Ennen jäähyväisiä Sonettiin

su 18.2.2018

Sonetin sana-arvonnan voitti kirjoitusotsikko Ennen jäähyväisiä. Muokkaan eilisen elämänkaarikirjoituskurssille tarjolla olevan kirjoituksen nyt Sonetti-kirjoitukseksi. Sitten alan tehdä kaalilaatikkoa. Matti se aina kantaa jääkaappiin kaalia, vaikka esimerkiksi Maria ei syö kaalia ollenkaan. Onneksi Anna tykkää kaalilaatikosta. En tiedä, millä Marian syöttäisin, mutta ehkä se tässä kirjoittaessa kirkastuu.

Ennen jäähyväisiä

Kun muutimme Pielavedeltä Lapinlahdelle, muutossa auttoi Pielaveden venäläisyhteisö. Ženja Rjabinin tuli omalla autollaan Alapitkälle asti ja muuttoa edellisenä iltana Ženja ja Leonid kantoivat meiltä kaikki tavarat talon pihalle kolmenkymmenen asteen pakkaseen omintakeisen arkkitehdin omistaman puutalon kakkoskerroksesta.

Rakastin Pielaveden-kotiamme. Jokaisessa huoneessa oli pönttöuuni. Keittiössä puuliesi. Asunnon Puustellintien päädyssä oli jättiläismäinen huone, jossa kesällä asuivat Leonidin poika Ljova ja lasten serkku  Kirill. Zinaida-täti asui olohuoneessamme. Se oli elämäni onnellisimpiin kuuluva kesä. Lapsilla oli seuraa. Minä vain kävin töissä ja saatoin istua vessassa ovi kiinni lukemassa Kodin Kuvalehteä. Joka puolella sorisi rakastamani venäjän kieli. Kirill asui meillä pitkälle syksyyn. Mansikkasavotan jälkeen hän vielä keräsi tyrniä Pohjois-Pielavedellä.

Asunnon vessa oli pikkuinen, mutta viihtyisä koppero eteisen nurkassa. Eteisessä oli pakkasilmalla pakkasta. Sieltä johtivat punaiseksi maalatut puuportaat alakertaan ulko-ovelle. Kun Leonid ja Ženja kantoivat tavaroitamme muuttoautoa odottamaan, portaat jäätyivät ikään kuin ne olisi sivelty saippualla. Kävin rautakaupasta ostamassa hiekkapäällysteisiä listoja liukuesteiksi, mutta pakkasta oli niin paljon, että ne hajosivat pieniksi murusiksi muuttomiesten jalkojen alla.

Minua viilsi etiäinen. Tämänkertainen muutto ei johda hyvään. Viimeisen yön Pielavedellä vietimme patjoilla.

Ennen kuin edes pääsimme uuteen asuntoomme, kaikki alkoi mennä pieleen. Vasili-kissa murtautui ulos sitä varten urakoidusta pahvilaatikosta. Kauankos kesti, että kissa oli kynsillään sahannut halki pahvilaatikon teipit ja hyppäsi auton sisätilaan, teki hätäpissat ja asettui milloin olkapäälleni, milloin pääni päälle peloissaan. Minä ajoin autoa enkä voinut muuta kuin toivoa, että katti ei upota kynsiä naamaani.

Alapitkälle saavuimme kissa päässä ja kissankuset sylissä.

Kun tuli ensimmäinen työaamuni, Sitikka ei sanonut edes viu. Meillä oli vielä silloin Zinaida-täti hoitamassa lapsia, joten jätin uinuvan perheeni lämmittämään taloa ja juoksin Puronportintielle etsimään koulubussia. Pääsin työpaikalle, jossa vastaanotto oli tympeä. Minua ei kaivattu sekoittamaan jo muutenkin sekaisin olevaa pakkaa. Muodostin uhkan, se on selvä. Sain myös kuulla siitä, että minut oli valittu työpaikkaan vain, koska kanssani samaan paikkaan hakenut oman kylän tytöksi muuttunut tulokas oli raskaana. Toimitus teki kaikkensa, jotta olisin ymmärtänyt, että en ole tervetullut.

Kun saimme umpijäähän jysähtäneen Sitikan käyntiin, vuokraemäntä antoi meidän ajaa automme vanhan navetan eteiseen. Eteiseen pääsi, kun avasi valtavan korkeat liukuovet. Ensimmäisen kerran, kun avasin liukuovet, toinen niistä huojui hetken ja mäjähti maahan.

Pienellä Alapitkänjärveen pistävällä niemekkeellä oli nyt neljä uroskoiraa. Meidän pystykorvauroksemme kävi tappelemassa vuokraemännän avopuolison suomenajokoiran kanssa. En tiedä, kummanko verta oli pirskottunut hangelle, mutta välienselvittelyn jälkeen Miro ei enää käynyt jäniskoiran kanssa seurustelemassa. Pystykorvalle sen sijaan Miro uhitteli tämän koiratarhan verkon läpi. Miro onnistui varastamaan pystykorvalta jopa hirven sääriluun tarhaverkon ali. En tiedä, miten saattoi onnistua.

Kun ilma hieman lauhtui, teimme lenkkejä lähimaastoon. Pakkasimme tytöt pulkkiin ja ensimmäisellä lenkillä Miro keksi lähteä tutustumaan niemekkeen kolmanteen uroskoiraan. Miro oli naapurin jämptlammin jämptiä puolta pienempi ja niinpä Miro itsevarmuutta uhkuen hyökkäsi sikalan seinään kytketyn koiran kimppuun. Ajattelin, että tästäpä vielä kiva korvausruljanssi käynnistyy, mietin jo, mitä maksaa kallis hirvikoira, ja ryntäsin tappelevien koirien väliin. Revin Miron irti jämptin kurkusta ja mitä tapahtui? Oma koira puri. Peukalohangassani on vieläkin syvä arpi.

Miro tunsi kokeneensa tappion ja meni olohuoneen sohvan alle lopuksi päivää. Naapurin jämpti näytti siltä, että mitään ei ollut tapahtunut. Se vähän puisteli turkkiaan ja siirtyi muina miehinä omien luidensa pariin.

Läksin itse ajamaan terveyskeskukseen. Vasta terveyskeskuksen luukulla aloin itkeä ja kun käärin käteni ympäri kietaisemaani veristä pyyhettä auki, sairaanhoitaja ei sanonut mitään, näytti vain tyypilliseen lapinlahtelaiseen tapaan tympeältä ja epäystävälliseltä sekä hieman ehkä tuhahti halveksivasti. Silloin päätin, että tältä paikkakunnalta on päästävä pois, mitä pikimmin.

Olin jo siihen mennessä tullut tietämään, että samaan aikaan samalle kylälle oli muuttanut ortodoksinen lapsiperhe. Heidät Alapitkän ortodoksiyhteisö oli toivottanut tervetulleeksi kukkapuskin ja "Monin armorikkain vuosin". Mekin olimme ortodoksinen lapsiperhe, mutta toinen meistä oli maahanmuuttaja ja tulimme asumaan vuokralle.

Seuraava syksy oli hyvä omenavuosi. Me olimme kovin köyhiä, koska Leonid vasta harjoitteli maatalouslomittajan työtä eikä saanut kuin peruspäivärahaa. Kuistillemme ilmestyi laatikollinen omenoita. Ilahduimme. Ei meidän perheessä kotimaisia omenoita paljon osteltu. Ne olivat silloin kalliitta, vaikka olisi ollut omenasesonki. Olisiko vihdoin joku ystävällinen meille? Vähän ajan päästä tuli nolo puhelu. Muudan kylän ortodoksiyhteisön jäsen oli toimittanut toiselta ortodoksilta omenoita alapitkäläiselle ortodoksilapsiperheelle,  mutta omenat osuivat väärän ortodoksilapsiperheen kuistille. Omenavälittäjä oli tosiaan anteeksipyytävä: omenat kun pitäisi maksaa. Emme me maksaneet. Minä ajattelin, että ne olivat nyt ne meidän perheelle kuuluneet tervetuliaiskukat ja "Monet armorikkaat vuodet". Ottakoon tiistaiseuran kahvikassasta ja ajatelkoot, että omenat menivät hyväntekeväisyyteen, sille vähävaraiselle lapsiperheelle, jossa on paljon huono-osaisuutta, vammaisuutta, rämä auto ja se mamu. Niin. Kukkapuskaa emme olisikaan voineet syödä.

Aina kun kirjoitin omasta mielestäni hyvän ja perusteellisen jutun, sain haukut. Ensin minut haukkui puhelimessa valtuuston puheenjohtaja, sitten kunnanjohtaja ja lopulta kunnansihteeri kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kunnansihteeri huusi minulle S-marketin parkkipaikan toisesta laidasta ja toisen kerran päätoimittajan välityksellä. Kun kunnansihteeri oli toiseen keraan haukkunut minut, päätoimittaja tuli koppiini vastailmestynyt lehti kädessään levitettynä, läväytti lehden nenäni eteen ja huusi korvaani: "Mitä sinä oikein lehteen kirjoittelet?"

Kävelin toimituksesta ulos ja ajoin paniikissa Vuorelan Teboilille. Parkkeerasin auton kohti kumpuilevaa peltomaisemaa, koetin saada hengityksen tasaantuaan ja mietin, ajanko rekan eteen vai kallioleikkaukseen. Sinä päivänä en palannut töihin ja parin kuukauden päästä ostimme talon Siilinjärven Pöljältä.