
Ma 1.1.2018
Seison Helsingin rautatieasemalla. Odotan tulevaa aviomiestäni. Hän on tulossa Kuopiosta. Olen muuttamassa aviomiehen luokse syksyllä. Olemme jo kihloissa ja hääpäivä on päätetty. Minulla on ylläni taikamekko.
En ole aivan varma muistikuvieni paikkansapitävyydestä, mutta muistelen pakanneeni taikamekon siniseen matkalaukkuuni, kun olin palaamassa takaisin Suomeen Moskovasta opiskeluvuoden päätteeksi. Mitään muistikuvaa minulla mekon - tai hamehan se oikeastaan vain oli - ostamisesta ei ole. Saattaa olla, että ostin sen luostarikäyntiä varten.
Ystäväni valokuvaaja Aleksander Fedorenko, ukrainalainen, ei elänyt pelkästään valokuvauksella. Hänen oli hengen pitimikseen vedettävä turistikierroksia muun muassa Danilovskin luostarissa. Saadakseni ystäväni opastuksen luostarissa minun oli hankittava itselleni hame.
Aleksander pongasi minut kirjakaupasta Dom Knigistä. Olin ostamassa Aleksandra Kollontain elämäkertaa, tiedättehän Aleksandra Kollontain, venäläisen kommunistin ja feministin, joka oli menševikki ja suhtautui siis varauksella bolševikkeihin? Kollontai perusti alku-Neuvostoliitossa Kommunistisen puolueen sisäisen kriitikkoryhmän Työläisten opposition ja oli NKP:ssä vasemmalla. Itse Lenin kuitenkin hajotti ryhmän ja sen jäsenet joutuivat poliittisesti tuuliajolle. Stalinin aikaan Kollontai, jonka äiti oli suomalainen – Masalin omaa sukuaan -, pelastautui diplomaatiksi Norjaan, Meksikoon, takaisin Norjaan ja lopulta Tukholmaan. Hän oli maailman ensimmäinen nainen suurlähettiläänä, ilmeisesti hän sen vuoksi selviytyi Stalinin vainoista.
En minä näitä asioita silloin Dom Knigissä elämäkertaa ostaessani tiennyt. Tiesin vain sen, mitä Kollontai oli sanonut seksistä; sen pitäisi olla yhtä luonnollista kuin joisi lasin vettä.
Ystäväni Aleksander huomasi pian, että oli saanut minusta aivan väärän kuvan kirjakaupan jonossa. En minä mikään intellektuelli ollut, vaikka olin jo ennen Moskovaa opiskellut vuosia yliopistossa. Olin niin tietämätön kaikesta kuin länsimaalaisessa yltäkylläisyydessä elänyt ja kaikin puolin pilalle hemmoteltu kympin koulutyttö saattoi olla. Kommunismista en tiennyt tuon taivaallista, feminismistä jotakin, se tosin oli 1980-luvun lopun Suomessa muuttunut omituiseksi sisäänpäinkääntyneeksi kuukautismystiseksi touhuksi, jossa hymyttömät naiset leukaperät kireänä syventyivät emättimiinsä spekulat tanassa. En oikein kokenut Tampereen yliopistomaailman tiedostusryhmiä omikseni. Olin kuin ortodoksijuutalainen näyttelijä Sascha Cohen kazakstanilaisena reportterina elokuvassa Borat. Mielestäni paras kohtaus elokuvassa oli, kun kazakstanilainen reportteri joutuu tiedostavien amerikkalaisfeministien rinkiin.
Aleksander Fedorenko päätti alkaa koulutukseni ja komensi minut ensimmäisenä tutustumaan venäläiseen ortodoksisuuteen. Hän saneli, että luostarissa naisten tulee peittää päänsä liinaan ja käyttää polvien alle ulottuvaa hametta. Liina-asia oli helppo ratkaista. Minulla oli talvitakkina musta miesten villakangaspomppa ja käytin sen kanssa aina venäläistä kukkahuivia. Huivi oli iso kuin pöytäliina, joten saatoin kääriä punkkarin puolikaljun pääni siihen. Hame oli iso ongelma. Minulla ei ollut Moskovassa mukana yhtään hametta. En ehkä edes omistanut yhtäkään sellaista. Moskovassa elettiin vaihetta, jolloin NKP:n edustajat keskustelivat siitä, mennäänkö markkinoille vai ei mennä, ja kaupat olivat tyhjillään. Jostain minä taikamekon kuitenkin luostarikierrokselle taioin. Ehkä käytettyjen tavaroiden liikkeestä, josta instituutin opettajat ohjasivat minua etsimään talvivaatteita bahrainilaiselle Abdulille. Hän ja pari muuta maanalaista kommunistia pakeni Persianlahden sotaa instituuttiimme, se oli geologi Ilja Gubkinille nimetty kaasu- ja öljyinstituutti. Bahrainin lisäksi pakolaisia tuli ainakin Arabiemiraateista, sieltä instituutille saapui täysin afrikkalaisen näköinen nuori mies, nimeä en muista, ehkä Arabiemiraateissa työskennellyt afrikkalainen siirtotyöläinen, kommunisti. Yllään pakolaisilla oli pelkät farkut, paita ja jotkut epämääräiset sandaalit. Moskovassa oli yli kolmekymmentä astetta pakkasta ja kun instituutille sellaisella säällä ei tullut ketään muuta kuin tunnollinen suomalainen minä, eihän meilläkään suomalaisissa kouluissa ollut pakkarajoitusta, liikuntatunneista sanottiin, että yli viidentoista asteen pakkasessa ei hiihdetä, yli kolmekymmentä astetta pakkasta ei ollut meille mitään. Niinpä antoivat opettajat minulle tehtävän. Persianlahden sodan pakolaiset oli vaatetettava. Sain mukaani pari käytettyjen vaatteiden liikkeen, komissionnij magazin niin niitä sanottiin venäjäksi, osoitetta ja palelevan Abdulin.
Abdul sai talvitakkinsa. Itselleni ostin vihreän naisten talvitakin, jossa kuvittelin olevani kuin venäläinen aatelisnainen amerikkalaisimelässä elokuvassa Tohtori Živago. Puuhka minulta puuttui enkä sellaista saanut koko opiskeluvuonna, vaikka olin tutustunut Moskovassa virolaiseen turkiskauppiaaseen Ert Eelmetsiin.
Ostin kaupasta myös ihmeen monikäyttöisen taikahameen, jossa oli putkimallinen musta yläosa. Yläosaan oli ommeltu violetista kankaasta liehuva helma. Hame oli tarkoitettu pitkäsäärisille moskovalaiskaunottarille – ei persejalkaisille tšuhonka-naisenkuvatuksille, josta hädin tuskin normaalioloissa erotti, onko kyseessä mies vain nainen.
Bahrainilainen Abdul olikin ihmeissään kanssani. Minulla on hänestä valokuva, jossa hän katsoo ihmeissään meikkaamistani ja kysyy englanniksi, totta kai, sitähän me ulkkuopiskelijat keskenämme puhuimme: ”Miksi omenapuun pitää olla päärynäpuu ja päärynäpuun omenapuu?”
Ukrainalaisen Aleksanderin kanssa puhuimme venäjää. Aleksander osasi puhua venäjää tarpeeksi hitaasti ja selkeästi sen vuoksi, että hänellä oli ollut monta vuotta chileläinen tyttöystävä. Chileläisestä tyttöystävästä sain takautuvasti tietää, että hän oli posliiniajeltu jo ennen kuin se oli globaalia muotia. Aleksander kertoi nimittäin, että oli kuin olisi siilin päällä tasapainotellut, kun latinalaisamerikkalaiset ihokarvat kasvoivat sängelle.
Uusi taikahameeni ulottui puolisäären alapuolelle. Se oli ihan säädyllinen luostarisotisopa, vaikka helman violetti väri oli ehkä hieman liian räikeä.
Tunsin itseni tärkeäksi kuin vakooja luostarin turistikierroksella.
Aleksander vei minut myös vähän ränsistyneeseen luostariin Moskovan liepeillä, jossa oli teloitettu aikoinaan itse Berija. Hän piti minulle pitkiä ja polveilevia luentoja siitä, kuinka aitovenäläinen kansantyyppi on kuin hän itse; pitkä hoikka varjagin jälkeläinen, jolla on vehnänvaaleat hiukset. Ja Kiovastahan alku-Venäjä on - Kiovan Rusj.
Vaikka kuinka koetin venyttää lukuvuottani Moskovassa, oli Suomeen joskus palattava. Istuin Helsingin rautatieasemalla kirjaimellisesti matkalaukun päällä, sisälle mahtui myös luostarikierrosta varten ostamani taikahame. Minulla oli kämppä Taka-Töölössä, mutta ei edes lakanoita tai tyynyliinaa, tyynystä, peitosta tai patjasta puhumattakaan. Aikaisemmin Suomeen tullut opiskelukaverini Nanna toi minulle isänsä kanssa kotoaan patjan ja peiton. Huonekaluni, ne vähäiset, joita opiskelijalla oli ollut, olivat mikä missäkin. Kirjani, ainoa huomattava omaisuuteni, olivat vielä Tampereella.
Vihasin Helsinkiä, vihasin sen kylmää ja muka urbaania coolmeininkiä. Niinpä pikapikaa olin järjestänyt itselleni avioliiton ja tulevaisuuden provinsiaalisessa Kuopiossa ja siinä minä seisoin ja odotin rautatieasemalla tulevaa aviomiestäni.
Taikahameesta olin tehnyt taikamekon. Koska Suomen kesässä melkein nilkkoihin asti ulottuva hörselöhame olisi ollut lähinnä koominen, vedin hameen putkiosan rintojeni yli kainaloihin asti; ja voilá minulla oli tiukka vartaloa myötäilevä hihaton minimekko. Tunsin itseni tyylikkääksi mustissa sukkahousuissa, mustissa avokkaissa ja orastavat allipaasikiveni peittävässä Kino-merkkisessä bolerossa, mustassa hihallisessa liivissä, joka ulottui vain puoleen selkään – kaikki vaille kolmikymppiset entiset punkkarit ostivat Kino-merkkisiä vaatteita, kun olivat keskiluokkaistumaan päin eivätkä enää kulkeneet revityissä ja tussilla tuunatuissa teepaidoissa.
Omasta mielestäni en näyttänyt lainkaan suttuiselta huoralta.
Marssin aseman läpi laiturille. Minut pysäyttää keski-ikäinen mies ja kysyi, paljonko maksan.
Äimistyn. Ja samalla minun käy sääliksi miestä. Minä olen vastassa aviomiestäni, minulla on edessäni kaikki tulevan avioliiton ilot ja hekuma, se varmaan näkyy pitkään matkaan. Tekee mieli itkeä miehen puolesta. Tasan eivät käy onnen lahjat. Toiset joutuvat ostamaan seksinsä.
Koetan olla mahdollisimman empaattinen ja myötäelävä, jotta miehelle ei tulisi nyt ainakaan minun takiani myöhemmin potenssiongelmia.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]