Pia Valkonen

Vanhain tanssit

la 17.2.2018

Eilen Anna talutti minut Monarille katsomaan vanhain tansseja. Anna oli aamulla tehnyt meikin sinisessä supertyylikkäässä mekossa tanssineelle Ampulle. Anna katsoi silmä tarkkana, näkyykö meikki vai näkyykö meikki ehkä liikaa. Taidokkaasti tehty maskeeraus ei nimittäin saisi hypätä silmille, mutta silti sen pitäisi tuoda meikatun kauniit kasvonpiirteet esille. Kuulin, kuinka tyttö mutisi vieressä, että eihän toi meikki näy minnekään. En ehtinyt kuiskata, että niin juuri, ei se saakaan näkyä, meikin pitää tehdä kantajastaa näyttävä.

Amppu oli kaunis kuin medaljonkiin maalattu miniatyyrimaalaus tai kuin kleopatra.

Minä en olisi millään halunnut mennä Monarin saliin, jossa on paljon väkeä ja joista aika moneen suhtaudun vihamielisesti. Minua esimerkiksi niin tympii sellainen, että täällä ei sanota päivää. Jos joku tuntuu epämääräisesti tutulta, painutaan nolona kyykkyyn kaupan hyllyjen väliin. Mitä sillä on väliä, vaikka vahingossa tervehtisi jotakuta, jota ei ihan varmasti tunne?

Toisin on Iisalmessa. Kävelin toissa perjantaina Annaa Iisalmen kuntosalilta odottaessa Iisalmessa radan vartta ja ihastelin pikkuruisia, pittoreskeja omakotitalosia (ja ajattelin, että tuossa haluaisin asua, tuo on tyhjillään, tuossa haluaisin asua ja tuossakin, uimahalli olisi lähellä ja muut urheilumahdollisuudet, Iisalmi kaiketi lupasi ladulle kotiovelta vai miten se nyt onkaan? Ainakin Iisalmessa on pitkin rantalenkkeilyreittejä kaikenmaailman urheiluhärveleitä - en tiedä, ovatko ne senioripuistoja vai mitä ne ovat, mutta jos sellaisia olisi tarjolla, käyttäisin kyllä.). Kävelin ensin Alakatua hauskaan ikivanhaan tunneliin, johon autot joutuivat menemään vuorotellen. Siitä koukkasin Veturitallintielle ja Veturitallintiellä tuli vastaan sauvakävelijä, pirteän ja punaposkisen oloinen nainen. Nainen moikkasi minua iloisesti. Moikkasin takaisin ja sitten huusin perään, oletko XX?

Luulin pimeässä, että vastaani oli tullut XX Lapinlahdelta ja teki sauvakävelylenkkiä ennen uimahalliin menoa.

Nainen sanoi, että ei ole, asuu tuossa, viittasi lapasellaan rivitalojen suuntaan ja sitten sanoi, että minä olen niin tutun näköinen, siksi tervehti. Sanoin, että aijaa, en ole täältä, mutta ihastelen näitä pikku talosia, nämä ovat ihania. Nainen nauroi iloisesti ja jatkoi matkaansa.

Minulla oli kohtaamisesta hyvä mieli ainakin viikon ajan. Ehkä ensi viikollakin. Eivät kaikki Lapinlahdella toki ole tympeitä. Esimerkiksi Kiiskisen Jormaa eilen kiitin ihan kädestä pitäen siitä, että sanoo aina päivää ja jaksaa S-Marketin hyllyjä täyttäessään haastella pari sanaa. Olimme vammaisneuvoston varapuheenjohtajan kanssa juonimassa Iisalmessa Kahvila Hillassa ja juuri olin päässyt papattamaan siitä, että ihmiset eivät tervehdi ja jos tervehtimättömiä tervehtii, saattavat tervehtimättömät möllöttää vastaan kuin lehmät uutta porttia. Näen ihan ajatuskuplan heidän päänsä päällä; tuo se haluaa varmasti kunnanvaltuustoon! Eivät ihmiset pahoja ole. Heille on vain hiipinyt epäystävällisyyden kulttuuri nahan alle.

Ajattelinkin, että tervehdin tästä lähin ihmisiä iloisesti suureen ääneen ja koetan keksiä jotain tunnelmaa kohottavaa, vaikka tekisi mieleni sanoa, että työnnä sinäkin vain se oma nyrkkisi sinne peräaukkoosi.

Mietin, miksi minulla on niin paha olo Lapinlahdella. Pari päivää sitten yleistin asian geneettisiin kepulaisiin. Ei saa yleistää. Eivät kaikki kepulaiset ole tyhmiä, epäystävällisiä tai muuten mölliäisiä. Omat tyhmyrinsä löytyvät jopa Vasemmistoliitosta, hyvänen aika. SKP:stä en ihme kyllä tunne yhtään tyhmää tyyppiä. Hm, mielenkiintoista. Tyhmät SKP-läiset ovat jo aikoja sitten kääntäneet takkinsa ja löytyvät muualta. Fiksut, mutta kamikazemaisesti änkyräjyrät, ovat jääneet jäljelle. Pidän änkyräjyrätankeista valtavasti, kuinkas muuten.

Äh, pitää etsiä Matille jostain pussin pohjalta rahaa Skodan iskareihin. Jatkan, kun Marian aamutyöt on tehty ja tyttö kytketty aivoproteesiin, kuten SKP-toveri Vanhempi Huoneenrakentaja tietokonetta kutsuu. 

Maria katsoo läppäriltäni Uutta Päivää. Jatkan isolla tietokoneella. Lapinlahdella suurin piirtein kaikki minulla on tähän mennessä mennyt pieleen.

Minut valittiin Jyväskylään takaisin muuttaneen Pia Tervojan tilalle Matti ja Liisa -lehteen. En tiedä, miksi Pia Tervoja lähti vakipaikalta. Veikkaan, että hän ei  viihtynyt paikkakunnalla. Ehkä hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi.

Olin päässyt kahdelta perättäiseltä äitiyslomalta Pielavesi-Keitele -lehteen äitiysloman sijaiseksi. Ajattelin näin, että kyllä minulle jostain päin Savon Mediat Oyj:stä, jonka sen hetkistä nimeä en enää muista, paikka löytyy. Luulin, että kyllä työtä tekevälle löytyy. Olinhan vuonna 1991 muuttanut konsernin alueelle Savon Sanomien kultturitoimituksessa työskentelevän - silloin määräaikainen - miehen vuoksi.

Minä oikeastaan en halunnut elämältä siinä vaiheessa mitään muuta kuin liudan lapsia. Halusin kotiäidiksi. Tietysti siinä vaiheessa parasta mitä tiesin, oli juuri lasten tekeminen. Ajattelin, että lasten määrätietoisesta tekemisestä seuraa raskaus, lapsen synnyttäminen ja seesteinen perhe-elämä siten, että minulla olisi hyvätuoloinen töissä käyvä mies, joka myös tekisi mukisematta kaikki kotityöt. Minä vain imettäisin pentujani ja lukisin hyvää kirjallisuutta. Mitään realistista käsitystä minulla ei ollut mistään.

Nauratti eilen, kun Rythin Pentin mainiolla metsäkurssilla kävimme Lapinlahden kaukolämpölaitoksen hakekattiloita ihmettelemässä. Suomalais-saksalainen lempifilosofini Arne Hölzhle oli nojannut kaukolämpölaitoksella johonkin pölyiseen kohtaan ja hänen takkinsa hiha takaa oli pölyissä. Minä pyyhin lapasellani pölyt filosofin takista (vaikka en olisi arvoisa kantamaan edes hänen laahustaan, oikeasti! Niin fiksu tyyppi filosofi on.) Filsofi sanoi omalla saksalaisella korostuksellaan, että olet sinä hyvä kotirouva, olet sinä hyvä kotirouva. Vähän samalla äänellä kuin minä puhun meidän vanhalle nartulle Pimulle, jottei Pimulle tule paha mieli siitä, että vanhan nartun asemaa perheessä on kaventanut venäläinen löytökoira, jota tekee aina ohimennessä mieli halata tai paijata.

Koetan muistaa kehua Pimua päivittäin. Sanon sille, että se on maailman älykkäin koirarouva eikä se haittaa, että Pimulta on kasvainleikkauksen yhteydessä poistettu sekä kohtu että munasarjat. Sanon Pimulle, että meillä on elämisarvo, vaikka emme enää pystykään lisääntymään ja oikeasti me haluaisimme paljon enemmän paijausta perheessä kuin koskaan enää loppuelämämme aikana saamme.

Emme saaneet 1990-luvulla lapsia. Munasarjani eivät inahtaneetkaan. Minusta tuli raivohullu ja seko, vaikka en uskaltanutkaan aloittaa hedelmättömyyshoitoja. Aloitin ne, mutta jätin aamulämmön mittaukseen. Aamulämpökäyräni muistutti vuoristoprofiilia. Ei voinut päätellä yhtään, onko minulla lainkaan ovulaatiota.

Samaan aikaan kuin minä Kuopioon muutti serkkuni. Myös hän tuli työttömäksi "rouvaksi". Silloinen aviomies oli saanut töitä Kuopiosta. Aluksi kävimme yhdessä lounaalla ja muutenkin olimme tekemisissä toistemme kanssa ja kysyimme toisiltamme toiveikkaasti, joko olet raskaana. Meni muutama vuosi ja lounaskerrat harvenivat - minä aloin löytää omaa elinpiiriäni, löysin läheisiä ihmisiä, soulmateseja "vanhan jengin" ja ilmeisesti serkkukin löysi omansa. Viimeisillä tapaamiskerroillamme kysyimme toiselta huolestuneena: "Ethän sinäkään ole vielä tullut raskaaksi, ethän?"

En halunnut hedelmättömyyshoitoja, sillä pelkäsin tulevani pakkomielteiseksi ja alkavani tuijottaa tappavasti raskaana olevia naisia. Tein kaikenlaista muuta. Väärää ja tyhmää, paljon uhkarohkeatakin kaikkea, mutta lopulta minulla oli Maria ja Anna, pystykorva - ja venäläinen mies. (Miehet ovat aina olleet hieman statisteja minun elämässäni. Kiteen punikki tämän hoksasi Ärräpäissä; minua kiinnostavat vain omat lapseni loppujen lopuksi.)

Kun oli kaksi vuoden väliajoin syntynyttä lasta tehtynä, aloin miettiä, että nämähän tulee jotenkin elättääkin ja hakeuduin konsernin liepeille, Pielavesi-Keitele -lehteen. Sieltä hain Matti ja Liisa -lehteen. En päässyt heti irti äitiyslomansijaisuudesta Pielavedellä. Minua sijaisti Matti ja Liisa -lehdessä Juho Antikais-vainaa, jonka haudalle en tänä jouluna vienyt kynttilää. Olisin vienyt, jos olisimme käyneet Varpaisjärven hautausmaalla.

Aavistin kollegan itsemurhan. Joulun 2002 alla ajattelin, että pitää kutsua tämä meille joulunviettoon. Ongelma vain oli, että meillä ei ollut mitään erityistä jouluperinnettä, sillä venäläisille joulu ei ole mikään juttu. Meillä Alapitkällä kyllä kävi joulupukki hevosella järven toiselta puolelta, mutta ei ollut mitään erityistä aikaa, jolloin olisin voinut toisen yksinäisen kutsua meille. Kollega hirttäytyi vuokramökkinsä piharakennukseen viattomien lasten päivänä 28. joulukuuta 2002. Hänet löysi esimiehemme, koska tämä oli myös uumoillut jotain sellaista tapahtuvaksi.

Edellisenä kesänä oli kuollut Antikais-Juhon äiti. Olin Varpaisjärven konttorilla päivystämässä, pidin ja pidän varpaisjärveläisistä ihan eri tavalla kuin lapinlahtelaisista ja pyrin pääsemään aina konttoripäivystykseen sinne. Kerrankin ikivanha kätilö tuli toimittamaan konttorille jotain tärkeää asiaa. Oli kova pakkanen ja katsoin, että herrajukara, kätilöllä oli jalassaan ainoastaan villasukat. Sitten katsoin tarkemmin. Villasukkien alla oli talvikengät.

Etsimme yhdessä muistovärssyä kollegan äidin kuolinilmoitukseen. Minun isäni oli kuollut 2. kesäkuuta. Vast´ikään ja sanoin, että mehän ollaan nyt kumpainenkin ihan täysorpoja.

Niin. Vuosi aiemmin olin päässyt Matti ja Liisa -lehteen vakipaikalle ja kun tulin allekirjoittamaan työsopimusta, päätoimittaja sanoikin, että kröhöm, älä ota tätä ittees (tai jotain sen suuntaista), mutta tarjoamme sinulle joko vuoden tai kahden vuoden määräaikaisuutta. Markkinatilanne oli muuttunut; Iisalmen Sanomat oli lopettamassa Lapinlahden aluetoimittajan puolikasta paikkaa. En ymmärrä, miksi asia ei olisi voinut mennä niin, että minut olisi valittu kokoaikaiseksi siihen asti, kunnes kollegan puolikas vakanssi Iisalmen Sanomissa loppuu ja hänelle tarjottaisiin kokoaikaista Matti ja Liisa -lehden paikkaa. Sitten minusta olisi tullut osa-aikainen ja kaikki olisivat olleet tyytyväisiä.

Totta kai sappeni kiehui ja tunsin itseni kaltoin kohdelluksi. Mitäpä siinä määräaikainen muuta voi? ... Kuin ryhtyä paikallistehtien yhteisen toimitusosaston varapääluottamusmieheksi. Ryhdyin ammattiyhdistysaktiiviksi, mikä varmasti myös huononsi edelleen asemaani ja mainettani. Soitin omasta asiastani Koillis-Savon toimituksessa pitkään pätkiä tehneelle miestoimittajalle ja tämä sanoi voimattomasti, että jos hän olisi minä, hän olisi vain hiljaa ja odottelisi vakipaikkaa.

Enhän minä sellaiseen alistunut, ei lainkaan. Ensin kävin taistoon lapinlahtelaisten äänen kuulumisen puolesta geneettistä kepulaismafiaa vastaan. Paitsi, että lapinlahtelainen ääni ei missään nimessä halunnut kuulua kuin voimattomana jupinana nurkan takana - ainoat, jotka puhuivat suunsa puhtaaksi, olivat kunnioittamani persupomo Jaakko Miettinen ja ihailemani kokoomuskomisario Juhani Ylitalo. Ugh. No tietenkin SKDL-isäni Pentti Ryth puhui ja paljon myös. Muut vassuvussukat eivät virkkaneet juuri mitään batjuska Pentin varjosta. Koko pitäjä oli kuin olisi salaa kussut villasukkaansa ja ihmetellyt, miksi varpaiden välejä kylmää.

Tuli ensimmäinen työaamuni. Sitikka oli tietenkin jäätynyt Alapitkän vuokraomakotitalomme pihaan. Ei inahtanutkaan. Taisin tulla töihin koulubussilla, joka kierteli mitä eksoottisimpia reittejä pitkin. Kun pääsin työpaikalle, kukaan ei sanonut edes huomenta, kaikki vain tuijottivat tietokoneruutua mykkinä. En voi sanoa tunteneeni itseäni kovinkaan tervetulleeksi.

Kun tuli ensimmäinen päätoimittajan sijaistus, oli samaan aikaan meneillään skaba ala-asteen paikasta. Homeinen ala-aste oli purettu (ihan liian hätäisin perustein) ja luokat olivat hajasijoitettuna pitkin kirkonkylää, mikä missäkin. Yksi luokka oli jopa paloasemalla tässä Jussinpihan vastapäätä. Koulun paikasta kiisteltiin. Vanhempainyhdistyksellä oli oma näkemyksensä. Minä kirjoitin lehteen pienen yhden palstan jutun siitä, mitä mieltä vanhempainyhdistys oli ja poks, valtuuston puheenjohtaja soitti minulle pitkän ja intohimoisen haukkumapuhelun. Olin käyttämässä tyttöjäni neuvolassa terveyskeskuksessa ja muistan, kuinka sanoin suureen ääneen terveyskeskuksen aulassa, että lopetetaan tämä puhelu, et varmaan halua, että koko Lapinlahti kuulee, kuinka valtuuston puheenjohtaja haukkuu paikallislehden määräaikaista toimittajaa.

Minulta katosivat yöunet. Kävin työterveyslääkärillä ja tämä tarjosi minulle unilääkkeitä. Sanoin, että en halua lääkkeitä, haluan sairauslomaa. Minulla ei ollut kuin muutama päivä lomaa siinä välissä, kun muutimme Pielavedeltä Lapinlahdelle. Ysaon johtajakoulutuksessa teimme pielavetisen kummipoikani äidin kanssa stressitestin. Saimme täydet pisteet. Kummipoikani äiti sanoi, että meiltähän ei tästä puutu kuin vankilaan joutuminen.

Aloin käydä ylikierroksilla. Kun taitoin ensimmäisen lehteni, en löytänyt kunnanjohtajan kolumnipalstan vinjettiä, jossa oli kunnanjohtajan kuva. Vinjetit olivat jollain keskustietokoneen ö- tai böö-asemalla ja sain hiireeni kalastettua ainoastaan vinjetin, jossa oli kirjoitussulka. Minusta vinjetti oli nätti ja linjakas, mutta se ei ollut se, mitä olin etsimässä. Ajattelin, että hätä ei lue lakia. Istuin taittamassa Iisalmen Sanomien toimitussihteereiden huoneessa. Pielavesi-Keitele -lehteä taitettiin ilmoitusvalmistajien salissa. En tiedä, kummassako vallitsi myrkyllinen tunnelma. Ilmoitusvalmistajien salissa menin aina kyyryyn peloissani tietokoneruudun taakse, kun ovellisesta kopista vyöryi esille jokin "Paavo", joka mylvi pakeilleen jotain ilmoitusvalmistajanaispoloista. Ilmeisesti tällä "Paavo Suurella" ei ollut naispuolisille alaisilleen koskaan mitään hyvää sanottavaa. En minä tiedä, mitä minä siellä pelkäsin. Sitä varmaan, että "Paavo Suuri" suuttuu minullekin siitä, että istuin paikallani ja hengitin liian äänekkäästi tai nakutin näppäimistöä jotenkin väärin.

Pelkäsin kysyä vinjetistä. Päätoimittajalle en soittanut, sillä mielestäni tämän tuli saada viettää lomansa rauhassa. Etenkään lehden ilmestymisestä huolta kantavalta tietokoneasiantuntijalta ei voinut kysyä mitään. Tämä oli niin räjähdysaltis, että pelkäsin tämän hajoavan raivostaan kappaleiksi silmieni edessä, jos olisin kysynyt jotain niin yksinkertaista asiaa.

Lehti tuli ulos. Kunnanjohtaja suuttui ja haukkui minut pystyyn. Kollegan, sen jonka työpaikkaa ilmeisesti uhkasin, aviomies oli kuulema kysynyt lehden nähtyään, kännissäkö se nainen Matti ja Liisa -lehteä on taittanut. En tuntenut itseäni edelleenkään kovin tervetulleeksi seudulle tai työyhteisöön. 

Valiolta potkut saanut insinööri oli alkanut laskea, kuinka paljon tontille tulee maitoa nesteenä ja kuinka paljon tehtailta laskutetaan jätevedestä. Tein jätevesikuviosta mielestäni hyvän ja perusteellisen jutun. Vähän niin kuin tutkivaa journalismia. Kun jätevesiputkiasia oli valtuustossa tiedoksiantokohdassa ja kunnan ekovihreä naisvaltuutettu koetti nostaa kätensä pystyyn, että haluaa sanoa asiasta sanasensa, valtuuston puheenjohtaja naksautti nuijalla: "Asian käsittely alkaa, asian käsittely päättyy." Puheenjohtaja ei katsonut saliin päinkään. Minä olin seuraamassa valtuustokäsittelyä ja teki mieleni itkeä nöyryytyksestä.

Ajattelin, että tähän tämä ei jää. Soitin läpi kaikki valtuustoryhmien puheenjohtajat - myös tulevan aviomieheni. Kaikki olivat hurskaan tietämättömiä valtuuston puheenjohtajan menettelystä. Aviomieheni arvelen olleen vilpittömästi sitä mieltä, että jätevesiputkiasiasta - ympäristökeskuksen mielestä Valion tulee mittautttaa puhdistamolle menevän jäteveden määrän - pitää voida keskustella avoimesti. Hän on tosin niin vilpitön - hän on usein viaton kuin vastamunittu muna - yleensä, ettei hän huomannut mitään kummallista siinä, että valtuuston ekovihreä naisvaltuutettu jäi häkeltyneenä haukkomaan henkeään takarivissä ja paikallislehden toimittaja yleisön joukossa oli vähällä purskahtaa itkuun.

Keskustan ryhmäpuheenjohtaja valehteli kirkkain silmin puhelinhaastattelussa. Tai sitten hän ei todellakaan tiennyt mitään. Siinä tapauksessa valtuuston puheenjohtaja oli sumuttanut omiaankin.

Kun juttu tuli ulos, olin menossa hakemaan jotain S-marketista. Kunnantalolta harppoi kunnansihteeri S-marketin parkkipaikan läpi. Parkkipaikan reunalta hän huutaa suureen ääneen: "MITÄ VALLLLLHEITA SINÄ KIRJOITAT LEHTEEN?"

Onneksi parkkipaikalla oli tuttu perhe - Kulinit Heinäahosta, ilman heidän myötätuntoista katsettaan ja jotain kait he sanoivatkin olisin yksinkertaisesti kuollut siihen paikkaan. Sen jälkeen en kuuteentoista vuoteen ole pystynyt kävelemään S-marketin parkkipaikan läpi tai sivuitse ilman, että minua oksettaa. Menen paniikkiin edelleen parkkipaikalla. Oli jotain vuosia, että liikuin talostani Lapinlahden kylänraitilla vain autolla ja käydäkseni juttukeikalla jossain muualla. Mies sai hoitaa kauppa-asiat. Vieläkään en kovin mielelläni käy Lapinlahdella kaupassa.

Kirjoitin nuorisovaltuuston kokouksesta raporttia. Muudan nuorisovaltuutettu sanoi, että Matin ja Liisan koulun rehtori ei tervehdi oppilaita. Kirjoitin lehteen niin kuin kokouksessa oli puhuttu. Seuraus: rehtorin vaimo soitti minulle ja sanoi, että hänen niin tekisi mielensä lyödä minua.

Rehtorin alainen, naisopettaja, josta olin siihen asti pitänyt, tuli minulle vihaisesti tiuskimaan kirjaston näyttelytilassa, että heillä on niin hyvä rehtori, mitä sinä sellaisia kirjoittelet. Minä taas luulin, että rehtorin hartiat ovat leveät ja hän kantaa kuin mies sen, että oppilas arvostelee häntä epäkohteliaisuudesta. En sanonut mitään, koska olin häkeltynyt. Ehkä koetin vähän piipittää, että ihan tarkalleen ottaen se ei ole minun mielipiteeni, mutta naisopettaja oli niin vimmoissaan. Ajattelin, antaa olla. Helmiä sioille. Pielavesi-Keiteleessä lukijani kiittivät minua lähikaupan hyllyjen välissä jutuistani. Toki minut säännöllisin väliajoin haukkui valtuuston puheenjohtajan rouva, mutta se ei haitannut, sillä valtuuston puheenjohtaja oli kerran sanonut kovasti tykänneensä kolumnistani, jossa kirjoitin Ilmari Kiannosta.

Etsimme lasteni biologisen isän kanssa pientä taloa maalta. Semmoista, jossa voisi kasvattaa omaa perunaa ja jossa olisi marjapensaita pihalla. Ja mieluummin jostain muualta kuin Lapinlahdelta.

Siilinjärven Pöljältä löytyi unelmien punainen tupa ja perunamaa. Heti helpotti. Toki ajoin päivässä sata kilometriä ja lasteni biologinen isä maatalouslomittajana joskus kaksikin sataa, mutta olimme me onnellisia. Kesällä meillä kävivät sakut, lasteni täti ja serkku. Perhe emigroitui Pietarista Düsseldorfiin jonkin juutalaiskiintiön ansiosta. Pietariin jääneet sukulaiset vinoilevat aina, että saksalaiset tulevat. Äänensävy on hitusen vino: sakut. Kun tulimme Annan kanssa kovaan kuumeeseen, lasteni isä hälytti apuun Rogozovit Riistavedeltä.

Kävimme kaupassa Siilinjärven S-marketissa. Kävimme ortodoksisessa palveluksessa Gregorios Voittajan kirkossa. Iisalmen ortodoksinen seurakunta oli liian sekaisin ja karjalaisperinteinen, jotta se olisi voinut ottaa vastan luterilaisen käännynnäisen tai Venäjän ortodoksin, vammaisen tai ylipäätänsä yhtään kenetkään.

Kirjoitin www.ortodoksi.nettiin blogimerkinnän Sairastavat seurakunnat. Se löytyy nyt täältä: 

http://www.piavalkonen.fi/kansan-uutiset/2018-02-sairastavat-seurakunnat

Kirjoitus on lokerossa Kansan Uutiset. Koetan vaihtaa lokeron otsikkoa.

Voimaannuin vähitellen. Heräsin ikään kuin eloon. Etsin sielunkumppania Sinkut.netistä. Lasten isän kanssa kommunikointi oli supistunut ärtyneeksi sihinäksi ja verisiksi loukkauksiksi. Ihan aikuisten oikeasti en etsinyt netistä kumppania, vaan järjellistä kirjoituskaveria. Sain yhden yli kymmenen vuotta kestäneen ystävyyssuhteen ihmisen kanssa, jonka kanssa tiemme eivät olisi missään yhteydessä muuten leikanneet. Minulla oli haku päällä. Vamppasin nykyisen aviomieheni ihan live-esityksenä. Hänellä ei ollut asian kanssa juurikaan tekemistä.

Vuoden 2004 aikana käytiin yhdet neuvottelut, jonne halusin mukaan pääluottamusmiehen. Minut oli juuri luokiteltu Savon Mediat Oyj:ssä sellaiseksi, joka ei koskaan saa vakituista työpaikkaa mistään konsernin alueelta. Free lancerina saattaisin jatkaa. Sain kuitenkin neuvottelun avulla vuoden jatkoaikaa Matti ja Liisa -lehdessä. Luulin jo, että olin päässyt turvaan Siilinjärvelle. Siilinjärvellä en saanut omaishoidon vapaapäiviä, ellen ottanut vastaan omaishoidon tukea. Nauratti, kun virkanainen minulle näin jemensi. Vapaapäivät ja tuki kuuluvat yhteen. Ei saa pelkkiä vapaapäiviä, pöljä. Kun tuli ero, päiväkodissa järjestyi kriisipalaveri. Sosiaaliviranomaiset kysyivät huolissaan, onko minulla tarpeeksi lastenhoitoapua - nyt kun olen yksinhuoltaja. Olin niin äimän käkenä hyvistä palveluista, että vain pyöritin päätäni, kiitos, eiköhän minulla ole. Lastenhoitoapua.

Aviomieheni sanoi, että ei halua tupaukoksi Pöljälle. Päädyin takaisin Lapinlahdelle. Heti ensimmäisenä aviomieheni joutui työkeikoille Helsinkiin ja me tulimme tyttöjen kanssa korkeaan kuumeeseen. Olin aivan yksin. Emme enää olleet siilinjärveläisiä, jolta sosiaaliviranomaiset kysyvät myötätuntoisesti, onko sinulla tarpeeksi lastenhoitoapua.

Tunsin joutuneeni uudestaan vankilaan. Kellariloukkoon. Jos minua olivat siihen mennessä inhonneet eturivin kepulaiset, nyt minua inhosivat myös kaikki Lapinlahden vasemmistolaiset. Olin vienyt heiltä Matin. Ja sitten vielä astuin Matin varpaille ja potkin häntä varmasti myös kuvannollisesti munille.

Aviovuoteessamme oli vuosikausia porukkaa kuin Woody Allenin leffassa Zelig. Tosin meillä ei ollut kummankaan äitiä, anopit ovat kuolleet vuosia, vuosia sitten, siellä keikkuivat lasteni isä, Matin exiä, minun nyxiä ja tulevia ja oikeastaan toinen puoli Lapinlahden vasemmisto ry:stä. Sain kolme perättäistä keskenmenoa. Välillemme laskeutui mykkä viha. Se oli minun suruni. En ymmärtänyt, miksi ihmiset ovat yhdessä, jos yhteisiä lapsia ei tule.

Eilen illalla Monarilla istuin kuin kipsissä. Lapselleni oli sanottu niissä tiloissa, että hän on vitun vammainen iponalle. Sekään ei unohdu. Tiedän, että samoissa tiloissa on nuorelle kauniille naiselle sanottu, että parempi, jos tappaisit itsesi. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Mietin jälleen kerran, että haluan täältä pois. Sitten ajattelin, että olen ehkä turvassa. Vasemmalla reunalla oli Lapinlahden helluntaiseurakunnan väkeä, keskellä ja oikealla seinustalla. Ja onhan täällä Jehovan todistajiakin! (Toki koetin lukea Sari Essayahin Iisalmen Sanomien kirjoituksen lapsen oikeudesta isään, mutta oli kiire vesivoimisteluun mielenterveyskuntoutujien kanssa ja seisoin kahviossa pöydän ääressä ja pompin toiselta jalalta toiselle ja mietin, että tähän kirjoitukseen tulee vielä palata. Liittyi eduskuntakeskusteluun, josta olen pihalla. Ehkä tyydyn olemaan vain eri mieltä. En tiedä, koetan löytää kirjoituksen vielä netistä.)

Tätä kirjoittaessani palasin kuudentoista vuoden taakse. Tunsin samat kauhun tunteet ja revin haavoja auki. Välillä olen mädäntynyt läppärin ääressä niin kuin olen täällä kyyköttänyt vuosia. Kun painostus oli pahimmillaan, tuli kuin taivaasta (sähköpostilla) Sulkava-lehden päätoimittaja Kalle Keränen. Hän sai journalistien lumilapio-palkinnon selvitettyään kunnan tonttikauppoja. Sen jälkeen hänen puolisoltaan lopetettiin englannin kielen tunnit.

Kalle Keränen on minut S-marketin parkkipaikalla haukkuneen kunnansihteerin koulukaveri. Hänellä oli kunnansihteerille nimitys, jota en toista tähän. Se lohdutti minua silloin ja lohduttaa edelleen. Haukkuja kävellä töpöttelee nyt viiden sentin askelilla vanhana papparaisena. En tiedä, ehkä hän on muuttunut.

Kuntaliitos Varpaisjärven kanssa toi Lapinlahdelle raikasta ilmaa. Kunnanvaltuuston puheenjohtajana on varmaankin hyvin geneettinen kepulainen, mutta hän onkin varpaisjärveläinen, ok-tyyppi ja saattaa olla jopa enemmänkin. Varpaisjärveläiset kepulaiset ovat kertoneet, että hekin huomasivat jotain olevan Lapinlahdella pielessä ja ovat huomanneet, että täällä kepulaisilla oli tapana valehdella omilleenkin. Ja itsekin taidan olla geneettinen maalaisliittolainen. Ei Puumalassa muita ollut. Eivät äitini vanhemmat paremmasta tienneet ja olivat körttejä. Se oli köyhien toivo.

Seuraan keskiviikkoistas Ylen brittisarjaa Doctor Foster. Se kertoo tarkasti pienestä uusliberalismin raunioittamasta paikkakunnasta, jossa tärkeintä on, että jokainen säilyttää kasvonsa (ja valheensa).

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi