Kukkasäkki

ke 21.12.2017

Lapinlahden vammaisneuvosto on parasta, mitä tiedän. Eilen olivat vammaisneuvoston pikkujoulut, joissa ensin piti pitää pikakokous ja sitten alkaa laulaa joululauluja. Emme ehtineet joululauluihin asti, sillä kokouksessa kaikki innostuivat puhumaan yhteen ääneen vanhuspalvelujen puolesta. Meni vähän pitkäksi, mutta en puheenjohtajana käynyt rajoittamaan puhetta, sillä minusta ihmisillä pitää olla edes jokin foorumi tai paikka, jossa saa sanoa. Saa sanoa ja vaikka vaahdota.

Ihmisillä on hätä.

Ihan oikeasti! Me kaikki pelkäämme vanhaksi tulemista, sillä emme tiedä, säätääkö seuraava SS-hallitus tai jo ehkä tämä nykyinen SOS-sote-sökeltäjä, lain, jossa jokainen yksinäinen vanha ihminen tai vanhus, jolla on vain vähävaraisia omaisia, saa pyllyynsä eutanasiapiikin heti, kun liikuntakyky menee.

Oikeasti! Aikuisten oikeasti, kokonainen suuri ikäluokka pelkää.

Tai ei koko suuri ikäluokka, vaan sen köyhimmät. Meillä pieniä ikäluokkia edeltävillä ei ole sitä pelkoa. Meidän pelkomme ovat toisenlaiset. Yhä enemmän tulee meitä, joille ei ole kertynyt oikein mitään eläkettä. Meitä ei päästetä työelämästä varmaan koskaan.

Hah. Milloinkahan sitä minä pääsen "työelämään"?

Hih ja hah. Pitäisiköhän kokeilla hieman "työelämää" ja katsoa, onko firman tilillä muutakin kuin 16,85 euroa? Jos emme nyt osallistu esimerkiksi jonkin täkäläisen hankkeen talkoisiin tai Valtimon omavaraiskeskuksen rahoitukseen, syy on tässä.

Eilen kokouksen jälkeen sain pikalähetyksenä säkillisen joulukukkia ja lämpimän voimauttavan halauksen. Suunnittelen jo säkkikukkien uudelleen istuttamista. Pastoriystävättäreltäni joskus monta vuotta sitten saama joulukukka pukkaa taas toiveikkaasti lehteä. Ehkä se kukkii pääsiäiseksi. En ehtinyt sitä siirtää pimeäksi ajaksi vinttiin viileään, joten se luulee, että on kasvukausi taas. Jospa kukkasipuli ei vielä väsyisi.

Uusimmassa Imagessa, joka oli aivan kummasti taitettu, minusta nykynuorisograafikoiden tyyli on ahdistava, oli Sonja Saarikosken, onko tämä nyt se Saska Saarikosken nyxä, voi hyvän tähen sentään tulee ikävä Anja Kauras-Snellmania, Tätiä ja koiraa, sen luin Turkissa Annan meikkaamista odotellessa, hotellin aamiaiskahviossa istuen, ilkkuva juttu siitä, kuinka millenium-sukupolvi hellii ruukkukukkiaan.

Eilen meinasin muuttaa Iisalmeen. Jonnekin kirjaston viereen asumaan. Iisalmessa on mukavaa. Ihmiset ovat mukavia. Näin raportoin bestikselle sähköpostilla ja nyt menen ja kirjoitan toisista häistäni elämänkaarikurssia varten:

"SIIS VOIT USKOA, ETTÄ VIHAAN NOITA. IHAN OIKEASTI TEKI MIELI KIRJOITTAA OSTORESKONTRAN ÄMMÄLLE, ETTÄ TYÖNNÄ NYT VAIN BASWARESI IHAN SINNE SYVÄLLE ANUSAUKON MUTKAAN. Niinpä heräsin viime yönä kello neljä ja valvoin kuuteen asti. Sydän hakkasi ja tuntui siltä, että aivoaneurysma repeää. Taidan panna takaisin viestiä, että jos joudun näpyttelemään laskutuksessa jotain baskawarekoodeja yhtään tämän enempää, panen joka laskun päälle sadan euron pienyrittäjälisän. Kyllähän kaikilla on oikeus uhata meidän paperilaskun haluajia vaikka millaisilla laskutuslisillä. Me käymme vastaiskuun! Baswaret wittuun!

(Kaija Juurikkala on Puoli Seiskan mukaan saanut sekä aivoverenvuodon että aivoinfarktin, eilen ohjelmassa oli hänen valokuvaajapoikansa, ihan oikeasti, mistä tuollaisia vävyjä saisi perheeseen?)

Eilen mulla oli työterveyslääkäri. Maksa-arvot on näistä vitunvitunvitun kolesterolilääkkeistä ja verenpainelääkkeistä ja aivoverenkiertolääkkeistä hieman koholla. Ja halusin seuraavan kontrollin yhteyteen uuden sokerirasituksen.

... tähän kohtaan hieman sensuuria, sensuuria....

Sanoin jotain ää mm juu öö töö joo, ja sitten kuvanveistäjä pelasti minut. Se kertasi toiseen kertaan kysymällä, etkö sinä joskus ollut Lapinlahden lehdessä. Sama keskustelu oli käyty jo kerran suurin piirtein samoin sanoin Teppo Kulmalan jonkun keskivaiheen Radio Tuupovaaran julkkareissa Iisalmen kirjastolla muutama vuosi sitten, mutta ei haittaa. No niin. Juu, sanoin, että anteeksi, olinhan minä ja sinua koskevassa jutussa tapoin jonkkun opettajistasi. Siinä mun kuvanveistäjä Lapinlahden taidemuseossa ollutta näyttelyä koskevassa jutussa oli virhe, haastattelin tätä ja tämä mainitsi joitain taideopettajiaan tai esikuvia, en muista tarkkaan, miten se oli, mutta yhden panin niistä jo edesmenneeksi. Hävetti. Haastateltava soitti mulle jutun ilmeistymisen jälkeen ja kylläkin ihan ystävällisesti huomautti asiasta. NO. NIIN. Kun minä olisin silloin halunnut tehdä hänestä täydellisen jutun. Niin kuin ihan ilman yhtään virhettä. Perkele.

Kun taidejuttu ilmestyi, olin jo tekemässä Nerkoolta kyläjuttua ja oli joulukuun pimeimpiä päiviä. Oli itsenäisyyspäivän tienoo eikä ollut lunta. Kyläjutun viimeisiä haastatteluja tehdessä tunsin, kuinka kurkku tuli kipeäksi, sen jälkeen tulivat lihakset kipeäksi. Hädin tuskin jaksoin ajaa Harjamäkeen hakemaan Annaa ja Mariaa päiväkodista ja sieltä takaisin Pöljälle kotiin.

Minuun nousi neljänkymmenen asteen kuume. Kohta Annakin oli kuumeessa. Me aina sairastuttiin Annan kanssa yhtä aikaa. Leonid meni ihan tekemättömäksi, kun pelästyi niin. Pyysi Riistavedeltä meille apuun Rogozovin Ljuban ja Sashan.

Minä en muista oikein mitään, mitä itse asiassa Rogozovit meillä tekivät. Ilmeisesti rauhoittelivat pelkäävää Leonidia. Leonidin toinen vaimo (minä muuten olin kolmas) oli kuollut sen syliin, kun sydän pysähtyi. Se oli varmaan yliannostus, mutta sitähän Leonid ei myönnä. Sanoi vain, että kun vaimolla oli ollut lapsena jokin sellainen onnettomuus, että sillä oli selkärankavaurio, oli vaimo jo valmiiksi riippuvainen morfiinista. Joo kuoli, kun sydän pysähtyi.

Silloin kun Marian istukka irtosi ja mulla oli sisäinen verenvuoto (ei vuotanut ulos mitään), muistan vain, kuinka lopulta vajosin keittiön pöydän viereen ja Leonid koetti nostaa mua elolle ja hoki venäjäksi, älä nyt sinä kuole, älä nyt sinä kuole.

Sen muistan, että kun kuume oli korkeimmillaan, Matin ja Liisan työsuhdekännykkä soi. Siihen soitti kuvanveistäjä Jussi Aulis ja minä olin kuin olisin ollut jonkun vakuumin sisällä. Muistan sanoneeni jotain. Pyytäneeni anteeksi ja sopertaneeni jotain epäselvää."