
ke 27.12.2017
En tiedä, miten minä nyt niin koukkuunnuin Teppo Kulmalan Radio Tuupovaaroihin. Se tapahtui heti alussa. Ykkösen kansilehdelle olen kirjailijalta pyytänyt omistuskirjoituksen. Siinä lukee Yhteisrintamassa, ystävyydessä 23.3.2015. Meni monta radiotuupovaaralaista ennen kuin älysin, että minäkin voin mennä Iisalmeen kirjanjulkkareihin. Jännä juttu, pelkkä Iisalmeen meno oli minulle kynnyksen takana.
Ehkä Salmettaren saattohoitopäätoimittajana työskentely oli hieman traumaattista. Sitä oli istuminen räjähtäneillä jätelavalta tuoduilla työtuoleilla epäergonomisten työpöytien ääressä - kukaan ei enää Salmettaren alasajovaiheessa toimituksen hyvinvoinnista välittänyt ja pätkäpäätoimittajan vielä vähemmän. En muista edes jyväskyläläisen kokoomusmoukan nimeä, joka tulla tupsutteli Savon Mediat Oyj:n pikkulehtien toimitusjohtajaksi jostain vitun puskasta ja joka pyyhkäisi toimitukseen kätellen kaikki muut paikalla olijat, ilmoituksen tuojatkin, minua hän ei kätellyt, ei katsonut, sivuutti kuin kuivahtaneen kärpäsenraadon ikkunalaudalla. Mitäs tuosta - eihän se tänne jää meitä vaivaamaan kuitenkaan. Muut toimituksesta pääsivät kehityspalaveriin.
Muuten Salmetarta oli kiva tehdä. Ilmoitusjohtaja Tuula Koistinen oli älyn mukava ja sekin nuori naistoimittaja, joka oli ehdottoman uskollinen minua edeltäneelle päätoimittajalle, herätti ärtymyksen lisäksi jopa hellää ymmärrystä. Minäkin olen ollut joskus nuori ja naiiviudessani jyrkkä. Oli jännittävää huomata, että on alaisia, jotka eivät opportunistisesti vaihda puolta, jos johto vaihtuu.
Tai no. Kieltäydyn jyrkästi ajattelemasta ... ei ei en ajattele nyt sitä. Ei suinkaan, ei ei. Ei nuori nouseva narttu pannut lainkaan merkille, että väliaikaispäätoimittajaan ei ole uran kannalta hyödyllistä leimautua. Think positive! Ja täytän kiitollisuuspäiväkirjaa siitä, että olen saanut elää semmoisenkin kokemuksen. Tämä ei ole vittuilua, vaikka vaikuttaa varmaan siltä. En minä Salmettareen (jumiin konserniin) ollut jäämässäkään. Yhdenkin pätkän jälkeen kirkkovuoden ensimmäinen Solea painoi päälle niin, että päätä juilii vieläkin, kun ajamme Iisalmen Sanomien entisen toimitustalon vieressä olevasta liikenneympyrästä Halpa-Hallille tai Iltalypsyyn. Jo pelkkä lehtitalon näkeminenkin laukaisee minulla migreenin, oikeesti!
Olisin minä silti toivonut, että toimitusjohtaja olisi sanonut edes päivää.
Minä olin lojaali journalismille. Lehden piti ilmestyä ajoissa. Painosta ei saanut myöhästyä. En minä millekään konsernille lojaali ollut enkä kapitalismille, pääoman omistajille, kun taitoin lehteä verta jo vuotavana. Kun Salmetar oli painokunnossa, nousin tuoliltani ja sanoin, että nyt lähden kaavittavaksi, älkää säikähtäkö, jos minusta ei nyt kuulu pariin päivään mitään. Pidän huomisen vapaata, kun ehkä joudun jäämään Kysiin. Niin jouduin eikä siitä tullut koskaan lasta eikä paljoa muutakaan. Maanantaina palasin taas toimitukseen tietokoneen ääreen. Kasvoni olivat varmaan niin kivettyneet, että kukaan ei kysynyt mitään. Tuli kymmenen vuoden myrkyllinen mykkyys, keskenmenot olivat asia, josta ei puhuttu. Täytyin vihalla, kovetuinkin. Minusta tuli räjähdysherkkä, sillä en tiennyt, miksi ollaan aviossa, jos ei ole yhteisiä lapsia.
Mitenkä kävi kirkkovuoden ensimmäiselle Solealle? Eipä se tullut painosta ulos ennen kirkkovuoden ensimmäistä päivää. Varkauden seurakunta tapansa mukaan jemmasi omia palvelustietojaan, koska kaikki työntekijät (kaikki kaksi) olivat juuri silloin, kun listoja olisi pitänyt laatia, lomalla. Minä en siinä vaiheessa vielä tiennyt, että Varkaus oli Solean luotettavimpia aineistontoimittajia. Aineisto tuli aina viime tipassa, mutta kuin nakutettu, se tuli aina. Turhaan hermostuin ja aloin tyriä. Toisin oli Iisalmen seurakunnan laita, jonka epäluotettavuuteenkaan ei voinut luottaa.
Niin. Migreenivuoteni kirkkovuoden ensimmäisen Solean ilmestymisen mogasin loppujen lopuksi minä. Muistan, kuinka Rautalammin - vai oliko kirkkoherra jo Jyväskylässä virassa, en muista - muuten niin rauhantahtoinen ja lempeä kirkkoherra hirmustui. Kirkkovuoden ensimmäinen palvelus oli jossain pienessä tsasounassa vai oliko se jopa pääkirkossa - eikä paikalla ollut ketään. Ei tietenkään, kun tieto palveluksesta oli vielä Pieksämäellä Lehtiseppien kirjapainossa.
Muistaakseni oli vasta Tuupovaara kolmosen kirjanjulkkari, kun uskalsin mennä Iisalmen kirjasto-kulttuuritalon kokoushuoneeseen mukanani Kulmalan Tuupovaaroja. Ei haitannut, vaikka - myönnettäköön - paikalla oli kourallinen vanhempaa väkeä, kuten Matti kirjoitti johonkin Lapinlahden vasemmiston toimintakertomukseen jostain tilaisuudesta. Matilla on hiljaisen ironian tajua. Kun hän katseli Ultra Bran konserttia pieneltä Surfaceltaan, hän tuumi itsekseen, että mehän voitaisiin kutsua Lampiinsalmen lavalle Ultra Bra, panna bändi soittamaan tanssilattialle ja tanssijat tanssimaan näyttämölle. Kaikki mahtuisivat paremmin niin.
Itse asiassa tänä aamuna, kun horjahdin sänkyä pedatessa, ajattelin, että jotain on varmaan alettava tehdä tasapainolle. Minullahan on nyt korvakäytäväntulehdus ja korvia huuhdeltaessa pidin silmiä kiinni, tuloksena oli sellainen huimauskohtaus, että pelkäsin kävellä ulos Iisalmen Työterveysasemalta viidennestä kerroksesta. Sitten aloin hihittää. Mehän voisimme Matin kanssa lähteä senioritanssipiireihin. Olen aina - tähän asti - vihannut senioritanssijoita. Minä kun haluaisin, että työväentaloilla, luen niihin mukaan myös Alapitkän Pirtin (hih, kirjoitin Alapitkän Pirin....), olisi ideologisesti kohottavaa ohjelmaa ja radikaalia tulevaisuuteen luotaavia kursseja.
Ongelmani Lapinlahden vasemmisto ry:n puheenjohtajana oli muun muassa se, että en osannut lukea ihmisistä, mikä heidän mielestään on kivaa. Heikkisen Tiina, jota arvostan kovasti, koetti minulle viestittää, että ihmiset tulevat mielellään perinteisiin pikku jouluihin, joissa ei lauleta työväenlauluja, vaan joissa arvotaan kinkku. Minä olin aivan, että täh, eikö tod. ihmiset halua opiskella Marxia?
Nyt! Nyt olen siinä iässä, että ihaillen villasukat jalassa työväentaloilla hiihteleviä demareita, senioritanssijoita - kun oma tasapaino tahtoo heittää sänkyä pedatessakin. Niin pitkällä en ole vielä, että antaisin demareille anteeksi, kun ovat vaihtaneet työväentalon nimeksi Pirtti. Pirtti, voi Kiesus, Iisalmen demarit sentään puhuvat reilusti työväentalosta.
Niin. Teppo Kulmalan Radio Tuupovaara nelosen viimeiset luvut eivät ansaitse tulla luetuksi juuri ennen nukkumaanmenoa korvatippojen surffatessa korvakäytävissä. Eilen tein niin. En ymmärtänyt Kulmalan maailmanlopun tunnelmista tuon taivaallista. En kuitenkaan lue tekstejä uudestaan tällä kertaa. Luen joskus vuosien päästä.
Kävin avaamassa viitosen. Aikatasot ovat Tuupovaaroissa mielenkiintoisia, spiraalimaisia. Viitosen johdanto on kirjoitettu keväällä 2017 sen jälkeen, kun olin Kuutosesta, jonka ei pitänyt ilmestyäkään, lukenut, kuinka kuntokomppanialaiset yksi toisensa jälkeen jotenkin kieltäytyvät kirjoittamasta viitoseen sarjan jäähyväiskirjoitusta.
Ehkä luen viitosen uudestaan, ehkä en. Se on masennuskirja. Ikään kuin viitosen kirjoittaja hajoaisi käsiin. Nelosessa Kulmala kahdessa kohtaa mainitsee, että on kulunut viisi ja puoli vuotta raittiutta. Eikös olekin niin, että raitistumisen jälkeen noin seitsemän vuoden kuluttua iskee julmettu masennus? Eikö se perustu solujen uudistumiseen tai johonkin sellaiseen ihan solufysiologiseen seikkaan? Raitistumisen jälkeinen masennus on käsittääkseni luonnollinen ilmiö - kemiallinen, yhtä lailla alkoholismi ilmeisesti on paljolti aivokemiallinen asia, kuten mikä tahansa riippuvuus.
Entisten alkoholistien masennuksesta olen wanne-be maallikkopäihdetyöntekijänä jostain lukenut. Olisikohan ollut siinä yhteydessä, kun kahlasin EKSOTE:n päihdepsykiatri Juha Kemppisen nettisivuja ja sieltä alkoholismin kolmea vaihetta? Panen tähän itselleni muistiin linkin Juha Kemppiseen, jonka luennolla olen Ysaossa Päihdetyö ja hoitoonohjaus -kurssin yhteydessä ollut, se tässä mainostuksena mainittakoon: https://juhakemppinen.fi/paihdeblogi
Tuupovaara nelosessa loppupuolella tuli vielä kerran vastaan kuvanveistäjä Jussi Aulis, tämänhän olisin voinut tarkistaa sarjan kirjojen takaosan nimiviittausluettelosta, mutta annoin yllättää itseni. Jussi Aulis soitti jälleen kirjailijalle ja keskustelu kulki Kauppis-Heikki -seuran alustustilaisuudesta. Teppo Kulmala valmisteli luennon Kauppis-Heikistä ja alustus osui saumaan, jolloin Kulmala työlääntyy koko kirjallisuuteen, yleensä kirjallisuuteen. Liittynee hänen masennukseensa:
"Vastaan, että vihdoin tunnen kirjallisuuteen kuolemaa ankarampaa väsymystä." 1
Tätä pitää miettiä. Hm. Jos tuntee kirjallisuuteen kuolemaa ankarampaa väsymystä ja livauttaa lauseeseen sanan vihdoin, tämän täytyy olla viesti. Kimmo Takasen, sen pannahisen dippainssin, joka myös yritysvalmennuksia nettisivuillaan mainostaa, Murra Tunnelukkosi -kirjassa, joka aiheutti epämiellyttäviä tuntemuksia, joskin tuntemukset olivat melko varmasti myös tervehdyttäviä, sanottiin, että lukeminenkin saattaa olla sijaistoiminto, jonka avulla ihminen harhauttaa itseänsä hieromasta kipeitä kohtia.
(Teppo Kulmalan pentele vaikuttaa kirjoittamiseeni. Lauseeni käyvät yhä koukeroisemmiksi. Mutta sanottakoon se nyt tässä ja myöhemminkin: Olen täysin kyllästynyt toimittajan Päälause, korkeintaan yksi sivulause. Piste. Päälause. Päälause. -yksinkertaistettuun lehtikieleen. Olen täysin kyllästynyt, kurkkuani myöten täynnä, joten nyt korjaan itseäni. Vaadin muutama merkintä takaperin Kulmalaa kirjoittamaan John Irvingistä suoraan, että romaanissa Minä olen monta irving kirjoittaa tendenssikirjallisuutta aiheesta, joka on nyt kaikkien huulilla, seksuaalisista vähemmistöistä ja heteroista epämiellyttävinä ja suvaitsemattomina. Mutta kun. Ei se nyt ihan niin ole. Eikä niinkään kuin Kulmala kirjoitti. Totuus löytyy kaurapuurosta ja kielin ei kaikkea voi kuvailla.)
1. Teppo Kulmala Radio Tuupovaara 4, s. 241
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]