Masennuskirja

to 28.12.2017

Nimipäivä. Matti ei muistanut sitä, koska joskus Johanneksen nimipäivä on ollut eilen Hannun-päivänä 27.12. Tällaisen selityksen sain äsken. Sitten Matti otti esille vuoden 1965, syntymävuoteni, almanakan ja näytti; ei ole kalenterissa tällainen nimi kuin Pia. Ei muuten ole nytkään, joten ehkä minulla ei ole nimipäivää lainkaan. Kalenterissa on Piian päivä tänään.

Niin.

Sellainen olo minulla on ollut koko sen ajan, kun olen asunut Lapinlahdella. En ole edes olemassa.

No ei vainenkaan. Ei tämä nyt näin synkkää ole. Itse asiassa hilpeätä. Minä sanailin aviomiehellni takaisin, että niin niin. Matti Johannes, Hannu, Hannes, Vihannes.

Odotimme koko eilisen päivän auraajaa niin, että Matti ei uskaltanut edes K-Raudassa käydä. Tulihan se. Kello 4.20 tänä aamuna. Valot sammuivat, talo tärähti ja ikkunalasit helähtivät. Minä heräsin. Ja olen siitä lähtien odottanut, että voisin nostaa Marian työhuoneestani aamiaiselle. Pitäis päästä töihin. Pitäis tarjous tehdä. Meillä olisi kyllä ikivanha läppäri, jonka voisi asentaa verkkoon yläkerrassa. Ettei tarvitsisi aina lapsen koululomilla jonottaa työpaikalle. Voisin tehdä töitä yläkerran ison ikkunan ääressä ja ihailla uuden auraajamme auran jälkiä.

Mutta kun ei osata sitä verkkoon asentamista itse.

Voisin ihailla aurausjälkeä aina silloin, kun ne sattuvat syntymään. Kunta kilpailutti tämän nurkan auraukset sillä seurauksella, että me jäimme ilman Tmi Eino Kääriäistä. Käytännössä kokonaan ilman aurausta. Lisäksi uusi halpisauraaja pyöräyttää meidän tontin suuaukolla traktorinsa sillä tavoin kuin huono siivooja nurkat. Pyöreästi. Kuulema asialla on poeka. Poekaa on kuitenkin vaikea opastaa, sillä auraa aina säännönmukaisesti kello 23 jälkeen tai ennen kello 5:ttä aamulla.

Matti soitti eilen todennäköisesti poejjan isälle, jonka tarjouksen kunta oli hyväksynyt. Auraussopimus vaikuttaa olevan kovin väljä, sillä yrittäjä ei tuntunut tietävän, mitä tarkalleen ottaen oli kunnan kanssa sopinut. Minä olen omin pikku kätösin hoitanut aurauslaskun jyvityksen sen jälkeen, kun mylly-yrittäjä lähti Käsityöläisaukiolta ja ensimmäiset vuodet tein jyvityksen ilmaiseksi, sitten lisäsin laskuihin viisi prosenttia ja kun muudan perseaukinen yrittäjä jätti ensimmäisen jyvittämäni aurauslaskun (meille) maksamatta kahdeksi vuodeksi, väliin ehti tulla seuraavakin lasku, kyllästyin: "Vittu, minähän en tätä ilmaiseksi tee."

Lisäsin joka laskuun normaalin rakennusalan yleiskuluprosentin. Sen me aina panemme läpilaskuihin. Elämmehän mekin kommunistiyrittäjät vittukapitalismissa.

Perseaukinen yrittäjä ei voinut maksaa aurauslaskua ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että ei ollut rahaa. Ymmärrän sen. Minä jos kuka tiedän, mitä on yrittää perseaukisena. Se on karua ja vaatii asennetta. Odotin kärsivällisesti. Vierähtivät vuodet - ja yrittäjä lopulta maksoi laskunsa.

Toisin kävi erään toisen yrittäjän kanssa. Ensimmäiset jyvittämäni laskut, joissa ei ollut mitään kapitalistista riistoprosenttia päällä, tämä maksoi kiltisti. Sen jälkeen katsoin, että alkaa olla mies niin huonossa hapessa - ei tuolle voi mitään laskua edes lähettää.

Maksoin kyseisen yrittäjän aurauksen. Tai raksaliike maksoi. Yrittäjä kun toimitti meille sekä kissakaloja että savustettuja lahnoja. Oikeasti! Olen iloinen ja kaipaankin niitä. Kaipaan yrittäjää Meijerin seinustalle selvittelemään kalaverkkoja. Sitä paitsi tämä oli ensimmäinen ihminen Lapinlahdella - kiitos ilmeisesti valistuneiden tyttäriensä - joka tiesti Zeitgeist-liikkeestä.

Sitten yrittäjä kuoli. Alkukesästä. Kunkin aurauskauden lasku tuli aina seuraavan aurauskauden alussa. Yrittäjä oli ollut kuolleena jo puoli vuotta, kun aurauslasku tuli. Arvelin, että eihän tätä voi kuolinpesälle lähettää. Kuolinpesäkin lienee jo selvitetty ja minä olin ostanut työttömien kirpparilta yrittäjästä muistona DDR-läisen maitokannun ja kulhon. Lisäksi lasteni biologinen isä keräsi aina marjat Työsuhde-kerrostalojen pihalla olleista viinimarjapensaista, jotka olivat yrittäjän sinne alunperin istuttamat. Niinpä maksoin taas toisen yrittäjän auraukset raksaliikkeen tililtä postuumisti.

Mietin, onko Teppo Kulmalan Radio Tuupovaara viitonen sittenkään masennuskirja. Aloitin sen uudestaan. Paljon siinä puhutaan rahapulasta ja Kulmala kirjaa tunnollisesti, että nyt on kuusi ja puoli vuotta eletty raittiutta. Viinanjuonti, oluttuopit alkavat esiintyä hänen unissaan, rikkinäiset viskilasitkin. Ihanaa, että ei tule sen kummempia viinanjuontikuvauksia. Aila Meriluodon vanhuuden päiväkirjat olivat nimittäin melkoista päihdekertomusta. Minulla oli koko ajan pää kipeä ja oksetti, kun niitä luin. Herramujee, millaisen määrän runoilija ja hänen viimeisin miehensä kiskoivat viinaa.

Voi, että miten jaan kirjailijoiden rahahuolet. Kari Levola, joka joutuu olemaan - apurahan ja kirjastokorvauksien välillä - ilman rahaa melkein panikoi, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että on paatunut, tässä kohtaa nauratti: "Laskuja posti kantoi melkein päivittäin, mutta siinä kantoi ja sinnepä pääsivät laskut odottelemaan päiviä parempia kaapin perälle."¹

Näin me yrittäjät ja yrittäjähenkiset. Kokeilkaapa te siellä suojatyöpaikoissanne, saatana, tätä. Ai niin. Pekka Ervasti, joka oli mukana kirjoittamassa Mäntyniemen perässähiihtäjiä ja kirjoitti (vai liekö ollut toinen kirjoittaja Timo Possunnaama Haapalainen) meistä maaseudun vekselivetoisista yrittäjistä. Ylimielisesti. Pekka Ervastin kunniaksi on kuitenkin sanottava, että hän vastasi kiukkuiseen sähköpostiini ja kertoi itse olevansa - öööö Kuhmosta tai Kuusamosta. Siitä tulikin mieleeni, että heebo on nyt ostettu ulos Ylestä ja kirjoitti kirjan Paska reissu, mutta tulipahan herkuteltua. On kait free lance -yrittäjä. Tottahan yrittäjän tulee toista yrittäjää tukea ja ostin Ervastin erikoisen eräkirjan ja annoin sen kummipoikani äidille joululahjaksi. Saatteksi kansilehdelle kirjoitin, että tällaisen kirjan olisin minä halunnut kirjoittaa ja sivulta 52 alkaa kaunis rakkaustarina. Siinä pariskunta hymmertää kanootteineen äärimmäisissä oloissa, mutta antaa toisilleen tunnustuksen.

1. Teppo Kulmala Radio Tuupovaara 5 s. 51