
ke 28.2.2018
Teemu Mäki kirjoittaa taide-esseitä niin, että lukija pysyy hereillä. Hän saattaa sivukaupalla jorista – ei nyt joutavia – mutta vähän teoreettisia kiemuroita pyöritellen ja sitten läts, rätti läjähtää päin naamaa. Sain aamupuurot nenän kautta rinnoilleni, kun tulin kohtaan, jossa Teemu Mäki muina miehinä menee johonkin taidetilaisuuteen. Hän käy niissä kuulema muissakin merkeissä kuin pongaamassa sellaiset, joiden kanssa joskus myöhemmin voi harjoittaa seksiä.
Ihan tuosta noin vain meni tuommoista sanomaan.
No, Teemu Mäkihän on kissantappajavideomies. Olen hänen Taiteen tehtäväänsä tätä kirjoittaessani sivulla 189 ja siihen mennessä teosta hän on viitannut kissantappovideoon suoraan vain kerran. Rivien välissä läpimurtoteos kuultaa useammin. Teemu Mäki muun muassa kirjoittaa, että hänen suhteensa myötätuntoon on ambivalentti. Siksi hän kirjoittaa myötätunnosta taide-esseissään alkeellisesti ja juurta jaksain: ”… Alkupisteeni on eräänlainen epäihmisyys. Minä olen epäihminen, kotoisin siitä nollapisteestä, missä mitään arvoja ja tarkoituksia ei enää ole, tai ei vielä ole. Siksi myötätuntokin on jotain, johon minun on tutustuttava kuin ulkoavaruuden olioon tai vieraaseen alkuaineeseen.”
Olisikohan Teemu Mäelle tullut epäihmisen maine juuri siinä kohtaa, kun hän tappoi kissan ja runkkasi sen päälle? Kirja hänen väitöskirjastaan Näkyvä pimeys on enemmän kiinni kissantappovideossa. Minä kyllä voisin päästää videosta jo irti. Tai oikeastaan olen alkanut lukea Teemu Mäkeä jo, kun hän kirjoitti kolumneja Voima-lehteen ja Näkyvä pimeys putosi päähäni, ihan oikeasti niin tapahtui, Siilinjärven Info-kirjakaupassa vuonna 2007. Kirjoitin kokemuksesta kolumnin Salmettareen. Kolumni ei taida enää olla missään minulla tallessa. Jos olisi, panisin sen jonnekin esille.
Nyt kun sanon, että päästän irti kissantappovideosta, en tietenkään saa ajatusta siitä pois päästäni seuraavaan viikkoon. Älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia, älä vain ajattele vaaleanpunaista elefanttia! Ja taatusti vaaleanpunaiset elefantit alkavat tallustella päässäsi ja jatkavat marssiaan loputtomiin.
Eilen kirjoitin merkinnässäni Teemu Mäen huomaamasta sisäislukijan ja kirjoittajan tai taiteilijan välisestä suhteesta. Runoilija Aivo Lõhmus tuli Aivo Tartossa -dokkarin teksteissään ja puhunnoissaan sanoneeksi ehkä enemmän kuin ennalta ajatteli. Tai sitten runoilijat, heitä kohtaan olen tuntenut vuosikymmenten ajan epäluuloa, hyistä ja myrkyllistä epäluuloa, olen pitänyt runoilijoita pelkureina ja paskahousuina, hehän eivät mielestäni uskalla sanoa jotain suoraan, sanovat kierrelleen, mokomat. Nyt vasta olen tajuamaisillani, että runoilijat tavoittelevat jotain sellaista, mitä ei voisi oikeastaan sanallistaa. Olen tiellä. Täältä tullaan runous. Olen vasta nyt kuudennellakymmenennelläni löytämässä omaa sisäistä runotyttöäni. Kaarina Helakisan kirjoittaman elämäkerran Saima Harmajasta lahjoitan bestikselleni, kirjoittajaterapeutilleni. Niin sumeaksi en kyllä rupea, että rupeaisin Saima Harmajata lukemaan! Edith Södergranista puhumattakaan!
Ja se oli sitten huumoria! Alleviivaan, että huumoria. Tai no, tosissaan minä Saima Harmaja -elämäkerran annan pois, jos elämänkaarikirjoittamisen terapeutillani ei vielä sitä ole omana. Elämäkerta on suuremmassa kunniassa jossain siellä, jossa sitä ymmärretään. Minä en ole vielä ihan tavoittanut Saima Harmajan aiheuttamaa innostusta. Pelkään Harmajaan liittyvää sentimentaliaa, mutta varmaan hänen runoissaan ei sitä oikeasti ole.
Teemu Mäki sanoo itseään vitsailijaksi. Hän tietää kyllä epäonnistuvansa huumorissa usein: ”Osa yleisöstäni ei löydä teoksistani hymyn häivää, vaika ole patologinen vitsailija: taidetta tehdessäni hihittelen ja koen, ettei teos voi onnistua eikä kuvastaa minua ja maailmaa ollenkaan rehellisesti, ellei teoksessa ole mukana paljon naurua – viatonta naurua, groteskia naurua, vihaista naurua, empaattista naurua, mutta naurua joka tapauksessa, mieluiten liian montaa eri lajia.” (Teemu Mäki Taiteen tehtävä s. 186).
Perkele, Matti ja Anna ovat pihassa. Kirjoitus jää kesken. Kun kirjoitin edellä eilen – se tarkoittaa tiistaita 27.2.2018, jolloin kirjoitin tämän merkinnän alun. Siis se on tänään, mutta päiväys on ke 28.2.2018. Monimutkaista. Menen alakertaan katsomaan, toivatko Anna ja Matti Helsingistä tuliaisiksi kuolevalle Osku-kissalle kermaa.
Osku sai kermansa ja oksensi. Lisäksi se ripuloi verta hiekkalaatikkoon. Matti kävi yöllä katsomassa arkkivihollistaan, Matti on monta kertaa tuskastuneena sanonut, että tapetaan tuo kissa, minä olen sanonut monta kertaa Pyrylle, että pure siltä niskat poikki, Osku nimittäin viime aikoina on tullut tosi härskiksi, aina kun teen ruokaa, se roikkuu leikkuulaudassa ja metsästää ojennettuine kynsineen lihanpaloja ennen kuin ne menevät wokkipannulle, mutta emme me oikeasti halunneet, että Pyry purisi Oskun niskan poikki, ja minusta on joskus jopa mukavaa, että on ruoanlaittoseuraa, Osku rakastaa raakoja kanasuikaleita yli kaiken, Matti tuli yöllä takaisin yläkertaan ja sanoi, että Osku mööröttää eteiskäytävällä tassut leuan alla, näin, ja näytti, hyvä, sanoin aamuyöstä ja heti ensimmäisenä, kun heräsin, kävin katsomassa, avaako kissa silmänsä.
Mariakin kysyi tekstarilla, onko Osku ok. Ei kissa ok ole, mutta lipitti kolme ruokalusikallista vettä, piristyi vähän ja meni tuulikaappiin ottamaan aurinkoa.
Kun Osku kuolee, kuolee jotain lisää Leonidista. Kohta Leonidista ei ole kissaakaan jäljellä. Osku tuli eläinkodista alunperin meille, mutta sitten kun Vilma-kissa alkoi sitä vainota, Leonid otti Oskun luokseen Työsuhteelle. Leonidin kuoltua kissa palautui meille ja Matti sanoi, että tuokin vielä tuossa ja tarkoitti Leonidia, vaikka puhui kissasta, ihan kuin Leonidin keltaisen vihreät silmät olisivat tuijottaneet häntä kissannaamasta.
Jostain syystä minulla ei ole mitään erityistä mielikuvaa Teemu Mäen Kissantappoaktiosta vuodelta 1988. Tuumasin varmaan, että tjaah, tämmöistä nyt. Pidin Teemu Mäkeä (s. 1967) nuoremman polven tyyppinä ja ajattelin, että jokaisen sukupolvensa edustajan on heitettävä paskansa. Mieluummin tietysti niin, että aina seuraava aktio on entistä kovempi. Ajattelin minä, että taitaa seuraava sukupolvi olla vieläkin häiriintyneempi ja narsistisempi kuin me.
Laskin itseni (s. 1965) paskanheittosukupolveen. Eihän Jumalanteatterin Oulun koulukunnassa, tapahtui vuonna 1986, paljoa analyysiä ollut, mutta meistä tuntui juuri siltä. Meidän sukupolveltamme oli viety työkalut käsitellä asiaa, vasemmisto oli valmiiksi naurettu ja saimme aikaan vain älämölön, joka jatkui paskalehdissä viikosta ja kuukaudesta toiseen. Minä raahasin kämpästä kämppään nippua Iltasanomia ja Iltalehtiä. Tarkoituksenani oli tehdä pikku tutkielma Jumalanteatterista iltapäivälehdistössä ja valmistua sillä yliopistosta. Kun kissantappovideo tuli, minusta tuntui siltä, että kaikki olivat jo sanoneet Jumalanteatterista kaiken, eikä Teemu Mäki tuonut mihinkään enää mitään uutta.
Erehdyin. Jouduin tunnustamaan, että erehdyin, kun Näkyvä pimeys kumahti alas siilinjärveläisen kirjakaupan yhteiskunnallisten kirjojen hyllyn ylälaudalta suoraan alas pyöreään päähäni. Vuosi näkyy kirjassa olleen tekemäni päiväyksen mukaan 2007 ja silloinkin näköjään kirjoittelin kolumneja Salmettareen. Muistin, että vuosi olisi ollut aiempi, että olisin ollut vielä Salmettaren pätkäpäätoimittaja. En ollut, mutta Teemu Mäen väikkärin vaikutus oli tyrmäävä. Että tämmöistä ja tämmöistä joku ajattelee.
Kun toimittajatutkintolaitokselle tuli Alpo Rusi meitä paimentamaan ulos opinnoista, tunnustin, että tutkielmani ei edisty. Silloinhan oli ilmestynyt jo Ilkka Armisen väitöskirja Juhannustansseista Jumalanteatteriin, suomalainen julkisuus ja kulttuurisodat. Sanoin, että ei minua Jumalanteatteri enää kiinnosta eivätkä etenkään iltapäivälehdet, olin irtautumassa näköjään päiväjournalismista ja valtamediasta jo silloin.
Alpo Rusi katsoi minuun ystävällisesti ja sanoi, että no, tee sitten semmoisesta aiheesta, mikä kiinnostaa.
Olin juuri ollut ensimmäisen sessioni Kodin Kuvalehdessä ja ymmärtänyt konkreettisesti saman, mitä Teemu Mäki väitöskirjansa Näkyvä pimeys luvussa Kissa sanoo: ”Tiedotusvälineet ovat ensisijaisesti liikeyrityksiä, joiden tarkoituksena oli tuottaa voittoa omistajalleen. Siksi ne eivät yleensä halua haastaa tai syyttää yleisöään.”
Kodin Kuvalehdessä meitä tekijöitä aluksi nauratti se, että markkinointiosasto valitsee lehden kanteen aina samanlaisen hymyilevän nuoren naisen naaman. Lopulta se lakkasi naurattamasta ja ainakin minulle tuli vain hervoton vitutus. Vain kannen päävärin sävystä saattoi erottaa – hädin tuskin – mikä numero oli kyseessä. Näin Kodin Kuvalehti erosi pahimasta kilpailijastaan Kotiliedestä, jonne myös olin hakenut ja jonne haki toinen bestikseni Oili Partanen (nyk. Orispää), emme päässeet kumpikaan, minä työhaastattelussa halusin tietää, ketä muita lehteen on hakenut ja sitten, kun kuulin, että Oili, möläytin, että olemme parhaat kaverit, Kotilieteen pääsi Tiina Karjalainen, joka nykyään on MOT:ssä ja hyvä toimittaja onkin. Emme huonolle hävinneet, mutta arvelen, että minun mölöykseni torppasi kummankin mahdollisuudet. Kotiliedessä oli aina jokin aihekansi ja se vaikutti hyvin perinteiseltä perhelehdeltä, lämpöiseltä, mutta aika tylsältä.
Kodin Kuvalehti halusi irti entisestä maineestaan, mutta samalla piti kiinni siitä, että lukijaa ei järkytetä. Lehdessä ei saanut kirjoittaa uskonnoista, ei seksistä, ei politiikasta eikä mistään, mikä minua olisi kiinnostanut. Ehdottelin aina omia aiheita, jotta minun ei olisi tarvinnut tehdä juttuja toisten keksimistä. Muistan, että heti ensimmäisenä jouduin tekemään juttua Salamarakkauksista juhannusnumeroon. Voi vittujen kevät, olisin sanonut itsekseni, jos silloin olisi käytetty samanlaista vittukieltä kuin nykyään. Salamarakkauksien yhteydessä seksiä ei saanut mainita, sen muistan. Juhannusnumeroon olisi mielestäni kyllä mahtunut yksi tippuri ja ainakin puoli kuppaa, klamydia oli tuolloin aika uusi juttu, toimittajatutkintokaverilleni oli sellainen tullut polveen. Myös köyhyys oli samanlainen tabu kuin seksi. Teeskentelimme kaikki, että 1980-luvun lopussa ei köyhiä ollut.
Jutuissani esiintyneitä tabuaiheita leikeltiin pois ja muutama juttu jäi kokonaan sensuuriin. Lukijoita kun ei saanut järkyttää. Esimerkiksi sellaista ei saanut sanoa, että monivammaisena syntyneelle lapselle jouduttiin operoimaan peräaukko. Kertakaikkisesti en tajunnut, miksi. Ajattelin silloin mielessäni, että tyylikkäät Sanoma Aikakauslehtien päällikkötoimittajat eivät varmaan paskanna perärei´än kautta tai sitten eivät paskanna ollenkaan. Ehkä he puhalsivat aina aterian jälkeen ruusun terälehtiä posliinikulhoon.
Mietin Alpo Rusin kopissa, että Jumalan teatteri oli kaluttu aihe eivätkä kaupalliset naistenlehdet kiinnosta minua edes sen vertaa, että olisin halunnut tutkailla niitä kriittisesti. En tiedä, mistä päähäni päsähti Uusi Nainen. Minä maalaisliittolaisen isän ja körttiläisen äidin lapsi – mistä minä saatoin edes tietää, että sellainen lehti oli?
Niinpä valmistuin Tampereen yliopiston toimittajatutkinnosta lukien kaikki Suomen Demokraattisen Naisliiton Uudet Naiset vuosilta 1970 – 1990 ja laskin numeroiden feministisen aineiston. Minä kuuluin niihin, jotka eivät arvostaneet virkkuuohjeita. Tunnustan arroganssini ja sana ”työläisnainen” kuulosti minusta kamalalta.
Uh, miten häpeän nyt itseäni silloin. Niin. Minun piti kirjoittaa Teemu Mäestä, mutta näköjään päädyin itseeni! Merkinnän loppu väliotsikosta alkaen on kirjoitettu keskiviikkona, Kalevalan päivänä 28. helmikuuta 2018 ja kävi niin kuin arvelin, kun Matti ja Anna tulivat Helsingistä kotiin. Mikään työnteko ei onnistu eikä Pohjois-Karjala -projektini edisty. Matti kaivoi alakerran työpisteeni läheisen nurkan auki ja tekee lisäeristystä. Koko työtietokoneen tienoo on täynnään sellueristettä. Voisinhan minä täältä yläkerrasta tehdä töitä, mutta kun se vitun verkko ei toimi vieläkään. Vaatii salasanaa. Pitää lähettää vielä kerran työtietokone buutattavaksi ja Windows Kymppi -asennukseen, saatana, että vituttaa.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]