Pia Valkonen

Tiina Piilolan Taivaanmerkit

Feminismin neljäs aalto on tulossa sekä nomadinen henkisyys ja lahjaan perustuva epäautoritaarinen antikapitalismi

pe 23.2.2018

Tiina Piilolan toinen romaani Taivaanmerkit on chick litiä, naisille suunnattua viihdettä ja hömppää, jonka sisälle on piilotettu vakavampiakin syttyjä. Taivaanmerkkejä on mukava lukea ja samalla se jollain lailla häiritsee. Tekstissä ei ole kaikki. Lauseiden takana on jotain. Mukavuus ja sujuvuus on näennäistä. Piilolan teksti on eri tavalla näennäistä kuin Juha Hurmeen Niemessä, jonka lukemiseen on mennyt melkein kuukausi. Hurme kirjoittaa minulle aivan tuntemattomasta ja mielestäni maailman tylsimmästä aiheesta: Suomesta ennen kuin siitä tuli Suomi – Ruotsi-Suomesta. Olen kaihtanut koko historiaa ennen Venäjän vallan aikaa, koska historia on ollut täynnä ruotsalaisia kuninkaita, jotka vain kävivät sotia ja käyttivät sukkahousuja. Hurme avasi ihan toisen näkökulman historiaan ja ilman hänen vistoja heittojaan kirkkoa kohtaan en olisi ehkä jaksanut pysyä on line.

Piilola kirjoittaa kevyestä aiheesta kevyesti, mutta sisällyttäen joukkoon tekstin toisen tason, vakavamman ja piilotajuisen. Juha Hurme kirjoittaa tylsästä aiheesta hauskasti ja kiinnostavasti. Hurmeen Niemessä on suurin piirtein kaikki maan ja tavaan väliltä. Pidän sellaisesta ja pidin Piilolastakin.

Ennen Taivaanmerkkien käsittelyä kirjaston lukupiirissä, luin Terhi Nevalaisen - tuttu lapinlahtelaisille nimenä Savon Sanomissa - väitöskirjaa Pinkit piikkikorot, Chick lit -kirjallisuuden postfeministiset sisällöt ja lukijat niiden merkityksellistäjinä. Nevalainen kirjoittaa, että naiskirjallisuuteen on aina suhtauduttu vähättelevästi, vaikka chick litin voi ajatella kertovan uudenlaisesta naisesta. Uudenlaisen naisen elämänkaareen feminismin saavutukset ovat vaikuttaneet alusta lähtien eikä nainen enää miellä itseään uhriksi. Uusi nainen on yhtä aikaa oman elämänsä chick lit -sankari sekä sen ironissävytteinen aikalaislukija. Itse ymmärtäisin mieluusti feminismin kolmannen aallon hyväksi asiaksi. Nainen voi olla monta. Hän voi valita heterosuhteen tai ei, hän voi synnyttää lapsia, hoitaa ne kotona, viedä päivähoitoon, tehdä uraa – no minä en olisi kyllä jaksanut tehdä mitään uraa vaikeavammaisen lapsen äitinä, mutta ura se nyt ei ole ollut elämässäni pääasia, olen ihan liian mukavuudenhaluinen pukeutuakseni jakkupukuun ja piikkikorkoihin, minulla on lattajalatkin ja nilkkani turpoavat – mahdollisuudet ovat monet. Mahdollisuudet ovat monet, jos on valkoinen heteronainen, asuu suurkaupungissa sekä on varakas. Feminismin neljännen aallon tuo Suomeen Katju Aron Feministinen puolue, jonka passiivinen rivijäsen olin hetken aikaa, sitten hermostuin, tuli epämukava olo, sillä tiesin, että en kauaa voi olla passiivinen rivijäsen, pelkäsin, että alan aktiiviseksi ja erosin puolueesta. Eihän minun aktiivisuuttani kestä erkkikään. Missään. Säästään maailmaa toistaiseksi poliittisesti aktiiviselta itseltäni. Armon vihreiden jäseneksi ryhdyn taas, kunhan on varaa maksaa jäsenmaksu. Se ei onneksi ole paljon. Ei niin hirveän paljon kuin Savon Yrittäjien jäsenmaksu. Maksan senkin, kun ilmaantuu ylimääräiset 250 euroa. Vielä semmoista ei määrää ei ole.

 Kaupallisuus

Kaupallisuuden läpitunkemus feminismin kolmannessa allossa häiritsee myös väitöskirjan tekijää.

Onkohan kukaan sosiologi tutkinut tyttöjen lelujen muutosta? Omassa lapsuudessani olivat barbiet. Toki Skipper oli astetta aktiivisempi kuin barbie, joka joutui piikkikorkojen takia tasapainottelemaan varpaillaan kuin paraskin balettitanssija. Barbieilla oli hoikka uuma ja muodokkaat tissit. Skipper ei ollut vielä edes murrosiässä. Skipperin ei tarvinnut käyttää korkokenkiä ja sen polvet, ranteet sekä kyynärpäät taipuivat. Nukke taisi olla kallis, sillä se oli hyvää muovia, iho näytti iholta ja Skipperin hiukset olivat keltasävyinen kihararyöppy. Harmi, että sosiaalikasvattajasiskoni minulle ostama Skipper-nukke meni tyttärieni leikeissä rikki. Olisi pitänyt säästää se aktiivinukkien esisiskona tai -tätinä. Omat lapseni leikkivät Bratzeillä tai noitatyttönukeilla, en muista niiden tuotenimeä. Bratzin perustivat tyttöbändejä, ratsastivat ja marssivat pitkine saapasjalkoineen koulun käytäviä pitkin. Bratzeillä vaihdettiin jalat nilkoista aina, kun piti vaihtaa kengät. Paljasjalkabratzeja ei myyty.

Ihanan räväkkää porukkaa nuket olivat. Eivätkä ne tarvinneet varhaisnuoria Kenejä – barbien miespuolta – mihinkään. Bratzien kehittäjä Carter Bryantilla oli valikoimassaan myös poikanukke, mutta ainakaan minä en sitä missään Suomen lelukaupassa pongannut. Tosin emme me lelukaupoissa käyneet kuin aniharvoin. Bratzit olivat superkalliita ja me köyhiä. Saimme niitä veljeni vaimon tyttären tyttäreltä ja joskus pyysimme joululahjaksi tyttärieni kummeilta.

Bratzien maailmakin perustui kulutukselle. Aina piti olla uudet vermeet ja uudet vaatteet.

Laihuus ja pitkät sääret

Onkohan kukaan pannut merkille, että sen jälkeen kun Me Naisten pitkäaikainen päätoimittaja, käsittääkseni Aatos Erkon enkeleihin kuulunut, Ulla-Maija Paavilainen julkaisi kirjan Sinulle luotu, alkoivat kaikki pitkäsääriset päätoimittajat esiintyä naistenlehdissä piikkikorot jalassa ja solakat sääret diagonaalina etualalla? Ylipainoiset päätoimittajat, jos heitä nyt enää missään olikaan, oli kuvattu ylhäältä alaspäin vaikutelman hoikentamiseksi. Paavilaisen esikoisromaanin kannessa on jättiläismäinen korkokenkä. Samanlaisen suuren korkokengän otin vallan merkiksi Pohjois-Savon vasemmistonaisten ensimmäisen vaalilehden Ämmän Äänen premiääri- ts. pääuutissivulle kuvitukseksi. Vasemmistonaiset eivät pelkää olla isokenkäisiä. Ämmän Äänen kolmannessa numerossa kansikuvanaisena oli Iisalmen Kirsti Puurunen sen vuoksi, että halusin osoittaa feministin voivan olla myös tyylikäs, jakkupukurouva, vallakas sillä tavoin. Meitä oli moneksi ja se oli äärimmäisen hyvä se.

Taivaanmerkit hömpän merkityksellistäjänä

Tiina Piilolan Taivaanmerkkien päähenkilönä on Emma, kirjallisuustieteen väitöskirjan tekijä, joka potkii yli kaikkien aitojen. Hän sählää, häärää, hössöttää ja on sanalla sanoen rasittava. Aviomies Jarkko on näyttelijä, joka saa vastanäyttelijäkseen nuoruudenrakastettuna. Nuoruudenrakastetusta on tullut Tanssii tähtien kanssa -mittaluokan tähti ja Emmasta vaikuttaa siltä, että hänen aviomiehensä on uudelleen rakastunut vastanäyttelijäänsä.

Ystäväni, joka on samalla kirjallisuustieteen opiskelijakollegani ja elämänkaariterapeuttini, piti kirjan loppuratkaisua sovinnaisena ja epäuskottavana. Nyt tulee juonipaljastus: kirjan lopussa kyllä vihjataan siihen suuntaan, että Jarkolla ja hänen vastanäyttelijällään olisi ollut suhde, kuten Emma pitkin matkaa epäilee, mutta Emma tahtoo uskoa Jarkkoa siinä, että suhde oli vain syvää ystävyyttä. Minusta Tiina Piilola jätti asian lukijan ratkaistavaksi. Kun ensi-illan huuma oli ohi, Jarkko palasi takaisin avioliittoonsa ja Emman rinnalle. Voihan se olla – tai minun mielestäni oli niin, että Jarkolla ja vastanäyttelijättärellä oli muutakin kuin teatterisuhde, mutta voi olla myös niin, että heidän välilleen oli pakko nousta hirmuinen jännite, jotta näytteleminen ylipäätänsä oli mahdollista. Ehkä näyttelijän puolison on jossain määrin valehdeltava itselleen ja tyydyttävä siihen, että näyttelijöden välillä voi olla kipinää näyttämön ulkopuolellakin tai ainakin puolison on luotava jännite itsensä ja vastanäyttelijänsä välille. Ja jännitteen on kestettävä ainakin näytäntökauden ajan.

Jos Jarkolla ja vastanäyttelijättärellä olikin ollut suhde, Emma ei halua myöntää sitä eikä syytä ainakaan avioeroon ole sen jälkeen, kun näytäntökausi on lusittu loppuun. Tapaus varmasti löi kiilaa aviopuolisoidan väliin, mutta mikä suhde nyt olisi tasapuolinen, täysin avoin ja harmoninen. Kriisistä kriisiin sitä edetään, jos ei halua perättäisiä lyhytavioliittoja.

Kyseessä lienee ammatinvalinta – ja puolisonvalintakysymys.

Onhan minun pitkä, leveäharteinen ja karismaattinen rakennusmestariaviomieheni sanonut monta kertaa, että rakentamisessakin on kyse monesti illuusioiden luomisesta. Välillä tosin arvelen, että aviomieheni saa karismallaan, armolahjoillaan, aikaan sellaisen illuusion, että työmaan vastaava mestari luovutetaan tilaajan kotiin työmaan loppukatselmuksen yhteydessä.

Uususkonnolliset, hengelliset

Taivaanmerkit on kirja uususkonnollisuudesta. Se on kaunokirjallinen versio Kati Reijosen Lyhyesta matkasta perille. Vaikuttaa siltä, että etenkin korkeasti koulutetut ovat juuri uususkonnollisia ja uushengellisiä etsijöitä. Kati Reijonenkin on taiteen tohtori ja valtiotieteiden maisteri. Hänen pääaineenaan valtiotieteellisessä on ollut käytännöllinen filosofia.

Tulin miettineeksi sitä, että Taivaanmerkkien päähenkilö, Emma, etsi itselleen yhteisöä. Hän on tavallaan kahden maailman välissä. Takana ovat opiskeluajat. Tutkijan työ on yksinäistä, yhteisöä ei oikein enää ole. Emma lukee jopa Lorna Byrnen enkelikirjoja, minä en sentään ole niihin vielä hurahtanut.

Käynnit parantajilla ja erilaisissa ryhmissä ovat samalla oman piirin etsimistä. Miten paljon seurakunnissa on sitä, että ihmiset haluavat puhtaasti vain olla toistensa kanssa tekemisissä? Matkalla astrologien, parantajien ja uusmystikoiden kanssa Emma tutustuu itseensäkin. Hän huomaa, että rähjää samalla tavalla tyttärelleen Mallulle kuin hänen oma äitinsä oli rähjännyt. Emma muistelee äitinsä huutomonologeja. Äidillä on omat traumansa ja hänen on onnistunut siirtää traumansa Emmalle, joka on hyvää kyytiä siirtämässä ne taas Mallulle: ”Jo ensimmäisellä rebirthing-kerrlla, Catherinen hoitopöydällä hengitellessäni muistin, millaista oli ollut kuunnella kädet korvilla äitin huutomonologia. Syynä oli ollut milloin pankista tullut kirje, enon puhelu tai joku tyhmä tuttava, joka oli kauppareissulla kysynyt, miten suvun maatilalla menee.” (Tiina Piilola Taivaanmerkit s. 152)

Lasten kasvatuksessa lienee ideana se, että katkaisee ylisukupolviset huonot kierteet. Mitä tehdä, jos epäonnistuu siinä? Voiko asian korjata?

Kalevala-tohtori

Tiina Piilola väitteli toukokuussa 2017 tohtoriksi Jyväskylän yliopistossa aiheesta Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli, Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan yöpuolta. Olen minäkin paljolti sivuuttanut Kalevalaa sen takia, että olen kokenut sen Miesten Myyttikirjaksi. Minua eivät taistelut ja miehiset ongelmat juurikaan kiinnosta. Olen pitänyt Kanteletarta, nais– ja arkirunokirjaa, paljon kiehtovampana.

Ainon kohtalo on kuin suoraan Me too -kampanjan tarina. Elokuvaohjaaja Lauri Törhösen käpälöimät elokuvanaiset varmaankin mieluummin olisivat muuttuneet Vellamo - vedenneidoksi kuin joutuneet sänkyyn seksiä ehdottelevan törkyturvan kanssa. Ainon metamorfoosi haueksi, Väinömäisen kalastamaksi, sitten hauenluiseksi kanteleeksi ja siinä piileväksi ääneksi on jännittävä. Ikään kuin pedofiili-Väinämöinen olisi koko ajan tavoittamassa nuorta naista, mutta lopulta tämä pääsee karkuun äänenä, omana äänenään, omalla äänellään.

Tiina Piilola sai kirjallisuustieteen taideinstituutioita koskevalla nettialustuksellaan minut kiinnostumaan. Hän huomasi, että Elias Lönnrot kyllä on muokannut Kalevalasta johdonmukaisen tarinan vaikkapa kristinuskon ja uuden ajan tulosta kalevalaiseen Suomeen tai Niemelle, kuten Juha Hurme Suomea nimittää aikana, jolloin Niemellä ei vielä ollut nimeä Suomi.

Mitä muuta kertomus Marjatan syömästä puolukasta ja raskaaksi tulosta on kuin mukaeltu Jeesuksen sikiämisen tarina? Marjatan puolukasta siinnyt poika siirtää Kalevalan uuteen aikaan. Poika tietää Väinämöisen vanhat synnit ja..... LAUSE JÄI KESKEN. PITI KIIREHTÄÄ ALAKERTAAN TEKEMÄÄN PÄÄTTYVÄLLE TYÖMAALLE ASUKASKYSELYKAAVAKE. KUN PALASIN YLÄKERTAAN TULOSTAMAAN TEKSTIÄ KIRJALLISUUSPIIRIIN, EN MUISTANUT ENÄÄ, ETTÄ OLIN TÄYDENTÄNYT TEKSTIÄNI KESKELTÄ JA AJATUS KATKESI.

Marjan virrestä Piilola näkee myös sen, että virsi on 1800-luvun kansallisuushenkisten herrojen mieleen liian arkinen ja liian totta. Se ei kuvaa miehistä taistelua ulkoista uhkaa vastaan, vaan kovin tarkasti naisten pientä ja maalaista sekä hieman taikauskoista elämänpiiriä, joka keskiössä ovat kansallisvaltiopyrkimysten sijaan edessä oleva iltalypsy ja kuokkimista odottava perunamaa. Marian virsi ei sellaiseen istunut eepoksen sankarillisesta menneisyydestä kertovaan maailmaan.

Sekä Marjatta että Aino jäävät naisisine ongelmineen yksin. Ainoastaan piika Pikkarainen kysyy rumalta Ruotukselta, voiko Marjatta synnyttää aviottoman lapsensa Ruotuksen saunassa. Vastaus on, että ei saa. Tiina Piilola ei kuitenkaan pidä yksin jäämistä välttämättä pahana asiana; kyse saattaa ollakin siitä, että syntymässä oli uusi ihminen, muutoskykyinen ihminen, omavoimainen ihminen, joka ei ihan joka asiaan yhteisöä tarvitse. Yksilökeskeinen, omavoimaisen ja muutoskykyisen ihmisyyden kääntöpuoli on yksinäinen atomisoitunut kuluttajayksilö, joka ei ole koskaan tyytyväinen eikä kylläinen, ostaa itselleen persoonaa ja yhteisöä sekä turvaa.

Varmaankin tasapaino löytyy näiden kahden väliltä.

Marjatan tylyt vanhemmat ja epäystävällinen Ruotus ovatkin puhdistavaa, katharttista tulta, jossa Marjatan minuus karaistuu. Taivaanmerkkien Emmalle puhdistava, katharttinen tuli oli muun muassa Jarkon näyttämörakastettu.

Marjatan synnyttämä poika tuo Kalevalaan uuden ajan. Väinämöisen piti tuomita poika, poika muistuttaakin Väinämöistä tämän omista nuoruuden synneistä ja valta vaihtuu.

Piilola ottaa väitöskirjansa johtopäätöksissä esille bulgarialaissyntyisen filosofin ja psykoanalyytikon Julia Kristevan. Kristeva esittää kirjeenvaihtokirjassaan The Feminine and the Scared (2001) kysymyksen naisellisesta pyhästä. Kristevan mielestä kahdentuhannen vuoden Jeesus-lapsen palvomisen sijaan on tullut aika naisten siirtyä pelkästä elämäntuottajista miesten rinnalle merkitysten tuottajiksi ja alkaa tuottaa omia pyhän käsitteitään.

Yöpuoli ja epäloogisuudet

 Vaikka Lönnrot onnistui rakentamaan Kalevalaan juonen yhdistelemällä alun perin toisiinsa liittymättömiä runoja luovasti, hänen luomukseensa on jäänyt outouksia, epäloogisuuksia ja selittämättömyyksiä, joita Lönnrot ei itsekään ymmärtänyt ja joita hän ei välttämättä edes havainnut.

Ainon Vellamo-muodonmuutoksessa ei Piilolan mukaan ollut Ainoan näkökulmasta vain veljen tekemän lupauksen täyttämisestä ja Väinämölle näyttäytymisestä, vaan oman tosiolemuksen todeksi tekemisestä. Ja se, että Lönnrot vahingossa tekee Marian virren päähenkilöstä Uuden Kalevalan sulkijan ja eepoksen tarinana päättäjän, oli Piilolan mielestä intuitiivisesti viisas, uutta ja entistä tasa-arvoisempaa aikaa ennakoiva oivallus.

 Kesken tämä kirjoitus taas jää, mutta tämä on tosi hyvä oivallus Tiina Piilolalta väitöskirjan loppupuolella: ”… Kalevalan naisten ja varsinkin Ainon tarinana kertovat, miten löytää turva elämän turvatoomuuden keskellä. Ainoa keino lienee vain hyväksyä paradoksi, ja kun muutos tulee eteen, pitää ottaa se vastaan ja tarpeen vaatiessa muuttua muutoksen mukana; kuka hakee turvaa eläinten suojasta ihmisten ovien pysyessä kiinni, kuka sukeltaa veteen ja pimeään, alaspäin kohti katabasista (vajoamista) sekä Lönnrotin kuvaamaa tiedon yöpuolta ja oman intuition viestejä, kuka kohoaa kyyhkysenä ilmaan kohti tiedon päiväpuolta ja entistä loogisempaa, tiedon päiväpuolisempaa tai ilmavampaa ajattelua . Ovathan Louhen kyyhkysmuodonmuutoksen taustalla juuri ikään kuin ´yläpuolisen´ maailman jumalana pidettävän Ilmarisen takomat kaularenkaat.”

Kati Reijosenkin kirja Lyhyt matka perille kertoo pyyteettömistä maailmankansalaisista, joiden egot eivät tavoittele turvallisuutta eivätkä nojaa voitontahtoiseen kapitalismiin, vaan aivan toisenlaiseen ideologiaan, jota voi nimittää nomadiseksi henkisyydeksi. Pyyteettömät maailmankansalaiset ovat luomassa maailmaa, jossa ihmiset antavat omastaan vastapalvelusta pyytämättä ja kaiken kattavaa turvan tunnetta vaatimatta.

PS. Tiina Piilolan Taivaanmerkit sai Kaskikuusen kansalaisopiston Lapinlahden lukupiirissä huonon arvosanan. Arvosanojen keskiarvo oli 2+ ja asteikko 0 - 5. Itse kieltäydyn antamasta pisteitä tai tähtiä. Minusta pisteytys ei ole kirjallisuuskritiikissäkään olennaista, vaan se, että asioista keskustellaan. Meillä oli hyvä keskustelu eilen. Pääsimme aika syvälle asioihin. Musliminaisten burkhasta emme ehtineet kuitenkaan lausua juuri mitään, mutta ehkä se onkin hyvä. Neljännen aallon feministit eivät puhukaan vähemmistöjen puolesta, vaan sorretut puhukoot itse omista asioistaan. En väitä, että lukupiirissä olisi muita neljännen aallon feministejä kuin minä, mutta sainpa eilen illalla muodostettua jatkumon. Ensimmäisen aallon feminismi oli 1960- ja 1970-luvulla, jolloin feministinen liike oli vasemmistolaista ja naiset perustivat kaikenlaisia Yhdistys 9:iä ja muita. Minä olisin ollut valmis ensimmäisen asteen feminismiin, jos siitä olisi ollut jotain jäljellä 1980-luvun puolivälin jälkeen, jolloin menin Tampereen yliopistoon. Olin toisen aallon feministien liepeillä - hankin sitä varten spekulankin ja hoitelin hiivasieniäni valkosipulilla, mutta tunsin itseni ... no, en noloksi, kyllä minä oman vittuni tunsin ilman spekulaakin ja kaipaamatta "pyhiä hetkiä" kohdunnapukkaani tuijottamalla (piti olla peili, niin siitä oli eilen puhe.). Niissä kuvioissa tuli samanlainen olo kuin Lapinlahden Luovan Puun naishippien porukoissa: "Tästä puuttuu kapitalismin analyysi." Minusta toisen aallon kuukautismystiset naisjumaluuskummallisuudet olivat pöljiä 1980-luvun lopulla. Piste. Kolmannen aallon feminismiä jotkut tahot pitävät feminismin takaiskuna ja jossain määrin sellaisia piirteitä kolmannessa aallossa olikin. Minusta kolmas aalto kuitenkin laajensi naisen roolia. Voi jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Tärkeätä oli, että kolmannen aallon feministit ovat mielestäni saaneet aikaan sen, että mieskin voi jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Neljäs aalto on nyt sitten sitä, mitä Katju Aro Suomen Kuvalehdessä kertoi. Katju Aron haastattelu oli herättänyt ärtymystä, emme ehtineet siihenkään paneutua, miksi. Pitää tarkentaa ensi kerralla vapaamuotoisessa keskustelussa lukupiiriä ennen.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi