Pia Valkonen

Budapest

Rakkaus Niiku

su 21.1.2018

Olen ollut Budapestissa kaksi kertaa. Vuonna 1987 menin junalla Lontoosta kanaalin alitse ja Euroopan läpi Unkariin. Olimme Oili Partasen (nyk. Orispää A-Studio) ensin Lontoossa ja sitten Edinburghissa, minkä jälkeen Salosen Marita (Pilkku-Tuotanto Oy) ja Oili jatkoivat Irlantiin ja minä Budapestiin. Toisen kerran lensimme Partasen Oilin kanssa Prahaan ja matkustimme Budapestista junalla Suomeen.

Edellisenä kesänä teimme Juha Akkasen kanssa samantyyppisen puoli-interrailin lentämällä Varsovaan ja matkustamalla junalla Krakovan kautta, sitten Tatra-vuorten yli Tsekkoslovakiaan, Slovakian puolelta edelleen Prahaan ja Prahasta junalla Suomeen.

Ilmassa oli poliittisen muutoksen tuntua, vaikka me toisaalta siitä vähät välitimme. Tai no, olimmehan me olevinamme Itäblokin älymystön tuntijoita, sillä olimme kaikki lukeneet Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden. (Sellaista elämäni muuten oli, sietämättömän keveää, ennen Leonidia ja lapsia. Sisällyksetöntä. Olin sietämättömän vapaa, tausta oli turvattu, mutta koko ajan jotain puuttui. No, Maria ja Anna puuttuivat.)

Välitimme toisaalta itäblokin maiden poliittisesta tilanteesta sillä tavoin, että otimme ilon irti muutoksen ilmapiiristä ja matkustimme kaatuvien sosialististen järjestelmien raunioille kerta toisensa jälkeen. Prahassa tiukkasin taiteilijan pojalta Andrej Brozilta, älykköpojalta Jakubilta ja kokonaiselta prahalaiselta punkbändiltä, miksi Tsekkoslovakiassa ei ole ollut vallan keikausta  Muistan, kuinka Jakub hymyili: "Ei ole tarvetta siihen." Tsekkoslovakia irtautui Neuvostoliitosta tavallaan viimeisenä ja lopulta hajosi Tsekiksi ja Slovakiaksi. Harmittaa, että ei Tatra-vuorten ylittämisen (puhkuvalla sähköjunalla) jälkeen tullut pysähdyttyä esimeriksi Bratislavassa. Tosin se olisi ollut teollisuuskaupunki ja me halusimme kaikkien 1980-luvun eksistentiaalisten mustiin pukeutuvien länsimaisten kärsijoiden mekkaan, Prahaan.

Elokuussa 1989 DDR:stä oli päästetty väkeä Unkariin, toisin sanoen Unkari avasi maiden välisen rajan, Berliinin muuri murrettiin 9. marraskuuta ja me vietimme Budapestissa lähes koko syyskuun 1989.

Matti tekee keittiön pöydän ääressä pizzaa tätinsä 80+-vuotisjuhlille. Pöytä tärisee niin, että ei voi kirjoittaa. Eilen kirjoitin koko päivän elämänkaarestani pientä öh tunnelmapätkää öhhhhöhhöhhöö otsikolla Oleg, Jevgeni ja Leonid.

Leonidhan siinä on merkittävä. Anna istui eilen huoneessaan kasvonaamio päällä ja aamutakki yllä jalka toisen polven yli heitettynä ja rutisteli teepussia kuin isänsä. Ihan sama asento! Annakin muisti, että isä aina istui näin. Kirjoitus alkaa Venäjän rajalta ja rajamiehestä, joka oli kuin sonnimullikka ja kertomukseen jostain syystä tunkeutui Jevgeni, ammattisotilas, joka oli asevelvollisena kiertämässä Berliinissä Spandauta, kun siellä vielä istui Rudolf Hess.

Semmoisetkin ihmiset minulla on ollut kunnia tuntea. Tyypit vain tulivat kirjoitukseeni. En voinut sille mitään.

Sonetin pikkulappusanoilla kirjoittaminen on siitä mukavaa, että ne rajaavat ajatusta. Eilenkin olin vähällä eksyä siihen, kuinka Lasse vietti monta kuukautta Konevitsan luostarissa keskellä talvea ja luostarin väki kyseli minulta jälkikäteen, onko Lasse ehkä kuuro. Lasse oli hiljainen suomalainen mies ja muistan ihanat - pienellä tarkalla käsialalla - kirjoitetut kirjeet, jossa hän kuvaa öh tunnelmiaan, mukana hänellä luostarissa oli vain "Hakkaraisia", ortooksiteologi Jarmo Hakkaraisen pidäkkeetöntä tajunnanvirtaa, joista tuli Lassen ja minun välisessä huumorissa käsite: "Hakkaraiset". Lasse myös tarkasteli luostarin laapustavia hanhia ja mietti, onko hänelssä itsessään jotain samaa. Lasse piti muuten eniten miehistä, paljoa siitä ei jostain syystä puhuttu, en tiedä, miksi. Lasse kuoli minun syntympäivänänäi 16. lokakuuta 2009. Jossain kirjoituksessa muistelin, että vuonna 2006. Se oli kuitekin Aamun Koiton vuoteni, sillä Lassen muistotilaisuudessa oli Hyvärisen Petteri enkä tuntenut häntä vielä vuonna 2006. En ole vieläkään kysynyt, mistä Petteri Lassen tunsi vai oliko kyse samanlaisesta kuviosta, jolla Reitun Jalmari joutui Konevitsa-talkoisiin. Paulon mamman Jussilla oli komea harmaa parta. Myös Reitun Jalmarilla oli komea harmaa parta, lienee vieläkin. Joskus olen kovin huolimaton havainnoissani ja aloin automaattisesti seurakunnassa tervehtiä Jalmaria Paulon Jussina. Sitten kutsuin Jalmarin johonkin kahvituskekkeriin niin ikään Jussina ja kilttinä miehenä Jalmari totteli. Näin saimme hyvän toimijan joukkoomme!

Koskelan Jussikin oli mukana Lassen muistotilaisuudessa ja Leonidkin vielä. Olimme niin kuin alkuperäisellä perhekokoonpanolla, alkuperäisperheenä siellä.

Tässä eiliset runoni, osin nämä kirjoitti uskon sisareni Raili, kollektiivista kirjoittamista sellainen, Sonetissa lapuille kirjoitetut sanat ovat kursiivilla, edellisellä kirjoituskerralla unohdin niistä koiran:

Vapauden kaipuu

Jos minulla ei olisi koiraa. Tai kahta koiraa. Ja kahta kissaa. Aviomiestä, vammaista lasta, masennusta.

On vielä aikaa. Ehkä aurinkonen tammikuu tänä vuonna ehtii.

Tai ensi vuonna.

Lähtisin kanssasi vaikka mihin, jos ei olisi. Koiraakissaa, masennusta, maniaa, epävakautta. Marsuja meillä ei sentään enää ole. Tai lähtisin, jos olisin ihantäysin epävakaa. Lähtisin, mutta silti haluaisin pitää masennukseni, maniani, epävakauteni, kissani, koirani, lapseni, firmani. Kaiken. Istua kaikilla palleilla. Olla murrosiässä ja vaihdevuosissa. Raskaana ja synnyttänyt, koko ajan kuumassa linjassa.

Aika ajoin tietenkin tuntuu siltä, että minäkin kuolioidun. Täällä. Näillä seuduin.

Ei tähän auta tupakanpolton lopettaminen, ei auta.

Varsinkaan jos ei ole sitä koskaan aloittanut.

Vanha alku, uusi mies. Niinhän minä toimin kaksikymmentä vuotta sitten vai oliko se kymmenen, viisitoista.

 Usko, vittu, usko! Ittees tai Jeesus tulee. Jostain löytyy portti. Olikohan tässä nyt kaikki? Sanat.

Toinen vapauden kaipuu

Olen kohdellut kaikkia aviomiehiäni kuin koiraa. Hae kaupasta kahvia, tuo maitoa, vie roskat, nouki sukat. Häntä en kohdellut kuin koiraa, sillä Hän teki meillä kaikki kotityöt. On varmaan vielä aikaa hankkia uusi mies, mutta mitä sitteni? Vapauden kaipuu on kuin tupakanpoltto. Siitä ei taida päästä eroon ennen kuin kuolioituu. Usko, ei uskominen ole ollut minulle koskaan ongelma! Ainahan olen uskonut. Mutta jos jotain yhdessä päätetään, olen se minä, joka potkin portit rikki. Aurinkoista tammikuuta toivoin jouluna ja olisipa minulla hyvin kuumat linjat. Eivät ole, kun ovat vaihdevuodet.

Johannes Ekholm Rakkaus Niiku

Aamulehden kriitiikko oli kirjoittanut Johannes Ekholmin Rakkaus Niiku -romaanista seuraavasti:

"Kolmekymppiset ovat kasvaneet maailmaan, josta pätkätyöt, ironia ja päihteet kahmaisevat niin suuren osan, että kokonaisten tarinoiden (tai minuuden) rakentamiselle ei ole aikaa, eikä ehkä edes tarvetta. Paras tapa kuvata kaaosta on rehellisen säälittävät sirpaleet."

https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/arvio-esikoisteos-on-reilun-neljansadan-sivun-oksennus-kolmekymppisten-sukupolven-kokemusta-niinku-23932948/

Osin nykyisten viisikymppistenkin elämä meni noin. Minun ikäpolveni vain ei halua puhua siitä. Maria pitää herättää, en ehdi muuta. Kumma väsymys. Ihan kuin aivojen tilalla olisi tänä aamuna ollut märkää pumpulia.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi