Pia Valkonen

Kirjoitusblokki

ti 5.12.2017

Eilen pääsin kehumaan, että minua ei yleensä kirjoitusblokki vaivaa. Kylläpä vaivaa! Kyllä juuri nyt. Pitäisi alkaa kirjoittaa elämänkaarta vuodesta 1985, jolloin olin ensin Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalla sekä pääsin lopulta syksyllä Tampereen yliopistoon. Niin lopulta. Kunhan ensin olin opetellut pääsykoekirjat ulkoa.

Ja sellainen tieto, tiedättehän, valuu kuin vesi hanhen selästä. Ihmettelen sitäkin, kun tässä selailin joitain papereita vanhoilta ajoilta, että olen lukiossa kirjoittanut Santeri Alkiosta. Kun tulin cooliin yliopistomaailmaan Tampereen-metropoliin, aktiivisesti suljin suuni. Mikä Santeri Alkio - en ole ikinä kuullutkaan ja aloin nauraa muiden mukana maalaisliittolaisuudelle ja yrjöilin vasemmistolaisuudelle. Kommunistit - yöööök, puolueet ylipäätänsä yöööök. Halusin niin kuulua joukkoon. Murhasin itseni, vanhempani, taustani. Hävettää niin helvetisti.

Kuulkaas, vuodesta 1985 alkoi yksi vastenmielisempiä Suomen historian kausia. Katsokaa elokuva Kummitäti ja oksentakaa. Elokuva tavoittaa hyvin aikakauden tympeyden. Tajusin asian, kun monta monta joulua sitten katsoimme Matin kanssa urakalla Markku Pölösen leffoja. En enää muista, mikä leffa oli, mutta 1980-luvun ajankuvana oli aivan hykerryttävä kohta, jossa kaksi miesnäyttelijää on kuorrotettu jollain valkealla maalilla ja he nousevat - toinen näyttelijöistä oli Ilkka Koivula - jostain typerästä ammeesta jonkin gallerian estradilta - lattiaan jää jäljet: paljaiden suojattomien jalanpohjien. Aloin nauraa silloin kotikatsomossa niin, että tuvan laipio varmaan rytkyi. Onneksi Maria nukkui silloin vielä lasterissa Annan kanssa. Olisi varmaan sahanpurua varissut hänen sänkyynsä muuten. Mitä äiti nauroi?

Siinä kaikki, mitä niistä supercooleista Jack Helen Bruteista ja muista jäi. Jalanpohjan kuvat lattiaan. Eikä kukaan tajunnut taideperfomanceista hevosen perärei´än vertaa, taas anaali-ilmaus, äh, pöh. Mutta hienoa se oli, juu. Toki on myönnettävä, että oikeasti hienoa oli seurata Helsingissä yo-talon kulmalla - mikähän kahvila se nyt olikaan - kun tanssija Reijo Kela asui kuplassa. Siitä mie tykkäsin! Viikon kestävä tanssinäytös oli profetiaalinen. Ihmiset siirtyivät niihin aikoihin performoimaan omaa elämistään.

Koska kaikki asetetaan näkysälle, pitää näytellä 24h. Se minua nyt juuri vituttaakin keskiluokassa. Somessa ollaan eikä kuitenkaan olla. Somessa näytetään.  Kaikki kuitenkin käyvät paskalla, uskokaa pois! Tästä on kyse myös meidän perheessä. Matti panisi mieluusti sälekaihtimet kiinni, sillä Linnansalmentieltä näkee meidän keittiön pöydälle. Ohilkulkijat voivat laskea, monta perunaa syömme.

Uskokaa tai älkää, minua se ei haittaa. Enemmän minua haittaa sellainen ohikulkija, joka teeskentelee, että ei katso. Sillä eihän katsominen ole sopivaa. Katsokaa, kyllä saa katsoa, saa tervehtiä, ei se haittaa. Minusta se, että katsoo, tarkoittaa sitä, että olen olemassa. Jos ette katso, minua ei ole. Olen vain, kun katsotaan.

Eikä täällä mitään sen kummempaa tapahdu. Sälekaihtimet voivat vallan hyvin olla auki. En hakkaa Mattia. Jos kiroan ja huudankin, teen sen ihan avoimesti talomme pihallakin. Niin kuin eilen. Kun piti lähteä Iisalmeen. Huusin, että saatana, nyt autoon ja sassiin. Ja sitä ennen huusin, en muista, huusinko ääneen, että vittuvittuvittu, miksi Skoda ei ole teltta-autotallissa ja Lada jäätymässä pihalla.

Murra tunnelukkosi

Eilen illalla luin loppuun Kimmo Takasen Murra tunnelukkosi. Minun pitäisi ottaa kädestä nelivuotiasta itseäni, joka Paula-siskon ottamassa valokuvassa huhtikuussa 1970 seisoo selkä vasten Vuorimaan navetan seinää. Minulla on ylläni vähän kikkanaksi käynyt mekko. Ehkä se on tirolilaismekko, jonka ihailemani isosisko, Paula, oli tuonut Itävallasta. Jalassani on kumpparit ja minulla on tapani mukaan kintut paljaana.

Äiti ja isä järkevälle isosiskolleni, Ullalle, kirjoittamissaan kirjeissä koko ajan päivittelevät sitä, kun minulle pienenä sai vaatteet ylle, minä saman tien riisuin ne. Vanhemmat eivät tainneet oikein olla kartalla siitä, että olivat vanhoilla päivillään synnyttäneet hylkeenpoikasen. Minulla on nahan alla rasvakerros ja jos jostain ahdistun, ahdistun siitä, että on kuuma. Niinpä olin valokuvaustakin varten survonut paljaat jalkani vähän aikansa eläneisiin kumppareihin, isovarpaat pullistelivat niistä, ja sinnittelin huhtikuisessa kovassa valossa kintut vähän sinertävinä.

Huvittaa, kun lapsuudenaikaisessa valokuva-albumissa on kuva minusta kovassa pakkasessa Immolan kartanon työläisten yläkasarmin pihalla. Isä on juuri kirjannut Ullan kirjeeseen, mitä sille Pia-R:lle on ostettu: talviulkoilupuku ja paita. Rahasta oli pula. Jossain vaiheessa minulle oli ostettava myös talvikengät, sillä isä ja äiti arvelivat, että pelkissä kumppareissa en selviydy talvesta.

Nyt talvikengät olivat pienet. Lisäksi olin tupattu kuin Michelin-ukko. Kädet sojottivat sivuille kuin jostain pyöreästä männynkävystä tehdystä lastenlelusta. Ilmeeni on kiukkuuntunut. Ihan kuin sanoisin, että vittuvittuvittu, piru periköön kengät. Puristaa, hiottaa, ahdistaa eikä voi liikkua.

Toisessa kuvassa lohnotan rattaissa, joita isä työntää. On jo kevät 1960-luvun lopulla. Olen kuin ylilihava kiinalainen prinssi. Vien tilaa ja vaadin. Olen vaativa lapsi ja vanhempani ovat nääntyneitä kanssani.

Tässä kirjoituksessa tuntuu siltä, että jalkani eivät mahdu kenkiin. Ehkä olenkin luontaisesti ISOKENKÄINEN!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi