Pia Valkonen

Lähmäännyin keittiön sohvalle eilen illalla

su 3.12.2017

Voi että harmittaa. Jäin makaamaan eilen keittiön sohvalle ja selaamaan Elisa viihdettä. Siellä tuntuu olevan koko Jaques Tatin tuotanto. En tosin avannut niistä yhtäkään, vaan täysin omituisen ja vastenmielisen elokuvan inhoamaltani 1980-luvulta: Kummitäti.

Niinpä niin. 1980-luku todellakin oli historian ällöin aikakausi. Olen puolivälissä 1980-lukua elämänkaarikirjoittamisen kurssilla enkä millään tahdo päästä alkuun. Olen kirjoittanut ylioppilaaksi ja yritän Tampereen yliopiston toimittajatutkintoon säkällä tai luontaisella lahjakkuudellani avaamatta pääsykoekirjoja. Enhän minä yliopistoon sillä tavoin päässyt. Kolahti pieneen itsetuntoon, joka oli päässyt Puumala-lehden kesätoimittajana paisumaan. Jouduin tyytymään Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjaan ja sinnekin pääsin varmaankin viimeisten valittujen joukossa.

TV-linjalla oli niin upeita tyyppejä! Kolaus, kolaus, kolaus sekin. Ensin on omassa viitekehyksessään jotain ja sitten vain pieni murunen muiden upeiden tyyppien joukossa. Siperia opettaa, mutta se Kummitäti. Elokuvaa mainostettiin Elisa Viihteessä sillä, että kaksi naista lähtee risteilylle tutustumaan erotiikkaan. Minä heti kelaamaan elokuvaa, jotta olisiko siinä seksikohtauksia.

Ei ollut. Hyppäyttelin kaukosäätimellä. Ehkä erotiikaksi on ajateltu sitä, kun toinen elokuvan päähenkilöistä pöllii laivan ylellisyyskaupasta ensin hajuvesiä ja sitten joitain hienoja viinapulloja. Tooooosi eroottista ja paheellista!

Mitäpä muuta voi olettaa vuonna 1987 tehdyn? Sameaa ja tuhnuista valtavin olkatoppauksin, kuten kyseisellä aikakaudella muutenkin.

Kummitädin pikakatselun jälkeen - olennainen tuli esille viidessä minuutissa hyppäyttäen - aloin katsella Doc Venturesin dokkareiden jälkikeskusteluja. Ali Janghari ja Helena Eronen keskustelivat jostain leffasta, jossa oli Pohjois-Korea. Siitäpä James Hirvisaaren avustaja saikin aiheen voihkia, että voi voi voi kun se Pohjois-Korea. Mitäpä lisäarvoa semmoisessa on? James Hirvisaaren avustaja sanoi joitain ihan hyviä pointteja, kuten sen, että James Hirvisaari päästellessään Harjavallan suvakkihuorista, jotka jakavat persettä, koettaa saada itselleen samanlaista sananvapauden marttyyrin orjantappurakruunua kuin Jussi Halla-aho.

Mutta sitä en ymmärtänyt, miksi Riku Rantala ja Parta-Buddhalainen Milonoff näyttivät näille heeboille Pohjois-Korea -dokumentin, kun kummaltakin uhkasi tulla vain latteuksia ja itsestäänselvyyksiä. Sekin oli mielenkiintoista, että Ali Janghari ei halunnut oikeastaan puhua Iranista. Hän haluaa niin varjella itsessään koomikkoa. Vakavista asioista puhuminen ei jotenkin .... passannut hänelle. Siis siinä mielessä, että Ali Janghari heti pani päälle stand up -koomikon naamarin, kun Riku Rantala kysyi Iranista ja Ali Jangharin kokemuksista: "Heeeei, mä olin silloin kymmenvuotias!"

Toki Ali Janghari ymmärsi Hakunilan työttömiä. Että Hakunilan ostarilla pyörivät työttömät oikeasti haluaisivat olla töissä ja ansaita itse elantonsa.

Maryam Abdulkarimin ja Juha Pentikäisen uskontokeskustelua en ehtinyt kovin pitkälle katsoa. Ehkä katson sen jossain välissä, ehkä en. Harmittaa, kun hukkasin niin paljon aikaa James Hirvisaaren avustajaan ja Ali Janghariin.

Loppujen lopuksi olisin halunnut selata Väinö Rouvisen grafiikkakirjoja, joita ostimme ihanasta Varkauden Wäinölästä. Haluaisin alkaa piirtää mustalla tussilla semmoisia piirroksia kuin Väinö Rouvisen grafiikka tai Jarmo Husson piirrokset Iisalmen kulttuurikeskuksen kellarissa.

Vaadin ehdottomasti Iisalmeen parempaa näyttelytilaa! Iisalmen kuvataideseuran näyttelyyn minut vei toinen kikattavista ja ihanaisen vapaasti räkättävistä enkeleistä, jotka tanssivat vastaani siivet lepattaen Lapinlahden kirkonkylällä lokakuisena lauantaina, jolloin ei satanut vettä ja jolloin Hannu Väisänen kävi puhumassa epäselviä Anna Ahmatova -näyttelystään.

Kun olimme siinä ja Annakin oli, näyttelysaliin tuli kuvanveistäjä Jussi Aulis. Hänen pienet veistoksensa vai pitäisikö sanoa hitsauksensa keskustelivat Jarmo Husson jotenkin samanoloisten piirrosten kanssa.

Voi kun olisi jossain välissä rakonen piirtää!

Luen Teppo Kulmalan Tuupovaara vitosta viimein. Vasta kun olen sen lukenut, saan hankkia itselleni numero kuutosen odottamaan. Tuupovaara vitosta leimaa vähenevä energia. Ikään kuin teksti ja sen kirjoittaja hajoaisivat ilmaan. Kirjailija eristyy entisestään Tuupovaaran residenssissään. Onneksi osa kuntokomppaniasta pitää yhteyttä, kun kirjailija ei avaa ovea eikä jaksa soittaa puhelimeensa soittajille takaisin. Varmaankin kliinisenä diagnoosina olisi klassinen masennus, varmaan, varmaan, mutta minä arvelen, että Kulmalassa on syntymässä jotain kokonaan uutta.

Kulmaan prosessia, kuten oman Hikimoroni, ei saa nyt liikaa häiritä. Pitää huolehtia siitä, että Hikimoro saa syömistä ja pesee aina välillä hiuksensa, mutta kovin suurilla paineilla ei saa kotelon sisältä kuoriutuvaa aikuista häiritä.

Jännä juttu, kun luen Kulmalan kirjaa, ymmärrän jotenkin omaa lastani.

Nauratti, kun muudan julkaissut kirjailja, sanoi, että kun hän kirjoittaa seuraavan teoksen, ei hän kerro siitä kenellekään, eikä ainakaan ala markkinoida. Seurasin muudatta kirjan julkaissutta sivusta. Oli voimia vievät julkkarit ja joka käänteessä pitää koettaa saada kirjaa esille sekä julki. Kauheaa! Ei minusta olisi mihinkään niin pitkäjänteiseen. Ensin teet työtä monta vuotta ja sitten vuoden tai vieläkin enemmän vielä töitä saman jo kertaalleen synnytetyn työn parissa.

Hattua pitää nostaa. Samaa pohtivat Teppo Kulmala ja kuntokomppanialaiset. Tiina Pystynen kirjoittikin, että apurahan saatuaan piti ensin puoli vuotta lomaa ja alkoi vasta sitten kirjoittaa. Kulmala itse miettii sitä, miksi kirjailija ei voisi sulautua numeroa tekemättä yhteisen elämänmenon soluksi - moninaisuudessa vaikuttavaksi yhdeksi, sivullisuuden, näkymättömyyden ja samalla tärkeän sanomisensa myötä kollektiivin palvelijana. (Teppo Kulmala & kuntokomppania Radio Tuupovaara 5 s. 90)

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi