Kärkölän kartanot

ti 6.2.2018

Sain viime viikolla toimeksiannon selvittää Kärkölän kartanot ja isot talot. Googlasin, mutta eipä esiin noussut oikein kuin Suivalan pitokartano, joka on Helvi Sipilän kotikartanon Maukolan toisella puolella Kärköln kirkolle mentäessä ja jonka olemassaolosta en kouluaikaan edes tiennyt.

Kun sain toimeksiannon, jäin miettimään, miksi tunnen koko ajan joka paikassa ulkopuolisuutta. Sanon, että en ole mistään kotoisin. Saatan kyllä kertoa, että olen käynyt kouluni Kärkölässä ja tunnen kaipuuta kumpuilevaan peltomaisemaan, minusta Ylä-Savon maisemat ovat pääosin rumia, täällä on vain paikkapaikoin maisemalänttejä, jotka kelpaavat minulle.

Ketään en Kärkölästä kaipaa eikä kukaan siellä kaipaa minua. Ainoa, johon haluan pitää yhteyttä on lapsuuteni sankari Seija Karvinen (nyk. Kaukoranta), mutta hänkin kuului Järvelän ulkopuolisiin. Hänen kiinnityskohtansa on Pohjois-Karjalan Luhtapohja.

Kun kirjoitin eilen tämän merkinnän, tajusin, että parempiosaiset todellakin katsoivat meitä prolepenskoja koulussa alaspäin, minä hiimailin ala-asteen kolmantena pyöränä kahden opettajaperheen lapsen kanssa, en kuulunut joukkoon, olin jonkinlainen persekärpänen väärässä yhteiskuntaluokassa, vaikka toinen parhaista "ystävistäni" oli itäsuomalainen, hänen vanhempansa olivat Tervosta. Se oli muuten asia, joka yhdisti Etelä-Hämeessä yli yhteiskuntarajojen!

Me prolepenskat naureskelimme esimerkiksi Niinistön Pekalle, jolla tosin oli söpösti toinen silmä sininen ja toinen ruskea, lukioaikainen "ystäväni", josta tuli myöhemmin ulkomaalaisvihamielinen sairaanhoitaja, luulin, että hän oli insuliinimurhaaja, mutta insuliinimurhaaja on meitä paljon vanhempi, oli Niinistön Pekkaan ihastunut. Niinistön Pekka markkinoi Mic Macin farkkuja ja varmaan muitakin merkkifarkkuja. Eivät vielä siinä vaiheessa oikein napannut työläiskulttuurissa ne farkut. Pekka oli ihan symppis omassa lajissaan, mutta prolepojissa, kuten Lindin Ranessa oli enemmän munaa. Rane oli samassa venäjän ryhmässä tyttöystävänsä Leena Salomaan kanssa ja minä ihailin heitä suunnattomasti. He olivat tummia ja komeita ja itsetietoisia, mikähän Salomaan Leenasta, kommarin tyttärestä, on tullut. Kumman sukupuolittuneita olivat työläistyttöjen ammatinvalinnat. Samaan aikaan kirjoittaneista tytöistä tuli joko hoitsuja tai luokanopettajia, pojista insinööreja. Olikohan Kousan Marjo, joka kirjoitti kuusi ällää? Hänen elämästään en tiedä mitään. Taisi olla pitkän matematiikan lukija. Marjo oli vuoden Amerikassa vaihto-oppilaana, kuten Suvi Viljanenkin, heihin en tutustunut, he olivat meitä vuotta vanhempia.

Tai ihan tarkalleen ottaen en tiedä tuon taivaallista Lindin Ranen munasta, sanonta on vertauskuvallinen, mutta paras sosiaalinen status oli juuri sahatyöläisperheiden pennuilla. Lindin Rane tosin tuli Lappilasta enkä hänen vanhempiensa työpaikkaa tullut tietämään, ehkä olivat jotain tiilitehdaspikkupomoja, voisin arvella. Sahatyöläisperheet, kuten Toivolat ja Salomaat, asuivat Tohinojantien toiselle puolelle rakennetulla omakotialueella, alue on nyt jotenkin ruohottunut ja kaipaisi kohennusta. 

Tapasin pari vuotta sitten, kun olimme hakemassa Matin tädin luota takaisin Ylä-Savoon Birgitta-kissaa, Lindin Ranen ja tämän perheen Vierumäen Matkakeitaalla. Esittelin itseni ja mielestäni tervehdin myös koko perhettä. Möllöttivät minua kuin lehmälauma uutta porttia, jälleennäkeminen ei ollut sydämellinen. Itse asiassa vaimo näytti ystävälliseltä ja mies murjotti. Todellakin. Ei taida minua kukaan siellä seuduin kaivata. Tai sitten Lintin Rane sai jonkun paskahalvauksen. En tiedä. Ehkä ei olisi pitänyt mainita, että hän oli samassa venäjän ryhmässä. Ehkä se oli häånen häpeällinen salaisuutensa, mistä tätä tietää!

Koko Kärkölä on arvoitus, miten voi kunta niin lähellä Helsinkiä mennä niin kuralle, yleisilme on nuutunut ja suttuinen, lukiokin on lopetettu ja viimeiset lähtijät voivat sammuttaa valot.

(Ellei sitten! Elleivät puolueista irronnet Koskisen Oy:n Markku Koskisen kanssa valtuustoon valitut tee jotain. Kärkölässä on vahva työnantaja, saha, ja vaneritehdas. Järvelästä tai Lappilasta (pysähtyyköhän siellä paikallisjuna enää?) voi käydä töissä junalla Lahdessa tai jopa Helsingissä. En ymmärrä, miten henki voi jostain kadota niin tyystin kuin Kärkölästä. Jahas, ovat panneet pois kunnanjohtaja Hullu-Huldénin ja kunnassa kokeillaan pormestarimallia:

https://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/art2428608

(Äänin 14 - 13, HUH!))

Siitä huolimatta, että jotkut saattoivat viettää jenkkivuotta ja Hilvon Samin kaltaiset älyköt menivät interrailille jo kouluaikaan, peruskoulu oli tehnyt tehtävänsä. Minä pääsin yliopistoon, vaikka tulinkin yhteiskunnallisesta pohjasakasta, uskonnollisesta köyhälistöstä, jolla ei enää ollut minkään valtakunnan asemaa tai osaa Suomessa.

Kun pääsin Tampereen yliopistoon halusin totaalisesti pyyhkiä pois taustani. Koska taustani oli maalaisessa uskonnollisessa köyhälistössä ei suojana ollut työläiskulttuuriakaan. Olimme Nummenkulman perillä täysin marginaalissa, maalaisproletariaattia, ainoa turvani oli äidin ja isän maaseutumainen sivistystahto.

Se muuten oli paljon se! Meille tuli Helsingin Sanomat ja Maaseudun Tulevaisuus. Isä luki laajasti. Hän luki meille Maaseudun Tulevaisuuden jatkokertomusta ääneen ja hänen kirjahyllyssään olivat tietenkin Päätalot, Väinö Linnat ja Taisto Huuskosen Laps´Suomet. Kaikkea muuta luin kirjahyllystä paitsi juuri päätaloja. Se oli 1920-luvulla syntyneiden miesten kauraa.

Takaisin Kärkölän kartanoihin. Suivalan kartanon nettisivuilla kerrotaan näin:

”Suivala sijaitsee Päijät-Hämeessä Kärkölässä. Tila muodostui 1670-luvulla kahdesta autiotilasta ja nautti säterivapautta vuodesta 1682, mutta peruutettiin v. 1683 ja muodostettiin säteriratsutilaksi. Nykyisellä suvulla tila on ollut vuodesta 1937. Tila on edelleen toimiva maatila, jossa viljellään mallasohraa ja rypsiä. Tilalla on vuosisatoja vanha, puistomainen pihapiiri. Sen keskellä on päärakennus, joka on rakennettu vuonna 1902. ”

Suivalan pitokartanossa yrittäjänä ovat jotkut Sipilät. Sen enempää nettisivut eivät kerro. Maukolan kartanosta tuli YK:n apulaispääsihteeri Helvi Sipilä, joka oli saanut sukunimensä aviomieheltään Sauli Sipilältä. Maukolan kartanossa sukunimi vaihtui. Helvi Sipilä oli omaa sukuaan Maukola - hänen isänsä oli kansallisbiografian mukaan talousneuvos Vilho Maukola ja äitinsä Aleksandra Lucinda Manner.

En tiedä, oliko meidän koulussa yhtä luokkaa ylempänä Lappilasta tullut Mari Manner samoja Mannereita kuin Helvi Sipilän äiti, yhteiskunnallista paremmistoa, mutta sen muistan, kuinka ystävykset, Mari Manner ja Mari Ahola, loivat välitunnilla meihin prolepenskoihin halveksivia katseita.

Meitä prolepenskoja se ei kuitenkaan suuremmin haitannut. Ihmettelimme vain, mistä inho meitä kohtaan. Emmehän olleet sanoneet moisille mademoiseille sanaakaan koskaan. Pidimme marimekkomareja aivan tyhjänpäiväisinä. Sen verran Järvelässä kuitenkin oli vielä työväenkulttuuria jäljellä, vaikka aika moni Koskisen sahatyöläisten kakaroista omaksui äärioikeistolaisen fiftariideologian. Se oli mielestäni täysin aivotonta, olen sanonut tästä joskus aiemminkin. Tyhmimmät kävivät Mäntsälän lavalla panettamassa itseään mäpeläisillä tai oittilaisilla lumihangessa ja kännissä totta kai. Voi kiesus sentään.

Marimekkomarit, joista me lukion tokaluokkaiset, vanhat .... - meillä ei muuten onneksi ollut ääliömäistä ja amerikkalaista prinsessaperinnettä, jossa debyyttitanssiaisiin valmistauduttaisiin kuumeisesti ala-asteelta lähtien - me vanhat teimme kustakin abiturientista pilkkalaulun. Semmoisia hyväntahtoisiahan ne olivat, pääasia minusta abilauluissa oli se, että kukin abiturientti tuli nähdyksi - omana itsenään. Taisi olla Aholan Mari, jonka äidin kaapista otetuista marimekoista lauloimme. En yhtään tiedä kummankaan Marin oikeasta sosio-ekonomisesta taustasta, mutta kyllähän he olivat sanattoman luokkataistelumme lahtareita.

Taisi sitten olla Mari Manner, joka oli Tampereen yliopistossa samoissa toimittajatutkinnon pääsykokeissa kuin minä. Ajattelin silloin, että voi kierukka, tuon kanssa jos pitäisi olla vielä opiskelukaveri. Minä pääsin sisään, olihan minulla työkokemusta ja aika hyvät ylioppilaspaperit, mutta kopeaa Maria ei Tampereen yliopiston käytävillä näkynyt koko 1980-luvun lopulla.

Niin takaisin Kärkölän kartanoihin. Toki Huovilan puiston perustaja ja linnaa Huovilaan rakennuttamaan alkanut on salaperäinen Collin, mutta eipä sekään nyt ollut sitä, mitä piti etsimän.

Kärkölästä ei ilmeisesti ole olemassa pitäjänhistoriaa, kuten ei ole Lapinlahdestakaan. Harmi. Olisin Matti ja Liisa -lehdessä työskennellessä monta kertaa historiankirjaa kaivannut. Pielavesi-Keiteleessä tartuin Pielaveden historiaan useasti.

Maukolan kartanosta muistuivat mieleen lapsuuden joulukirkot. Äidilläni, körttiuskovaisella, ei Kärkölän Järvelän Nummenkulman takanurkassa kyyröttäessä ollut uskonyhteisöä. Kävimme kyllä joulukirkossa, mutta minulle reissuista jäi ankea olo. Joulukirkko oli kaukana (15 km) ja kirkonmenojen jälkeen päivä sujui aivan sumussa. Minnekään ei saanut mennä, ketään ei saanut tulla kylään, äiti ja isä pääasiassa nukkuivat väsyneinä.

Joulukirkossa etupenkkiin marssi kuuluisa YK-apulaispääsihteeri Helvi Sipilä paksu turkki yllään ja päässään professorinrouva Helvi Multamäen harmaat kiharat. Se tuntui niin korskealta. Minusta tuli ehkä kommunisti juuri silloin.

Ei seis! Se oli jo aikaisemmin. Pieni kommunisti heräsi minussa Nummenkulman 4H-kerhossa, jota oikeasti inhosin, inhosin silloin askartelua ja inhoan edelleen (tai en tiedä, mutta käsityönumeroni koulutodistuksessa on ikuisesti kuutonen, laulu myös ja liikunta seiska, kuvis kymppi, nämä määrittävät elämääni paljolti, kielistä kirjoitin ällät ja hah, äidinkielestä vain ämmän, kun kirjoitin ylioppilasaineeni löysin rantein, varmana, liian varmana, ällästä.). Asenteeni 4H-kerhossa oli nurja jo alunperin ja sitten vielä joku linjalta Mörttisen tytöt tai ehkä peräti Rauhamaan Anne sanoi, että et sinä voi maalata punaisella värillä, se on kommunistin väri. Minä en ehkä siinä vaiheessa edes tiennyt, mikä on kommunismi tai kommunisti, mutta ajattelin, että jahah, et sinäkään nyt mikään erityinen ruudinkeksijä taida olla (tai no en ajatellut ihan noin diplomaattisesti, vaan ajattelin, että herrajumala, tyhmiähän nämä tässä kerhossa ovat, olimme ehkä ajaneet äitin kanssa sähköjunalla Äväntin pysäkiltä Lahteen ja äiti oli Hennalan pysäkin kohdalla kertonut minulle vankileireistä, niin sen tuli olla. Ei meilläkään kommunisteista tykätty, mutta se vankileirijuttu oli minulle tuttu jo ennen 4H-kerhotoverin valistusta punaisesta väristä, jota ei Nummenkulman 4H-kerhossa saanut käyttää edes vesiväritöissä.)

Äiti ja isä olivat maalaisliittolaisia, keskustapuoluetta ei vielä silloin ollut keksittykään, olipas Maalaisliitto muutti nimensä Keskustapuolueeksi vuonna 1964. Kaiken järjen mukaan isän ja äidin olisi pitänyt olla vennamolaisia, mutta isä oli yleislakon aikaan liftannut Helsinkiin kysymään itse Veikko Vennamolta asutustilalainaa, näin kertoo perhelegenda, ja tullut jossain välillä epäillyksi hentomielisenä pankkiryöstäjä Sorjosena, sellainenkin oli noihin aikoihin liikkeellä, mutta Vennamo ei ollut isälle asutustilalainaa antanut. Ei tullut isästä vennamolaista, se on ihan ymmärrettävä. Isä ja äiti itsepintaiseseti säilyttivät alkiolaiset ajatuksensa, mitä tällä hetkellä tarvittaisiin kovasti.

Lisäksi isä ihaili Johannes Virolaista, siirtolaista Viipurista, maansa menettänyttä miestä. Asuimme mahtavien kokoomuslaisten maanviljelijöiden perillä. Kärkölässä oli ainakin tuolloin, muistan, Suomen suurin keskimääräinen tilakoko. Äiti ja isä ystävystyivät Kirvun siirtolaisten, evakkoperheen, Ollikoiden kanssa. Toki Risto ja Marjatta Salonen lähinaapurimme olivat isotilallisia, ahkeria ja aina töissä. Taisi Risto Salonen olla kokoomuslainen valtuutettu, mutta heistä minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana. Saloset olisivat tulleet isän hautajaisiinkin, jos olisivat saaneet nopeasti lomittajan. Minun tehtävänäni oli tiedottaa isän kuolemasta entisille naapureille ja talonväelle Multamäille enkä tajunnut, että se olisi pitänyt tehdä heti, kun hautajaispäivä oli tiedossa.

Mörttisen tytöistä en pitänyt. Vanhin heistä oli fiftari ja minusta semmoinen tuntui ... no kerroin jo yllä, mitä mieltä olin äärioikestolaisista Amerikan ihailijoista. Rauhamaan Anne oli kiva, en muista hänen pukeutuneen typerään pönkköhameeseen ja piikkareihin. Oli minulla kirpparipiikkarit ainakin kesällä 1987, mutta olin joka tapauksessa ihan eri genreä.

En sanonut mitään. Istuin vaiti koulutaksin etupenkillä. Nummenkulman parempiosaiset istuivat takapenkillä. Taksi haki minut Nummenkulman perältä ensimmäisenä. Mörttisen Anneli ja Leena sekä Rauhamaan Anne tulivat kyytiin postilaatikoilta. En tajua, mikä idea oli siinä, että Vuorimaan posti tuli Mörttisten ja Rauhamaiden risteykseen. Jotenkin siinä oli taustalla se, että Vuorimaan tilalla ei perinteisesti ole oltu hyvissä väleissä Salosten kanssa. En tiedä, meillä oli heihin hyvät välit. Minä kävin joskus Salosten navetassa harjaamassa lehmiä.

Palaan säännöllisin väliajoin elämässäni Tapio Lepistön ajamaan koulutaksiin, Vuorimaan pystykorvista Niku taisi puraista taksinkuljettajaa takapuolesta, kun tämä kääntyi nostamaan sukseni taksin katolle, sellaisia ovat pystykorvat. Aistin taksissa vain Mörttisten tytöistä lemuavan kanankakan. Se voi olla kuvittelua, sillä koska jostain syystä pidin enemmän Rauhamaan Annesta, en aisti muistikuvissani taksissa sianhajua, Rauhamaat olivat myös seudun varakkkaimmistoa ja heillä oli suursikala.

Helvi Sipilää googlaillessa osuin netissä kohtaan, jossa kerrottiin, että Helvi Sipilän poika olisi hyvinvointivaltion ja sosiaalipolitiikan tutkija Jorma Sipilä. Haastattelin vuonna 1990 Joensuun yliopiston kansatieteilijä Seppo Knuuttilaa huumorista ja Knuuttila lainasi viston mustan huumorin kera sosiaalipolitiikan tutkija Jorma Sipilää, Jorma Sipilä oli tuskastuneena sanonut, että päättäjille on ihan sama, vaikka köyhät söisivät toisensa. Kirjoitin sen juttuun. Juttu oli menossa Kodin Kuvalehteen ja päätoimittaja Maija Alftanin mielestä musta huumori olisi saattanut säikäyttää lukijat, tilaajat ja irtonumeroiden ostajat. Ainakaan markkinointiosasto ei olisi siitä pitänyt. Huumorihaastattelu päjähti sensuuriin ja silloin hämärästi tajusin, että todellisuuden stailaus oli alkanut. Asoista ei saanut enää puhua niiden oikeilla nimillä.

Kylläpäs eksyin kauas Kärkölän kartanoista.

Istun nyt Annan kanssa Iisalmessa Kahvila Hillassa. Käymme kotiin K-Sittarin kautta. Pitää ostaa Pyrylle puruluita. On maanantai-ilta. Julkaisen tämän kirjoituksen tiistaiaamuna ja alan sitten laskea sitä ainokaista palkkaa, joka menee maksuun.

Kävin Kärköläln kirjaston sivuilla. Tämmöinen olisi: ”Tull tos miälehei kirjottaa kirja Kärköläst.” Myös Anna puhuu ilman sanojen loppuvokaaleja. Sen tyttö on oppinut multa.