesta mustaan. Valkonen tahraantuu, sininen haalistuu, musta on aina musta."

Lõhmuksen teksti alkaa vaivihkaisena kansatieteellisenä selostuksena, kuulosti aivan natsien tekstiltä ja siinä oli myös luettavissa kuvaus runoilijasta itsestään tai hänen ulkoisesta habituksestaan. Mieshän oli kuin humalasalko, huojui jotenkin eteenpäin, sen muistan.

Tehtiinkö Neuvostoliitossa ehkä vastaavia selvityksiä pienistä kansoista - kallonmittauksia ja sen semmoisia? Aivo Lõhmushan viittaa dokkarissa siihen, että venäläiset ja venäläinen kulttuuri sekä kieli kaikesta muusta liturgisesta sonnan puhumisesta huolimatta dominoivat Neuvostoliitossa. Esimerkiksi julkaisupolitiikka suosi venäjän kieltä, vaikka venäjänkielisiä Neukuissa oli alle puolet.

Tuliko kansatieteellisessä kallonmittaustekstissä runoilijan riviensä välissä käsiteltyä samalla Viron suhde Saksaan? Nimittäin minua alkoi ihmetyttää Viron itsenäisyysjuhlien yhteydessä: Viro julistautui itsenäiseksi 24.2.1918 ja heti seuraavana päivänä saksalaiset miehittivät Viron. Itsenäisyysjuhla? Itsenäisyyttähän näytti kestäneen kokonaisen päivän ajan. Vähän sama kuin Suomen itsenäisyyden kanssa, Lenin antoi itsenäisyyden, sitten meikäläiset koettivat vallankumousta, minkä lopputuloksena lahtarit tappoivat kymmenentuhatta meikäläistä muun muassa Fellmanin pellolla Hollolan Lahlessa Hennalassa tai Varkaudessa Huruslahden arpajaisissa. Ei mua ole koskaan tehnyt mieli itsenäisyyttä juhlia. Sitä paitsi! Virolaiset juhlivat näyttävästi itsenäisyyttä ja joka välissä juhlapuhujat lipovat Natoa. YÖK. YÖK. YÖK. Mokoma natoavusteinen itsenäisyys, mitä se oikein on olevinaan. Mielestäni ei juuri mitään.

Aivo Lõhmus dokkarissaan kieltäytyy rakastamasta Amerikkaa!

Toki hän ihmettelee sitä, miten Neuvostoliitto saattoi tuhota lyhyessä ajassa yksityisomistukseen perustuvan moraalijärjestelmän. Toisen omaisuutta ei saa ottaa muuttui yht´äkkiä kommunistiseksi periaatteeksi: Kaikki ei ollutkaan ainoastaan yhteistä, vaan toisen oma oli otettava vaikka väkivalloin.

Kyllähän se tietenkin on kamalaa, mutta milloin porvarit ovat suostuneet antamaan omastaan kukkalehdyköillä tai ruusun terälehdillä silitellen? Suomenkin sisällissodassa oli paljolti kyse NÄLÄNHÄDÄN PELOSTA. Toisilla oli ja toisilla ei ollut. Tämä oli minun oma välihuomautukseni.

Sanoin Matille Viron itsenäisyyshuminoita sivusilmällä seuratessa, että mitä ihmettä - miksi virolaiset oikeastaan juhlivat Saksan miehitystä ja me suomalaiset sitä, että iso osa kansasta oli kohta joutuva keskitysleireille? Matti tuumasi, että niin, juhlistammehan me Snellmanin päivääkin, vaikka tämän käytännön toimet Suomen senaatin valtionvarainhoitajana tappoivat tuhansia itäsuomalaisiakin, miekäläisiä siis, nälkään katovuosina 1868 - 1869.

Neuvostoliiton kansantulosta menee varkaiden taskuun jopa puolet, sanoi runoilija vuonna 1991. Ei Neuvostoliitolla tainnut alkuperäisen sosialistisen aatteen tai kommunismin kanssa olla juurikaan tekemistä  sitten Stalinin - ja Stalinhan valmistautui loppujen lopuksi sotaan Hitleriä vastaan.

Niin. Runoilija jatkaa: "Viron tasavalta on säilyttänyt sosialistisen neuvostotasavallan piirteet, mutta Virossakin alettiin nopeasti nimittämään varkaitakin liikemiehiksi."

Eikö tämä jos mikä ole kapitalismin kritiikkiä, vaikka runoilija ei sano sanaa kapitalismi? "Liikemiehiä ja varkaita on vaikea erottaa toisistaan."

Sitten dokkarissa seuraa leikkaus seuraavaan ajatukseen: "Pienille valtioille on varattu suuria oikeuksia. Ensinnäkin painostaa suurvaltoja monissa maailmanpoliittisissa kysymyksissä. Painostus on väkevä. Se on jo vähällä olla havaittavissa."

Ah, tossakin kohtaa repesin eilen, kun kuuntelin dokkaria. En saanut ensin läppärissä mukaan kuvaa. Kuuntelin vain runoilijan ääntä, kun paistoin itselleni fetaa ja kaura-riisiä sekä mustakaalia. Meillä on nyt periaate. Viikolla ei syödä lihaa. Viikonlopuksi kotiin tulee lihansyöjä. Maria tarvitsee aina silloin tällöin kokolihapihvin, koska Marian lihakset tekevät koko ajan töitä. Ne ovat cp-vammaiselle tyypillisesti spastiset ja jännittyneet. En siinä vaiheessa, kun kuuntelin dokkaria, ollut varma, oliko se radiodokumentti vai televisio-. Kun sitten syötyäni aloin nykiä läppäriä, kuvakin ilmestyi. Tänä aamuna päätin katsella ja kuunnella dokkarin uudestaan, kun toveri Oiva Hevonen ilmoitti katselleensa Aivon Tartosta jo lauantaina ja suhtautui siihen mietteliäästi.

Luen samalla Teemu Mäen esseekirjaa Taiteen tehtävä. Ja olen justiinsa kohdassa, jossa Mäki pohtii taiteilijan sisäistekijää. Kohta sopii Aivo Tartossa -dokkariin kuin nenä päähän. Jos nyt oikein tulkitsin Mäen ajatusta, tekstin sisäistekijä saattaa kuljettaa kirjoittajaa - tai taiteilijaa yleensä – taideteoksessaan kokemisensa ja maailmankatsomuksellisen pohdiskelunsa pidemmälle kuin päässään, kehossaan ja elämässään pystyy.

Jos kuuntelee tarkkaan, mitä Aivo Lõhmus dokkarissaan sanoo, ei hän siinä ihan täysillä tervehdi länsimaista järjestelmää. Liikemiehet ovat yhtä kuin varkaat ja länsimaista ei tule rakkautta, vaan seksiä ja sukupuoliyhdyntöjä.

Runoilija päätyy tähän, kun hän kuvaa sitä, mitä hänellä oli tapana vastata, kun ihmiset kysyivät, etkö sinä muuta pois Virosta niin kuten kunnon virolaiset usein halusivat: "Olen minä asiaa miettinyt, mutta on eräs pieni seikka, josta puhuminen ei ole enää muotia, kyllä virolaiset siitä edelleenkin laulavat, mutta entistä harvemmin, hän sanoo. Kyllähän ihmiset laulavat asioista, joita ei enää ole olemassa, kuten rakkaudesta. Ei rakkaudestakaan puhuminen ole Virossa enää muotia, sen sijaan puhutaan seksistä, sukupuoliyhteydestä, tyydytyksestä ja itsetyydytyksestä ja niiden vapaudesta. Kieltämättä ne ovat demokraattisessa valtiossa tärkeitä asioita." (Tirskis, tirskis, purskahtelin eilen kaurariisifeta-annosta syödessäni.)

Runoilija puhui isänmaan rakastajista. Isänmaan rakastajat kuihtuivat kapitalistisen Viron alkumetreillä pieneksi vähemmistöksi, joka sai tuntea itsensä vanhakantaiseksi ja vanhanaikaiseksi. Virolaiset rakastavat isänmaataan vain siinä tapauksessa, että isänmaasta riittää heille jotain ulospäin myytävää. Muina aikoina he rakastavat Ruotsia, Saksaa ja Amerikkaa.

Neuvostoliiton hajoamisen aikaan virolaiset eivät enää ihailleet Suomea. Suomi ei enää väikkynyt heidän silmissään rikkaana ihmemaana. He olivat alkaneet ihailla Ruotsia ja Saksaa.

Aivo Lõhmus halusi pidättää itsellään todella harvinaisen oikeuden olla rakastamatta Amerikkaa.

Seuraavaa kohtaa en tajunnut dokumenttia. Kuvassa näkyy pöytätuuletin, sellainen hyrrä, ja runoilija sanoo, että pöytätuulettimen kanssa ei kannata yrittää sukupuoliyhdyntää, vaikka sellaista suosittelisipa sitä kuka tahansa, vaikka itse Mihail Sergejevitš Gorbatšov, tosi uudistusmies. Ehkä nykyisin sanonta kuuluisi paskantamisesta tuulettimeen. Toisaalta sukupuoliyhdyntä tuulettimen kanssa on myös kovin kivulias kielikuva. Paska tuulettimessa jo kulunut ja ehkä niissä on vivahde-ero. Kuvaavat eri asiaa.

Jumalaa pilkataan aina enemmän avoimesti, Jumala pilkkaa meitä aina enemmän salaa, sanoi runoilija arvoituksellisesti.

Tuntuu kuitenkin siltä, että vaikka runoilijaa tai dokkarinteijöitä keljutti Mauno Koiviston kiertely Baltian itsenäisyysasioissa, ymmärtämystäkin löytyy. No. Pikku hippunen. Dokumentti kysyy, olivatko suomalaiset pettyneitä Suomen asenteisiin. Sydän vastasi kyllä. Järki sanoi ei.

"Saatamme odottaa Suomelta enemmän, mutta samalla kysymme itseltmme, olemmeko oikeutettuja siihen."

Suomen kannalta pahinta dokkarin mukaan olisi ollut, jos Viro olisi koettanut hengittää samaan tahtiin Neuvostoliiton kanssa, kun Neuvostoliiton hengitys oli käynyt niin epätasaiseksi, että Suomikin tukehtuisi siinä mukana. Tämä myös oli hämärä kohta dokkarissa. Kuvakieltä, jonka ajatus ei valjennut minulle. Neuvostoliitto hengitti viimeisiään ja epätasaisesti, oli hajoamassa, mutta kuka uhkasi tukehtua ja miksi?

Dokkarin mukaan Viro kävi omaa talvisotaansa eikä suomalaisilla ollut aavistustakaan siitä, miten vakavassa paikassa eteläinen naapuri poliittisesti oli. Suomalaiset poliitikot olivat neuvoneet virolaisia malttiin. Se ei tuntunut virolaisista järkevältä.

Runoilija lainasi suomalaista sosiologia, joka oli sanonut, että esteettinen mielenkiinto kohdistuu hävinnyttä osapuolta kohtaan. Hän myös pohti, oliko suomalaisten Viroa kohtaan tuntema mielenkiinto esteettistä laatua.

Sitten Aivo Lõhmus puhui siitä, kuinka hävinnen Viron kansan traagisuutta, jota virolaiset ovat niin ylpeästi kantaneet, himmensivät virolaisten poliitikkojen skandaalit ja Virossa alkoi kehittyä mielenkiintoinen käsite: hävinneen kansan koomisuus. Skandaaleja oli ollut kuulema niin paljon, että ne voisi koota Guinnesin ennätysten kirjaan.

Aivo Lõhmuksen siteerasi Aamulehden Vesa Kurkelaa, joka kirjoitti samoihin aikoihin pistävästi niistä Suomen kansallisen kulttuurin piirteistä, jotka olivat vaarassa, kun Eurooppa alkoi yhdentyä. Kurkelan mielestä varrassa olivat suomalainen luonto, navettakissa, supikoira, pelimannipiirit, suomalainen maanviljelijä, juhannuksen vietto ja saunominen, suomalainen tango, savolainen huumori, pontikan keitto, villahousut, suotuvene ja läskisoossi, herraviha ja perjantaipullo.

"Suomalaiset ovat virolaisten veljeskansa. Kun Euroopan yhdentyminen on Virosta vielä jumalattoman kaukana, otamme vastaan suomalaisia europakolaisia, kunhan ne tulevat tangoa laulaen soutuveneellä mukanaan perjantaipullo, savolainen huumori ja herraviha.”

Dokkarissa kuului Suomen presidentin Mauno Koiviston haastattelu Vilnan verisunnuntaita edeltävänä torstaina 10. tammikuuta 1991. Koiviston mukaan erityisesti pienen maan tulee pitää huolta siitä, että ystävät ovat lähellä ja viholliset kaukana. Siinä kohtaa dokkarissa kuuluu DONGGG, kongin kumahdus. Samoin siinä kohtaa, kun Koivisto sanoi, että hänen tiedossaan ei ole erikoista vaaraa verenvuodatukseen. Vilnan televisiotornilla kuoli 14 aseistamatonta siviiliä ja 7 000 loukkaantui. Siksi 13.1.1991 on minulle Vilnan verisunnuntai. Olin silloin Moskovassa opiskelemassa ja sain huolestuneita puheluita Suomesta; mitä siellä Neuvostoliitossa oikein tapahtuu?

Ei Moskovassa mitään kummempaa tapahtunut. Taisi olla pakkasilma. Neuvostoliitto tosin hajosin kovaa vauhtia juuri silloin, kyllä me ulkkuopiskelijat sen huomasimme.

Mauno Koivistolta virolaiset odottivat vähemmän ylimielistä ja alentuvaa sävyä sekä pikkuisen enemmän lämpöä. Ei kukaan edes Virossa olisi edellyttänyt, että Suomi tinkii reaalipolitiikastaan. Koiviston oppimestarimainen asenne nolasi koko Suomen.

Hesarikin sensuroi Aivo Lõhmuksen kirjoitusta, jossa tämä kertoi selvin esimerkein, numeroin ja tilastoin Neuvostoliiton kolonialistisesta julkaisupolitiikasta. Venäläisiä Neuvostoliiton lapsista on alle 40 prosenttia, silti Neuvostoliiton lastenkirjoista julkaistiin yli 94 prosenttia venäjäksi.

Minäkin sain osani suomalaisesta sensuurista Kodin Kuvalehdessä. Halusin ehdottomasti kokoamalleni ajankohtaispalstalle tehdä pätkän Neljänkymmenen kirjeestä, kirjasta, jonka joku oli ystävällisesti toimituksen ajankohtaispalstaa varten lähettänyt. Olin lehdessä aika usein, joka päivä toisin sanoen, vähän silleen, että ei minua nyt toimituksen päälliköiden ehdottamat jutunaiheet voineet vähempää kiinostaa. Ehdotin omia aiheitani aktiivisesti, kuten muissakin lehdissä, joissa olin töissä, tuppasin tekemään. Kirja nimeltä Neljänkymmenen kirje ilmestyi vuonna 1990 ja se kertoi neljänkymmenen virolaisen älymystön edustajan kirjeestä neuvostopäättäjille. Tässä siivu wikipediasta: "Neljänkymmenen kirje (Neljakümne kiri) eli Julkinen kirje Viron SNT:stä (vir. Avalik kiri Eesti NSV-st) on neljänkymmenen virolaisen sivistyneistön edustajan allekirjoittama julkilausuma 28. lokakuuta 1980.. Kirjoittajat halusivat puolustaa viron kieltä ja vastustaa venäläistämistä sekä vallanpitäjien omavaltaista menettelyä näiden tukahduttaessa syksyn nuorisolevottomuuksia."

Koska olin töissä Sanoman aikakauslehdissä, ajattelin, että voihan jutunpätkään kirjoittaa, kuinka Suomen Kuvalehti ei julkaissut virolaisten vetoomusta. Suomeksi vetoomus oli ilmestynyt vuonna 1981 Näköpiirissä. Minä olin silloin missäsminäolinkaan menossa lukioon ja olin kaiketi Savukoskella edellisvuoden rippikoulutovereiden kanssa vai olinko vain isosena Kalliopirtillä silloin?

Joka tapausessa päätoimittaja Maija Alfthan pyysi minut huoneeseensa ja sanoi, että Suomen Kuvalehden kieltätyminen on otettava jutusta pois. Alfthan sanoi suoraan, että korppi ei korpin silmää noki. Olin äimänä ja muutama muukaan kirjoittamani juttu ei nähnyt päivänvaloa. Ehkä sensuroidun Viro-juttuni hyvitykseksi pääsin Viroon viikon juttukeikalle heti sen jälkeen, kun Viro oli syksyllä 1991 julistautunut itsenäiseksi. Se oli upea kokemus ja kiitän siitä pomoani Maija Alfthania, vaikka muuten häntäkin olenkin arvostellut. Ketäpä en olisi.

Nyt mietin, miksi Suomelle historia on ollut suopeampi kuin Virolle. Onko syy se, että Ruotsin ja Venäjän välissä on mukavampaa ja helpompaa kuin Saksan ja Venäjän?

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi