
la 10.2.2018
Taiteilija Saša Gepner on kuollut. Hän kävi Suomessakin ja Iisalmen ortodoksisen seurakunnan Arthoksessa oli hänen maalaamiensa kivien näyttely. Saša näki, miten konevitsalaisten kivien muoto ja värit sisälsivät veden väreilyä, kuun liikkeitä Laatokan veden yllä ja kirkkojen sipulikupoleita.
Toinen Saša, mustapartainen ja ehdottoman hyväntahtoinen rabotnik, on hänkin kuollut. Kissa-Saša, jonka sukunimeä en muista, hänessä oli jotain intialaista, kuoli jo vuosia sitten. Suloinen fas-poika hävisi jonnekin. Kyvyttömäksi sähkömieheksi sanotun kerrottiin pudonneen liikkuvasta junasta ja kuolleen.
Traktroristi-Sergei vajosi telaketjutraktoreineen Laatokkaan eräänä keväänä. Ikonimaalari Sergei Pšenyitsin hyppäsi Pietarissa parvekkeelta alas, kun oli käynyt ruotsalais-venäläisen tyttöystävänsä Maria Krohnin luona Göteborgissa asumassa ja pitämässä näyttelyä. Jokin meni pieleen, kun Sergei palasi äitinsä luokse Pietariin, myi kaiken, minkä äidin kodista irti sai, hankki heroiinia ja tappoi itsensä huumepsykoosissa.
Lasteni isä Leonid on kuollut myös.
Maanantaina on 20 vuotta siitä, kun Leonid tuli Suomeen. Pietarin undergroundista he, jotka onnistuivat perustamaan uuden perheen kolmannessa, neljännessä tai viidennessä elämässään, säilyivät pidempään. Emman Jura on hengissä edelleen. Elää, tekee kanttorin työtä ja voi hyvin.
Ei se helppoa ollut. Asuimme ensin Puijonkadun kaksiossa Emman kämppiksinä. Emmalta saimme sohvan ja jostain tuli meille parisänkykin. Jussin ja Susannan huushollista vastapäisestä purkutalosta, jossa oli muun muassa legendaarinen hattukauppa talon viimeisinä vuosina, saimme muutakin kodin tavaraa.
Olimme romanttisesti rutiköyhiä, mutta niin klišeiseltä kuin se kuulostaakin - olimme onnellisia. Aamuisin katsoin, kuinka helmikuinen pakkasaurinko nousee Kallaveden takaa. Olimme ylhäällä viidennessä kerroksessa ja ikkunamme antoivat itään, asuimme Leonidin kanssa kaksion olohuoneessa. Pakkasaamun aurinko värjäsi taivaan punaiseksi. Tosin vanhan kansan mukaan se tarkoittaa lumipyryä ja huonoa keliä, aamurusko päivän paska.
Ei meitä pyrykään haitannut. Leonid laittoi ruokaa ja minä valmistelin töitäni. En kyllä ymmärrä, millä vehkeillä minä niitä tein, sillä ei minulla ollut edes omaa tietokonetta. Tietokoneen ostin tietenkin heti sen jälkeen, kun olimme muuttaneet lähes tyhjään kämppään. Olisikohan minulla ollut sijaisuus Uutis-Jousessa siinä vaiheessa? Saattoi olla, päätoimittajaa ei lehden toimituksessa näkynyt, eikä oikein ketään, sillä oli talvilomien aika.
Milläkö me elimme Leonidin ensimmäiset Suomen-viikot? Ei harmainta aavistustakaan.
Aamupäivisin katsoimme Puijonkadun toiselle puolelle, joko Jussin ja Susannan puolella on liikettä. Heidän olohuoneensa ikkunat olivat Puijonkadulle. Pariskunta kuitenkin vietti suurimman osan ajastaan keittiössä. Niin mekin istuimme venäläiseen tapaan useasti Jussin ja Susannan suuressa keittiössä. Keittiöstä oli ikkuna Suokadulle. Ikkunasyvennykset olivat paksujen kiviseinien takia sellaiset, että niissä olisi saattanut vaikka istua kuin nojatuolissa.
Myöhemmin Emma ja Jura muuttivat samaan Puijonkadun taloon Jussin ja Susannan yläpuolelle. Antti Loimalahti ilmaantui vanhan jengin liepeille tuohon aikaan silloisen kuopiolaistuneen tyttöystävänsä kanssa. Kun Puijonkadun purkutalo lopullisesti purettiin, en enää muista, minne Emma ja Jura muuttivat. Enkä oikein muista, minne muuttivat Jussi ja Susannakaan. Kummallista. Me Leonidin kanssa käperryimme Marian ja Annan ympärille. Emme käyneet missään ja koska asuimme Riistavedellä, vanha jengi osui meille harvoin. Ei ollut aikaa eikä voimia. Muistan, kuinka Annan rokotuksen jälkeen lähdin ajamaan Kuopioon, vanha jengi kokoontui Lassen residenssissä Minna Canthin kadulla, Anna alkoi jo autossa huutaa kuin eläin, rokotuskohtaan nousi kananmunan kokoinen pahkura ja tyttö vaikutti kuumeiselta. Kun muut juttelivat olkkarin puolella, minä ja Anna köllötimme Lassen makuuhuoneessa ja minä koetin saada rokotuksesta kärsinyttä vauvaa rauhoittumaan. Taisimme nukahtaakin siellä. Vanha jengi piti joukolla seuraa Marialle. En muista, missä lasten isä silloin oli. Ei ollut mukana tai sitten oli ja on vain haihtunut muististani siinä kohtaa.
Saattoi olla silloin, kun etsimme Puijokadulta muuttoa suunnitellessa omaa kaksiota, että kävimme katsomassa suurta monen makuuhuoneen asuntoa vanhassa pienkerrostalossa Kuopion Asemakatu 8:ssa. Oli ajatus siitä, että muuttaisimme yhteen Jussi, Susanna, Leonid ja minä. Johonkin hanke kuitenkin surkastui. Ehkä liian korkeaan vuokraan. Millaiseksi elämä olisi muuttunut, jos olisimme Leonidin kanssa jääneet Kuopioon? Entäpä jos Maria olisi syntynyt asumisyhteisöön?
Yhteisöasuminen Puijonkadulla ei Emman kanssa sujunut, Leonid oli tottunut polttamaan vähintään vessassa ja se häiritsi Emmaa, en yhtään ihmettele, Emmahan oli valmistumassa lääkäriksi. Uskon, että Jussin ja Susannan kanssa yhteisöelo olisi ehkä onnistunut. Jussi ja Susanna ovat toista maata, sosiaalisia jotenkin, ja Leonidilla olisi ollut pitkä neuvostokokemus sosiaaliseksi pakottamasta kommunalka-asumisesta.
Riistavedellä asuimme pikku-Venäjällä. Muutimme sinne sen takia, että Riistavedelle asui Rogozovien perhe. Ljuba ja Saša olivat samalla ulkomaalaisten kurssilla kuin Leonid. Rogozovit onnistuivat vuokraamaan kokonaisen omakotitalon ST1-huoltoaseman takaa. Ensin he asuivat teollisuusalueen perällä - isossa asunnossa, jossa oli jokin verstas, autokorjaamo ehkä. Kävimme heillä Kuopiosta kylässä, odotin Mariaa, ja silloin mielessä ihan pienesti iti ajatus, saattaisimmeko voida asua pienessä kylässä tai ylipäätänsä jossain muualla kuin kaupungissa. Oli iso kynnys edes ajatella sellaista. Lasten isä oli luontojaan peripietarilainen, vaikkakin syntynyt Kirovskin kaupungissa. Minä ajattelin, että pienellä paikkakunnalla voisi ehkä elää, mikäli saisi ottaa omat ystävät mukaan. Sen verran realiteetteja minulla oli, että arvasin pieneltä paikkakunnalta ei löydy sielunveljiä tai -siskoja ainakaan helpolla.
Kun Annan syntymä lähestyi, meille tuli kiire löytää Linnanpellonkatu 27:ää isompi asunto. Linnanpellonkadun kotimme oli viihtyisässä puuvuokrakerrostalossa ja Pohjois-Savon mukavin vuokranantajaperhe asui asuntomme vastapäätä. Sieltä oli sääli lähteä.
Riistavedellä tutustuimme karjalaiseen Maria-mummoon, jonka Miša-pojan hautajaisissa kävimme Alapitkältä. Mišan sisarkin asui Gennadi-miehineen Riistavedellä. Emme olleet kenenkään suomalaisen kanssa tekemisissä. Riistavetiset tuntuivat siirtyvän toiselle puolelle katua peloissaan, kun vyöryimme kaksine lastenrattainemme ja koirinemme vastaan. Meillä oli pikku Venäjä siellä emmekä oikeastaan tunteneet itseämme yksinäisiksi. Yksinäisyys alkoi vasta Lapinlahdella ja on seurannut minua paljolti näihin päiviin asti.
En tiedä, ehkä elämämme olisi mennyt toisin, jos olisimme jääneet Kuopioon ja asettuneet samaan yhteisöön Jussin ja Susannan kanssa. Ehkä emme olisi muuttaneet niin usesasti paikasta tai paikkakunnalta toiselle minun työni perässä. Ehkä olisin jatkanut äitiyslomien jälkeen free lancerina. Leonidistakaan ei Kuopiossa olisi tullut maatalouslomittajaa. Eikä hän ehkä olisi pahoinpidellyt minua jokaisen muuton yhteydessä. Olisi ainakin pahoinpidellyt harvemmin, sillä emme olisi muuttaneet niin usein. Työpaikat pakottivat muuttamaan. Prekaarin pitäisi oikeastaan elää asuntoautossa.
Jospa olisimme muuttaneet kaikki Lappeenrantaan. Emma ja Jura, Hyttisen Risto ja Ira, Susanna ja Jussikin. Riston kanssa tätä vaihtoehtoa joskus harkitsimme. Lappeenrannassa Leonid, Jura ja Ira olisivat olleet lähempänä rajaa ja lapsistamme olisi voinut kasvaa kaksoiskansalaisia. Nyt muistan, että pyrin Demarin Lappeenrannan-aluetoimittajaksi. Pääsin Helsinkiin työhaastatteluun. En päässyt, olin varmaankin entisenä Kansan Uutisten toimittajana liian vasemmistolainen. Aluetoimittajaksi pääsi Tiina Suomalainen, sen muistan, Tampereen toimittajakoulutuksesta hänkin, hyvä toimittaja varmasti, mutta ei poliittisesti leimautunut niin kuin minä.
Jos olisimme jääneet Kuopioon tai muuttaneet koko puolikas vanhaa jengiä Lappeenrantaan, olisi Saša Gepner varmasti saanut kaupaksi pieniä konevitsalaisia kivitaideteoksiaan Suomessa. Me olisimme olleet Leonidin kanssa ortodoksisia seurakunta-aktiiveja ja olisimme pakottaneet kaikki myyjäismummot ostamaan Gepnerin kiviä tai kaksi.
Vaikka olisimme jääneet Kuopioon tai muuttaneet Lappeenrantaan, olisi minulla kuitenkin ollut edelleen kodista toiseen raahattavana omat Konevitsasta kantamani kivet. Niitä on kokonainen puukulhollinen ja ne painavat yhdessä ainakin seitsemän kiloa. On minulla vielä Paulon mamman meille tuliaisiksi tuomaa Konevitsan rantahiekkaakin, Laatokan hienoksi ja pehmeäksi hiertämää. Kivistä ja hiekasta en ole halunnut luopua enkä meinaa luopua. Kannan ne seuraavaankin kotiin, sillä rasiallinen hiekkaa ja seitsemän kiloa kiviä ovat suorastaan osa minua.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]